Eläkeläisten tanssitilaisuus Hankasalmella päättyi. En pidä tungeksimisesta. Odottelin kiireisimpien takinottajien poistumista. Menin ulos viimeisten joukossa. Ulkorapuissa ohitin hitaasti liikkuvan pariskunnan.
Kauas en ennättänyt kun kuulin takaani jotain. Nainen kompuroi alimmilla askelmilla ja rojahti selälleen kentälle. Heikko ihminen ei pystynyt kohottautumaan. Täydessä paniikissa. Lähellä olleet kauhistelivat: Verta! Pyyhkivät poskeen tulleita naarmuja. Miehelle kaikki kunnia. Huolehti naisestaan! Yritti ottaa takaa olkapäistä, muka nostaakseen. Vierellä nainen tarttui käsipuolesta, muka auttaakseen.
Nainen kirkui: Ei - ei - ei, et sinä jaksa!
Kaikki katsoivat. Sinisissä vaatteissa keski-ikäinen, terveen näköinen vahva mies katsoi vain muiden lailla. Mielestäni hänen olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun.
Pääni on siinä kunnossa, etten aina hallitse. Ajoittain olen höperehtinyt. Ihme kyllä, siinä tilanteessa ajatukseni toimi kirkkaasti. Näkemästäni päättelin ettei käsissä eikä kyljissä ollut vaurioita. Naarmuuntunut poski oli pikku juttu, vaikka sivulliset huomioivat sen ensiksi.
Sääret sojottivat suorana. Toinen jalkaterä alimman rapun etureunaa vasten hiukan taipuneena.
Kysyin:
--- Pystyisitkö ehkä seisomaan, jos nostetaan pystyyn?
--- Ei, ei, ei! Kirkui nainen. Et sinä jaksa!
Lempeällä otteella siirsin miehen sivuun. Tartuin naista takaa kainaloiden alta tukevalla otteella.
Nainen intti: ---- et sinä jaksa!
Nostin varovasti. Tuntui painavalta. Jatkoin nostamista. Tuntui keveämmältä. Nainen pystyi seisomaan. Kuulin sanottavan: Tuodaan auto tähän.
Poistuin vähin äänin. Ajoin pois parkkipaikalta ja näin miehen tulevan autoaan hakemaan.
Jälkeenpäin en muista paljoakaan. Sen jälkeen kun aloitin noston, en nähnyt mitään. En nostettavaa, enkä ympärillä olevia. Aivan kuin olisin ollut yksin. Suljinko ehkä silmäni tai olinko hämärän rajamailla? Tai auttoivatko toiset, kun olin aloitteellinen?
Riskipelihän sellainen on minulle. Yhdeksäs vuosikymmen aluillaan. Sepelvaltimotauti, ohitusleikattu ja selkä työn rasittama. Imuroidessa tarvitsen tukivyön. Pari päivää aikaisemmin piti yksi voimisteluliike jättää kesken, sattui selkään.
Ja nyt mikä ihme?! Selkään ei koskenut yhtään?!
En minä niitä siinä miettinyt. Maassa retkottava nainen näytti avuttomalta. Pakko tarttua.
Antavat ohjeita siltä varalta, jos sattuu tapaturman silminnäkijäksi. Hätänumeroon pystyn soittamaan. Siinä se sitten kai onkin? Elvytyksestä ovat näyttäneet mallia. Pystynkö siihen? Tuskin. Kumarassa työskentelyn rasittaa sydäntä, jopa kengännauhat! Tokkopa kestän sellaista jännitystä?
Eri asia sitten, pystynkö olemaan toimettomana? Luulen sen olevan vaikeaa.
Tapaus toi mieleeni kuuden vuosikymmenen takaisen. Kun nostin pystyyn koulupoikaa, jota retkotti elottoman näköisenä maantiellä.
Sitä tapausta en varmaankaan kirjoittanut mihinkään. Panen sen tälle foorumille, kunhan vähän lepäilen.
