Tietävämpi sanoo: "Ei se ole sudenkorento!" Aina minua oikaistaan. "Aina mun pitää!"
Minulle se oli sudenkorento.
Kaikesta päätellen oli kesä v 1937. Kesästä muistan valoisia hetkiä. Luonnossa. Se oli ensimmäinen kesä Korpelassa uuden tuvan aikaan. Sen jälkeiset ajat tulee muistikuviin pelkkänä ankeana harmautena. Umpiossa eläneenä. Arvottomana oliona.
Menin Pienen Ohejärven rantaan. Luvattomasti. En olisi saanut mennä. Enkä olisi saanut tehdä mitään. En saanut itkeä, enkä nauraa.
Auringon säteet heijastuivat veden pinnasta. Pienten välkkyvien aaltojen kupeessa näkyi tummempi osa. Se kohta ei heijastanut. Kuvittelin jokaisen aallon tummassa osassa olevan kalan.
Hulluksi sanoivat.
Opin tuntemaan sudenkorennon. Semmoisen ruskean. Niitä päristeli ilmassa useita.
Yksi tuli aivan eteeni.
Se oli sininen. Räpytteli paikallaan. Lennähti eteenpäin, mutta hiljainen tuulen puuska palautti takaisin kohdalleni.
Sanavarastoni ei sisältänyt sanaa: näytelmä. Edessäni tapahtui näytelmä. Luonto ohjasi mieleeni painuvaa näytelmää.
Sanavarastoni ei sisältänyt sanaa: kaunis. Ymmärsin sanan: korea.
Kauneus koko merkityksessään säilyy mielessäni tuossa hetkessä. Kaunein lapsuusmuisto: Sininen sudenkorento! Elämäni kauneinko?
Tulin tupaan. Akaatta isoäiti puuhaili hellan edessä. Kerroin hänelle:
--- Metässä ol korree lintu, sillä ol punanen piälaki.
Mummo sanoi:
---- Se on palokärki.
Tämä pikku tapaus kertoo millaisen tyhmyyden keskellä kasvoin.
Kerroin korreesta linnusta. Eihän palokärkeä voi sanoa "korreeks".
Vanhaksi tulleena sattui: Nuori mies seisoi järven rannalla kaukoputken takana. Kerroin hänelle saman lintuhavainnon. Pääsin sanomaan: Punainen päälaki.
Nuori mies sanoi:
--- Urospuolinen.
Tiesi minun puhuvan valkoselkätikasta. Kyseisestä linnusta se on koko elämäni ainoa havainto.
