Lööpit kirkuvat isoin kirjaimin koulujen päätösjuhlien mellakoista. Virossakin suomalaisten viinarallit herättäneet semmoisen huomion, että Suomen vaakunassa pitäisi olla humalainen hirvi.
Sikahumalassa toikkaroivat keskenkasvuiset ja harmaapäät yhtä järjettöminä.
Saatan vaikuttaa hurskastelijalta, sillä juon minäkin viinaa. Joskus erehdyin ottamaan liikaa. En pidä ollenkaan humalatilasta, mutta saan hyvänolon tunteen sopivasta tilkkasesta. Terveellistäkin tuntuu olevan. Ihmetyttää viinassa rypeminen.
"Jos kaikki Suomen viinat järviksi muuttuisi..."
Koin mielihyvää lakkiaisissa, joissa olin. Näytti hyvältä fiksu nuoriso. Tyylikkäät nuoret ihmiset.
Ukkina pohdin: --- Mistähän näiden geenit tulevat? Sukupolvien takaa?
Vilkaisin ilman silmälaseja todistusta. Hämmästyin kuinka monesta aineesta oli numero?! Melkein uskomatonta? Korpelan resuisen erkin jälkikasvuun siunaantunut lahjakkuutta, jonka kaltaista ei helposti uskota.
Teini-ikä?! Ei minulla ollut teini-ikää. Eikä lapsuutta. Olimme Korven Kertun huoripentuja. Arvottomina halveksittuja. Sai hävetä olemassa-oloaan, joka ei ollut hyväksyttävää. Ei kunniallista.
Sinä päivänä palautui muistikuva kuudenkymmenenkahdeksan vuoden takaa. Tein pisteaitaa Matilaisen rajalle. Suolla kasvoi kituliasta metsää. Siitä kaadoin tarvikkeet sitä mukaa kun niitä aitaan panin.
Nelitoista vuotisen kokemus, taito eikä harkintakyky ollut kummoinen. Katkaisin kirveellä näreen. Vasta sitten havaitsin sen seipääksi kelpaamattomaksi. Surkean pieni.
Näin jälkeenpäin ihmettelin miten minulla oli voinut olla niin terävä kirves, että näre katkesi yhdellä huitaisulla.
Viistoon leikkautuneessa havaitsin vuosirenkaiden tiheyden. Miten vanha? En pystynyt laskemaan niin tiuhaa viivastoa.
Puserostani oli revennyt iso kieleke. Kiinnitetty hakaneulalla. Lainasin sitä ja neulankärkeä siirtämällä viivalta toiselle sain tulokseksi seitsemänkymmentäneljä! Suolla kasvaa hitaasti. Näreen paksuutta en pysty arvioimaan. Ohut se oli.
Jos ajatellaan sen paksuudeksi viisi senttiä, niin se jaettuna kahdella on kaksikymmentäviisi. Se jaettuna renkaiden lukumäärällä tekee vain millimetrin osia!
Elämäni suunnasta ei mitään hajua. Päivä kerrallaan. Enkä voinut kuvitella mittailevani joskus millin sadasosia. Mutkikas matka.
Niin, se aita?
Suonenjoella julkisella paikalla on perinteenä talletettua pisteaitaa. Siinä on perusvirhe. Tukiseipäät pantu aidaksiin nähden myötäsukaisesti. Semmoinen aita painuu vähitellen. Seipäät tukevat kun ne pannaan vastahankaisesti.
Tekemääni pisteaitaa ei enää ole, mutta käydessäni lomailureissulla katsomassa, se oli pystyssä vielä kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin. Puutteistaan huolimatta.
