Tiistaina aamupäivällä askartelin itselleni ruokaa. Kokkauksen muhiessa pötkähdin sohvalla. tunnustelin rannetta. Valtimo tykytti rauhallisesti, tasaisesti. Sain lukemaksi 46 . Varsin hyvä. Urheilullinen lukema. Siitä päätellen ei peukaloitu sydämeni ole aivan romu.
Keskiviikkoaamuna oli toinen tunne. Herätessäni tunsin. Ei sitä minkään numeron kivuksi voi sanoa.
Tuntui jossain solisluun ja rintalastan seutuvilla. Outo olo. Vähän vaikea.
Tunnustelin rannetta. Valtimon syke tuskin tuntui.
Lasiin puoli desiä brantya. Istahdin hetkeksi nojatuoliin. Hetken siinä haukkailin happea. Aamupuuro. Istuin koneen ääreen.
Ei siinä sen ihmeenpää. Kävin maastossa. Kiipeilin rinnettä. Kävin uimassa; 300 metriä. Pitempään ei tuntunut olevan syytä.
Tänään torstai. Nukuin hyvin. Heräsin ennen kuutta. Valtimon syke tuntui vahvana.
Uin 500 metriä.
Erilaisia päiviä.
Joskus viisastelen: "Tuonelan soutaja tulee minua noutamaan aamuyöllä kolmen ja viiden välillä. Päivää ja vuotta en tiedä."
Tuon sattui kuulemaan hoitohenkilö:
"--- Taidat ajatella vain keskiarvoja?!
Niin ajattelinkin. Jostain sain lukea aiheesta. Aamulla kello viisi on jotenkin kriittinen ajankohta. Sillä kellon lyömällä tekevät eniten rikoksia.
Syntymät ja kuolematkin tapahtuvat usein silloin.
Sanoneet minun syntyneen aamuviiden aikaan. Miksi en kuolisi myös siihen vuorokauden aikaan?
Keskiviikkoaamuna mietiskelin tuota. Valtimon syke tuntui tosi heikolta. Jonain aamuna se lakkaa kokonaan. Se olisi tuskaton tapa kuolla. Ei kouristuksia. Ei masennusta. Vain rauhaisa nukahtaminen.
Mitä varten olen? Mitä varten on ihmiskunta? Turhuuttako kaikki?
Unennäköäkö vain koko olevainen?
