Tämän aamun teevee tarjosi aiheen: Hiljaisuus. Toimittajamies tuskin tajusi sitä. Säätoimittaja sanoi kaipaavansa ääniä. Jäin pohtimaan, miten hyvin sen sisäisti asiantuntijana esiintynyt nuorehko nainen?
Aivoni toisti automaattisesti otsikkoon lainaamaani lausetta: "Hiljaisuutta kuuntelemaan jäin." Se jäi hiertämään ajatuksiani. Mistä se on mieleeni jäänyt? Minä en sitä kirjoittanut. Eikä se tunnu kirjasta lainatulta.
Melko pian muistini palasi kolmen vuosikymmenen takaisiin. Kirjoittajapiiriin Nurmijärvellä.
Kaivoin esille opuksen: Antologia 1986-1987 Jukolan kynäilijät.
En ollut unohtanut henkilöä.
Aktiivisimpina joukosta kirjoitti pari Olavi ja Eine Rönkkö. Vastakohtaiset ihmiset. Olavi, lyhyt jurrikka. Varsin "maatiaisen" oloinen. Vaaleana hapsottava tukka toi mieleen kuvauksen Jukolan veljeksistä. Kirjoittajana jalat maassa.
Sitten Eine! Hoikka viehättävä nainen. Luonteesta aistittavissa herkkä tunteikkuus. Tunteikkuus välittyi kirjoituksistaan.
Lapsista eivät maininneet. Oliko tai ei. Eipä silti, en minäkään kirjoittanut jälkeläisistäni.
Olavin ja Einen tarina osoittautui harvinaiseksi. Minun oli vaikea uskoa sellaista todeksi?!
Kertaakaan tapaamatta olleet kirjeenvaihdossa kuusi vuotta!
Uskoimme heidän sillä tavalla tutustuneen toisiinsa erinomaisesti.
Kuuloni heikentyessä hiljaisuuden aistiminen vahvistuu? Niin luulisi. Toiminta seisahtuu ja jään kuuntelemaan. Mitä kuulenkaan? Jatkuvaa korvien suhinaa.
