Jotkut näkevät enneunia. Näkevätkö? Minun uneni eivät ole ennustaneet. Uneni kumpuavat jostakin alitajunnasta. Heijastuvat tapahtumista, kokemuksista. Kehitysiässä näin painajaisunia. Pahimmat olivat harhaisia. Saattoivat liittyä mielenterveyden ongelmiin. Eivät olleet unenkaltaisia. Kuin olisivat puoliksi valveilla koettuja. Useita kertoja aistin ahdistavana. Kohti syöksyi pyöriessään laajeneva kierukka. Kuin "kuoleman spiraali". Ei kuitenkaan saavuttanut kosketukseen. Ei tullut lumivyöryn tavoin, vaan kapeana ja korkeana kiekkona. Vaikea kuvailla. Näin sitä usein.
Ymmärrän hyvin niitä, jotka väittävät keskustelleensa jumalan kanssa: Hämärä Korpelan tupa näytti synkältä. Olin yksin. Leijailin ilmassa lähellä laipion rajaa. Näin itseni makaamassa resuisessa makuupaikassa. Semmoinen pieni hetki muistuu mieleen kuin videolla. Voisin kuvitella olleeni neljäntoista.
Toinen ääripää tuli uneen ikämiehenä: Olin tulossa jostain matkalta. Tulin sisälle asemarakennukseen. Pitkulainen huone ilman ikkunoita. Tulin huoneeseen päädystä. Oikealla sivustalla oli lipunmyyjän kopit. Ihmisiä ei näkynyt, ainoastaan pimeät aukot. Kävelin juuri ensimmäisen kohdalle, kun havaitsin latialla passin. Se oli samanlainen sinikantinen kuin omani, Suomen passi. Nostin sen lattialta ja työnsin luukusta. Ei se kelvannut, se liukui takaisin. Mitään ei kuulunut, kukaan ei sanonut, mutta minun annettiin ymmärtää, että se on Humbrey Boghardin passi. Sen jälkeen olin Humbrey Boghard. ?? !! Ratkesin harmittelemaan: --- Mitenkä minulle nyt tulee Savon Sanomat, kun se on tilattu Erkki Jauhiaisen nimellä?
Kaikkea siltä väliltä.
Ei minulla ollut sänkyä. Alustana lattialla jotain vaateresuja. Peittona joku isompi vaate. Siitä muistan vain epämiellyttävän tummuuden. Painajaisia välttääkseni vedin rääsyn pääni yli aivan umpeukseen.
Uskoin siten nukkuvani ilman pahoja unia.
Toinen syy umpeukseen oli kylmänä aikana. Hengityksen lämpö vaikutti, niin ettei kylmä viipynyt pitkään.
Oli jo kevät. Kovasti sairaana lojuin resukasassa. Talvisodan aikaan tuli kaikkia tarttuvia. Syrjäkylällä olimme kaukana. Kun väki alkoi liikkumaan, sairastuimme, ei ollut vastustuskykyä. Sillä kertaa sairastuin vain minä. Ohemäen koulusta ei kukaan muu. Pohdin sitä: miksi vain minä sairastuin? Kymmeniä vuosia myöhemmin selvisi: tyttären poikamme Jouni sairastui. Myyräkuume. Jounille otti koville. Kaikesta päätellen minussa oli aikoinaan myyräkuume. Se otti koville. Opettaja Katri Miettinen lähetti monesti sanaa, vaati menemään kouluun. Miksiköhän ei ottanut selvää? Vaati tulemaan tutkintoon. Loppujuhlaa sanoivat tutkinnoksi. Ihmettelin, kun eihän siellä tutkittu mitään. Se oli jäänne, joskus aikoinaan olivat tutkineet osaamista.
Koululta palaavat naiset poikkesivat katsomaan. Olivat tulleet sotaa pakoon Värtsilästä. Martta Tuttavainen sanoi: "- Kuoloo poika, kun kynnen perät on mustana."
Yhdellä naisella oli käsilaukussa kuumemittari: "-Kolmekymmentäkaheksan ja kaks." En muista, näinkö unia. Kaksi viikkoa olin maannut. Seuraavana päivänä läksin horjuvana liikkeelle,
Myyräkuumeeksi sen päättelen olosuhteista. Keräilin ladosta rippeitä lehmille.
En kuollut.
Kaikki tuntuvat näkevän pelkon liityviä, putoamisia ja vastaavia, jotka kuitenkin loppuvat kesken.
Omatekoiset telineet olivat unessa korkeat. Koivuinen seiväs. Korpelan pihassa hyppäsin. Alastulo ei ollut pehmustettu. Rima mahdottoman korkealla. Hyppäsin ja pääsin riman päälle. En kunnolla uskaltanut tulla alas. Jäin roikkumaan ilmaan ja pelkäsin. Viimein kun uskalsin, pihamaalla mukulakivet tekivät kipeää.
Olin jo nelissä kymmenissä, kun painajaisunet loppuivat. Martti Rytkösen mellastus kummitteli unissa. Vanhuuden mukana tuli omanlaisensa. Sitä kesti vähän aikaa. Tiesin nähneeni unia, mutta en aamulla muistanut, mitä näin? Tuli jakso, jolloin sekoittui uni ja todellisuus. Näin erittäin selvää unta. Se jäi mieleen totena ja yhdistyi valvetilan kokemukseen, kuin olisi tapahtunut yhtenä. Pidin unia totena niin pitkään, kunnes oivalsin, ettei sellaista voi tapahtua. Jotain pientä virhettä. Se vaihe meni ohi. Nyt on muisti jo niin huonontunut, etten pysty tajuamaan, olenko nähnyt, ja mitä olen nähnyt?
Urheilusta näin unia vain seiväs- ja pituushypystä. Korkeushypystä en koskaan, vaikka se miellyti itseäni.
Pituushyppypaikka oli sen ajan mukainen. Lankku ja muokattu hiekka alastulona, joka päättyi nurmikenttään. Unessa hyppäsin normaalisti, mutta en halunnut pudoda heti alas, vaan päätin jatkaa ilmassa. Kohotin jalkani koukkuun ja tahdon voimalla lensin alastulon takareunaa lähelle. Todellisuudessa en pitänyt pituushypystä. Vasta ikämiehenä katsoin ulkonevia jalkateriäni, josta vasen oli enemmän ulkona. Ponnistin lankulta jalkaterä paljon vinossa. Ei niillä eväillä saanut tulosta.
