Yhdistyneiden sanomalehtien nimihirviö johdatti oman nimimerkkini taustaan. Nimimerkkini ei ole nimihirviö, vaan erittäin naseva. Sillä on historiansa.
Vierailin Seijan porukan asuinpaikassa. Lenni oli ehkä kolmen, enintään neljän ikäinen. Seija arvuutteli Lenniltä: "Kukahan tuo on?" Lenni teki terävän huomion: "- Ikivanha pappa." Seija nolostui, piti sanontaa loukkaavana. Hätkähdin itsekin. Turhaan, Lennin arvio oli täsmällinen, teki sen omasta näkökulmastaan. En ollut käynyt Lennin muistamana aikana. En ollut vielä Lennin rekisterissä.
Lehtipakinat allekirjoitin: Erkki. Pelkkä etunimi kertoi monille, kuka minä olen. Pohdin toisenlaista ilmiasua. Lenni ratkaisi sen. En hyväksynyt sitä sellaisenaan, se ei kerro minusta oleellista.
Ikäisten karkeloissa arpalippuun panin Ikivanha. Meklari oli äimän käkenä: "Kuka on ikivanha?" Suuri osa kansasta on huumorin tajutonta, sanoisinko, tyhmää. Ei luulisi vaikeaksi lausua yksin- kertainen sana. En itse ollut sanaan tyytyväinen, kertoi liian vähän. Mutustelin eri variaatioita. Erkki ikivanha tuli mieleen. Ei kuulosta hyvältä. Sanajärjestystä kokeilin, Mutta Ikivanha Erkki. Se on naseva ja kertoo jotain. Olevinani taiteen tekijä sorvasin v-kirjainta. IkiWanha. Sitä vielä hämmästelivät: Ei noin saa sanoa, vaan ikinuori. Että ne kehtaavat--- Oikean käden kirjoituskyky heikkeni leikkauksen yhteydessä, sen takia pyysin henkilökuntaa kirjoittamaan arpalippuun.
Ratkesihan se viimein. Gunnar Taipaleen orkesterin jäsen suoritti arvontaa: "IKIWANHA ERKKI". Huumorin tajuinen orkesteri ratkesi raikuvaan nauruun.
Koin tyytyväisyyden tunnetta. Eihän tuota tarvitse selitellä.
