Aamuseitsemältä suuntasin lenkille. Kun nousin sillalle, näkyi joen takaa tumma hahmo juoksemassa. Hoikan miehen perässä juoksi puna-asuinen metrin mittainen; arvelin hänet pojaksi. Poika juoksi vaivattomasti samaa vauhtia miehen kanssa. Pysähtyivät katsomaan jotain joella, kääntyivät kohta poikittaistielle asutusta kohti.
Isän kanssa lenkillä!
Kulkiessani tuli mieleeni näkemäni uimahallilla: Menin suihkuun. Viereisellä paikalla nuori isä piti pientä lasta sylissään. Jostain syystä arvelin pojaksi, vaikka merkki ei ollut näkyvissä. Lapsi nojasi vatsansa koko pituudelta tiukasti isänsä rintaa vasten. Isä ohjasi suihkun molempien päälle sillä tavalla, ettei vesi virrannut lapsen silmille. Lapsi katsoi minuun rävähtämättä pyöreillä nappisilmillään.
Meidän syntymämme välillä kului kahdeksan vuosikymmentä. Siihen aikaan mahtui maailmaa mullistavia vuosia. Emme voi matkustaa aikakoneella, emmekä voi aavistaa, millaista on silloin, kun tuo lapsi tulee tähän ikään? Onneksi ei tarvitse eikä voi tietää.
En saanut nauttia isän suojelusta. Voin vain kuvitella kuinka onnellista on isän kanssa toiminta.
Isättömyys surettaa vieläkin, ehkä olen taas lapsi.
