Samankaltainen ilmiö, kuin aikoinaan paikallislehteen kirjoitellessani. Kolmen päivän takaisessa präntissäni tällä palstalla käsittelin ikuista elämää. Tänä aamuna aihetta käsittelivät teeveessä.
Paikallislehteen en vienyt tekstejäni seuraavana ilmestyvään lehteen. Kirjoittelin jatkuvasti jotain. Vein joka kerta useamman kuin yhden pakinan. Kerrankin niitä oli kuusi. Jätin kokonaan toimituksen asiaksi minkä niistä julkaisevat, tai viskaavat Ö- mappiin.
Monta kertaa kävi niin, että olin kirjoittanut aiheesta, jota myöhemmin käsittelivät mediassa ajankohtaisena. Usein kävi niin, että toimittaja julkaisi juttuni, kun aihe tuli yleiseksi. Lukijat varmaan arvelivat minun kirjoittaneen aiheen ajankohtaiseksi tultua. Vaikka olin kirjoittanut sen paljon aikaisemmin. Toimitus ei heittänytkään Ö- mappiin, vaikka niin luulin. Usein kävi sillä tavalla, että julkaisivat sen, jota en välttämättä halunnut ja hylkäsivät minulle mieluisamman tekstin. Koskaan en huomautellut.
Jälkeenpäin harmittelin, kun ei ollut jäljennöksiä. Ei ollut kompuutteria. Kirjoituksissani on ainakin pieni " pihvi ".
Keväällä julkaisivat pakinan. Siinä kuvailin ikkunastani näkyviä. Aikaan ja paikkaan sen sitoi valkovuokot Nurmijärvellä.
Tuttavani ihmetteli: --- Ethän sinä nyt siellä ollut?
---- En ollutkaan. Kirjoitin sen viime keväänä. Maannut toimituksessa vuoden!
Panin arkit kuoreen. Pyöräilin kylälle illan suussa. Jätin ajoneuvoni sivuun, katselin ympärilleni, ettei kukaan näe. Toimituksen oven alareunassa olevasta luukusta sujautin kuoren. Yritin tehdä sen sillä tavalla, ettei toimitukseen näy. Ujostelin. En mennyt päivällä toimitukseen.
Vanhaan tyyliin vielä kirjoitin jotain tämän seudun paikallislehteen. Nyt juttu menee " pilven" kautta.
Päätoimittaja ei näe kasvojani, eikä tunnista kartsalla, enkä minä häntä.
Kävin " virkavapaalla " toisissa hommissa vuoden. Palattuani entiseen työhöni Nurmijärvelle, sanoi joku kirjoitukseni olleen hiljattain Nurmijärven Sanomissa.
perjantai 22. helmikuuta 2013
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Helmikuinen päivä
Outo valoilmiö, jota auringoksi sanovat, pysytteli pitkän aikaa näkymättömissä. En pannut merkille päivämäärää, jolloin tuo taivaankappale näille seuduille säteili.
Nyt tiedämme ettei tullut pakkastalvi. Tänä aamuna osuuskaupan mittrissa -11. Kävelin pitkän lenkin: Asemakatua alas. Rautalamin tietä Metsolaan. Siwan kohdalta jäähallille. Uimalan luota rantapolulle. Meijerin luota sillan yli toiselle puolelle jokea. Polkua Siionin sillalle. Pihlajakatua kotiin.
Käveleksin rauhallisesti. Ei tuntunut kaipaavan kiirehtimistä. Kylän keskusta näytti hiljaiselta. Meidänkin talomme räystäällä runsaasti jääpuikkoja. Kadun vieressä varoituksia jään ja lumen putoamisesta. Kun jonkun päähän kolahtaa ja uhri potkasee tyhjää, ei varoituslaput anna yhtään anteeksi. Joku joutuu syytettyjen penkille.
Tähän aikaan päivästä ei liikkeellä ole muut kuin me joutilaat. Tiekonemies sai rauhassa linkoilla lenkkiraittia. Sairaalan takana meitä kuljeksi vain kaksi. Hyppäsimme vuorollamme sivuun. Nuori hoikka nainen sihtaili kameralla kuvattavaa etsien.
Elinkeinojen harjoittajat joutuvat hampaisiin. Takavuosina kuntalaiset valittivat navetan laajennusta vastaan. Hiukan liian lähellä laitos on. Sen täytyy olla iso, jotta hanketta tulisi kylliksi. Liikeyritys.
Tänään tuuli semmoiselta kantilta, että sairaalan seudulla haisi " mansikki " voimakkaasti. Rakennusvaiheessa vakuutivat, ettei haise. Kyllähän se tiedetään, että navetta haisee ja isompi navetta enemmän. Raikas talvisää!?
" Mansikan " hajua tuntuu joskus. nyt ei ollut sen aika.
Kevään enteitä ilmassa.
Nyt tiedämme ettei tullut pakkastalvi. Tänä aamuna osuuskaupan mittrissa -11. Kävelin pitkän lenkin: Asemakatua alas. Rautalamin tietä Metsolaan. Siwan kohdalta jäähallille. Uimalan luota rantapolulle. Meijerin luota sillan yli toiselle puolelle jokea. Polkua Siionin sillalle. Pihlajakatua kotiin.
Käveleksin rauhallisesti. Ei tuntunut kaipaavan kiirehtimistä. Kylän keskusta näytti hiljaiselta. Meidänkin talomme räystäällä runsaasti jääpuikkoja. Kadun vieressä varoituksia jään ja lumen putoamisesta. Kun jonkun päähän kolahtaa ja uhri potkasee tyhjää, ei varoituslaput anna yhtään anteeksi. Joku joutuu syytettyjen penkille.
Tähän aikaan päivästä ei liikkeellä ole muut kuin me joutilaat. Tiekonemies sai rauhassa linkoilla lenkkiraittia. Sairaalan takana meitä kuljeksi vain kaksi. Hyppäsimme vuorollamme sivuun. Nuori hoikka nainen sihtaili kameralla kuvattavaa etsien.
Elinkeinojen harjoittajat joutuvat hampaisiin. Takavuosina kuntalaiset valittivat navetan laajennusta vastaan. Hiukan liian lähellä laitos on. Sen täytyy olla iso, jotta hanketta tulisi kylliksi. Liikeyritys.
Tänään tuuli semmoiselta kantilta, että sairaalan seudulla haisi " mansikki " voimakkaasti. Rakennusvaiheessa vakuutivat, ettei haise. Kyllähän se tiedetään, että navetta haisee ja isompi navetta enemmän. Raikas talvisää!?
" Mansikan " hajua tuntuu joskus. nyt ei ollut sen aika.
Kevään enteitä ilmassa.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Ikuinen elämä
Teeveen lähetykset " tökkivät " usein. Nyt tökki pohdinta ikävuosien jatkamisesta. Miksi jatkaa vuosia, jos niistä puuttuu elämä?
Tuntemani Jehovan todistaja puhui lehtiartikkelista, jonka minäkin luin. " Ihminen on ohjelmoitu kuolemaan. "
Artikkelissa käsiteltiin solujen uudistumista, joka hidastuu ja vähitellen loppuu. Ymmärsin artikkelin niin kuin siinä sanottiin.
Jehovan todistaja tulkitsi sen toisin. Selvennyksen vuoksi sanon, että kunnioitin häntä ihmisenä. vaikutti käytännön järkiseltä. Hän käytti autoaan pajassani. Teki paljon itse. Osaava ihminen!
Mutta se usko?! Muuten saman tapainen filosofoiva, kuten " korpifilosofikin ".
Pohti aikansa ääneen tuon artikkelin sanomaa: " Ihminen on ohjelmoitu kuolemaan ". Viimein päätyi lausumaan: --- Tästä voimme päätellä, että ihminen on luotu elämään ikuisesti. (?!?!)
Ihmistä ei luotu elämään ikuisesti, eikä tarvitse elää! Ihminen ei ole jumalan kuva. Ihminen on eläin luomakunnan joukossa.
Elämän ja olevaisen tarkoitus on tuntematon. Uskonnot vastaavat ihmisten tarpeisiin. Esittävät vastauksia ihmisten mielissä kyteviin kysymyksiin. Kysymyksiin vain ei vielä löydy oikeita vastauksia. Löytyykö koskaan? Tässä tulee mieleen tyttäreni Seijan sanoma, kun isommat kaverinsa puhuivat " lööperiä ": --- Minä vähä eppäelen!
Nyt ajassa kauemmas taaksepäin. Sodan jälkeen, ehkä v 1946 luin Kuopiossa ilmestyneestä kommunistilehdestä. Lehden nimeä en varmuudella pysty muistamaan. Se oli Ehkä KANSAN SANA.
Lehtiartikkelissa kerrottiin Neuvostoliitossa keksitystä ikuisen elämän lääkkeestä. Ensimmäiseksi sitä käytetään Staliniin, tuohon ihmiskunnan suureen hyväntekijään. (sanamuotoa en tietenkään tarkkaan muista)
Lehti oli tilattu kavereiteni Reino ja Timo Vauhkosen kotiin. Mietiskelen: tokkopa muistanevat kyseistä artikkelia? Ei ollut tilaisuutta kysyä. En muistanut, ennenkuin tässä yhteydessä.
Hrustshevin muistelmissa kerrotaan hänen sanoikseen: " Stalin uskoi elävänsä ikuisesti. "
Uskoiko?
Tuon luetuani heräsi kysymys: Liittyikö " lääkärien salaliitto " tähän? Lukemani mukaan Moskovassa teloitettiin kuusi lääkäriä (juutalaista?) syytettynä salaliitosta Stalinia vastaan.
Kaikki liittyy kaikkeen. Monissa yhteyksissä mainitaan Stalinin vainoharhaisuudesta.
Tuntemani Jehovan todistaja puhui lehtiartikkelista, jonka minäkin luin. " Ihminen on ohjelmoitu kuolemaan. "
Artikkelissa käsiteltiin solujen uudistumista, joka hidastuu ja vähitellen loppuu. Ymmärsin artikkelin niin kuin siinä sanottiin.
Jehovan todistaja tulkitsi sen toisin. Selvennyksen vuoksi sanon, että kunnioitin häntä ihmisenä. vaikutti käytännön järkiseltä. Hän käytti autoaan pajassani. Teki paljon itse. Osaava ihminen!
Mutta se usko?! Muuten saman tapainen filosofoiva, kuten " korpifilosofikin ".
Pohti aikansa ääneen tuon artikkelin sanomaa: " Ihminen on ohjelmoitu kuolemaan ". Viimein päätyi lausumaan: --- Tästä voimme päätellä, että ihminen on luotu elämään ikuisesti. (?!?!)
Ihmistä ei luotu elämään ikuisesti, eikä tarvitse elää! Ihminen ei ole jumalan kuva. Ihminen on eläin luomakunnan joukossa.
Elämän ja olevaisen tarkoitus on tuntematon. Uskonnot vastaavat ihmisten tarpeisiin. Esittävät vastauksia ihmisten mielissä kyteviin kysymyksiin. Kysymyksiin vain ei vielä löydy oikeita vastauksia. Löytyykö koskaan? Tässä tulee mieleen tyttäreni Seijan sanoma, kun isommat kaverinsa puhuivat " lööperiä ": --- Minä vähä eppäelen!
Nyt ajassa kauemmas taaksepäin. Sodan jälkeen, ehkä v 1946 luin Kuopiossa ilmestyneestä kommunistilehdestä. Lehden nimeä en varmuudella pysty muistamaan. Se oli Ehkä KANSAN SANA.
Lehtiartikkelissa kerrottiin Neuvostoliitossa keksitystä ikuisen elämän lääkkeestä. Ensimmäiseksi sitä käytetään Staliniin, tuohon ihmiskunnan suureen hyväntekijään. (sanamuotoa en tietenkään tarkkaan muista)
Lehti oli tilattu kavereiteni Reino ja Timo Vauhkosen kotiin. Mietiskelen: tokkopa muistanevat kyseistä artikkelia? Ei ollut tilaisuutta kysyä. En muistanut, ennenkuin tässä yhteydessä.
Hrustshevin muistelmissa kerrotaan hänen sanoikseen: " Stalin uskoi elävänsä ikuisesti. "
Uskoiko?
Tuon luetuani heräsi kysymys: Liittyikö " lääkärien salaliitto " tähän? Lukemani mukaan Moskovassa teloitettiin kuusi lääkäriä (juutalaista?) syytettynä salaliitosta Stalinia vastaan.
Kaikki liittyy kaikkeen. Monissa yhteyksissä mainitaan Stalinin vainoharhaisuudesta.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
torstai 14. helmikuuta 2013
Hummani hei, Hummani hei!
Paavi jäi hetkeksi vähemmälle, kun uusi " skandaali " myrskyää mediassa. Hevosen liha! Eurooppa vääntelehtii tuskissaan, kun jossain löytyy hevosen lihaa, kun sitä mikroskoopin ja kemian kokeiden avulla syynätään.
Isoissa taloissa hevosten määrä merkitsi vaurautta. Mökkiläisellä ja pienviljelijällä kun oli hevonen ja hevosmies luonteeltaan empaattinen, niin hevoseen kehittyi kiintymys. Hevosesta oli hyötyä, mutta hevonen merkitsi myös yksilönä. Hevonen oli toveri.
Semmoinen muistikuva väikkyy mielessä, että hevosen lihaa pidettiin huonolaatuisena. Kelpaamattomana syötäväksi.
Metsäyhtiöt saivat myydä työmiehille elintarvikkeita. Sodan jälkeiseen puutteeseen. Isot köntit savustettua lihaa olivat kuulemma tanskalaista häränlihaa. Ukot sanoivat sitä hevoseksi. Hevosta tai härkää; yks lysti. Ainakin Korpelaan se tuli tarpeeseen. Syötiin.
Syrjäkylillä ei berliininmakkarasta tiedetty. Kaupoissa myivät semmoista kiemuraista. Sanoivat makkaraksi. Sain joskus jonkun markkulaisen ja ostin pienen pätkän kiemuraista makkaraa. Se ei maksanut paljon.
Kaupanteko sujui samaan tapaan, kuin myöhemmin Joroisissa. Seisoi tiskin takana. Myymälään saapasteli " kunnalliskodin poikia " Sokea mies:
--- Saalla markalla teemakkaroo.
Rahani määrä rajoitti ostamistani. Osoitin sormellani:
--- Viijjellä kympillä tuota makkaroo.
Sain puolta vähemmän kuin aikaisemmin. Ihmettelin?
Parin vuoden kuluttua Mustosen kaupassa tiesin jo lajit ja hinnat. Kiekuramakkaroiden hinnan salaisuus selvisi.
Semmoinen makkara, joka oli vain yhtenä lenkkinä, kuten nykyäänkin lenkkimakkara. Se oli Suomimakkaraa. Parempilaatuista. Se kiemurainen makkara oli ikäänkuin vyyhti. Halpamakkaraa.
Halpamakkaran raaka-aineina käytettiin " roskaa ". Hevosen lihaa ja muun muassa keuhkoja. Paksu makkarapötky oli Kyrönmakkaraa. Kyrönmakkara tehtiin pääasiassa hevosesta. Mielestäni varsin maittavaa, kelvollista syötävää ja hyvää ravintoa.
Suomen valtion " päättäjät " keksivät kieltää halpamakkaran ja kyrönmakkaran valmistuksen ja myynnin. Tänäkin päivänä " hurskastelijat " muka ajattelevat vähävaraisen kansanosan parasta.
Nyt ei ole isompaa hätää. Tietääkseni jokainen saa jonkinlaista päivärahaa, joka riittää ruuan ostamiseen.
Vasta niinä aikoina alkoivat maksamaan pikkuruista kansaneläkettä. Alle 65 vuotiset eivät saaneet muuta kuin " kunnanlapun " ostaakseen summan määräämän ruokaostoksen. Semmoisia otin vastaan.
Halpamakkaran ja kyrönmakkaran ostajat olivat " meikäläisiä ", mummoja, pappojakin. Halpojen makkaroiden kieltäminen alensi " mummojen " ja " alan miesten " elintasoa.
Nyt käy suuri ruljanssi ruokien takaisin vetämisessä. Maksaa " mansikoita ". Ainoa oikea tapa on myydä ne suurella alennuksella. Euroopassa on paljon nälkäisiä. Kerjäläisiäkin. Euroopan unioni on yksi tyhmyyden pesä. Hevosen liha ei ole myrkyllistä, eikä siinä ole hullun lehmän tautia.
Miksi sika-nauta jauhelihaa ei kielletä? Muslimit eivät sitä syö! Hevosen liha kielletään Brittien kettuja rääkkäävien " uskonnon " takia.
Isoissa taloissa hevosten määrä merkitsi vaurautta. Mökkiläisellä ja pienviljelijällä kun oli hevonen ja hevosmies luonteeltaan empaattinen, niin hevoseen kehittyi kiintymys. Hevosesta oli hyötyä, mutta hevonen merkitsi myös yksilönä. Hevonen oli toveri.
Semmoinen muistikuva väikkyy mielessä, että hevosen lihaa pidettiin huonolaatuisena. Kelpaamattomana syötäväksi.
Metsäyhtiöt saivat myydä työmiehille elintarvikkeita. Sodan jälkeiseen puutteeseen. Isot köntit savustettua lihaa olivat kuulemma tanskalaista häränlihaa. Ukot sanoivat sitä hevoseksi. Hevosta tai härkää; yks lysti. Ainakin Korpelaan se tuli tarpeeseen. Syötiin.
Syrjäkylillä ei berliininmakkarasta tiedetty. Kaupoissa myivät semmoista kiemuraista. Sanoivat makkaraksi. Sain joskus jonkun markkulaisen ja ostin pienen pätkän kiemuraista makkaraa. Se ei maksanut paljon.
Kaupanteko sujui samaan tapaan, kuin myöhemmin Joroisissa. Seisoi tiskin takana. Myymälään saapasteli " kunnalliskodin poikia " Sokea mies:
--- Saalla markalla teemakkaroo.
Rahani määrä rajoitti ostamistani. Osoitin sormellani:
--- Viijjellä kympillä tuota makkaroo.
Sain puolta vähemmän kuin aikaisemmin. Ihmettelin?
Parin vuoden kuluttua Mustosen kaupassa tiesin jo lajit ja hinnat. Kiekuramakkaroiden hinnan salaisuus selvisi.
Semmoinen makkara, joka oli vain yhtenä lenkkinä, kuten nykyäänkin lenkkimakkara. Se oli Suomimakkaraa. Parempilaatuista. Se kiemurainen makkara oli ikäänkuin vyyhti. Halpamakkaraa.
Halpamakkaran raaka-aineina käytettiin " roskaa ". Hevosen lihaa ja muun muassa keuhkoja. Paksu makkarapötky oli Kyrönmakkaraa. Kyrönmakkara tehtiin pääasiassa hevosesta. Mielestäni varsin maittavaa, kelvollista syötävää ja hyvää ravintoa.
Suomen valtion " päättäjät " keksivät kieltää halpamakkaran ja kyrönmakkaran valmistuksen ja myynnin. Tänäkin päivänä " hurskastelijat " muka ajattelevat vähävaraisen kansanosan parasta.
Nyt ei ole isompaa hätää. Tietääkseni jokainen saa jonkinlaista päivärahaa, joka riittää ruuan ostamiseen.
Vasta niinä aikoina alkoivat maksamaan pikkuruista kansaneläkettä. Alle 65 vuotiset eivät saaneet muuta kuin " kunnanlapun " ostaakseen summan määräämän ruokaostoksen. Semmoisia otin vastaan.
Halpamakkaran ja kyrönmakkaran ostajat olivat " meikäläisiä ", mummoja, pappojakin. Halpojen makkaroiden kieltäminen alensi " mummojen " ja " alan miesten " elintasoa.
Nyt käy suuri ruljanssi ruokien takaisin vetämisessä. Maksaa " mansikoita ". Ainoa oikea tapa on myydä ne suurella alennuksella. Euroopassa on paljon nälkäisiä. Kerjäläisiäkin. Euroopan unioni on yksi tyhmyyden pesä. Hevosen liha ei ole myrkyllistä, eikä siinä ole hullun lehmän tautia.
Miksi sika-nauta jauhelihaa ei kielletä? Muslimit eivät sitä syö! Hevosen liha kielletään Brittien kettuja rääkkäävien " uskonnon " takia.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Paavin pallit
Ihmiskuntaa järkytti suuri katastrofi. Paavi ilmoitti eroavansa. Kuinka nyt tullaan toimeen? Paavihan on elinikäinen virka. Riippumatta siitä, millainen vanha horisko on. Tulee mieleen Naapurimaan edesmennyt johtaja, joka viimeisissä televisiouutisissa tallusteli höppähuulisena köpöttelijänä. Joillekin piireille oli edullista pitää hänet paikallaan.
Nykyinen paavi on kuitenkin kohtuullisen tajuissaan, kun sanoo olevansa jo heikko. Naapurin entinen päämies uskoi omaan korvaamattomuuteensa.
Ymmärsin jo vuosia sitten uskonnnon ja sosialismin samankaltaisuuden. Tuntemani suomalaiset kommunistit suhtautuivat hartaasti aatteeseensa. Satuin joskus arvostelemaan. Ottivat sen pyhäinhäväistyksenä. Suomen elintaso oli vaatimaton. Sosialismi kuulemma pelastaa. Kun toin vertaamiseen Ruotsin, sanoivat: --- Sehän on kuitenkin kapitalistinen valtio! Kommunismi on paratiisi, eikä ihminen tarvitse ylellisyyttä. Eivät ihan sanatarkasti noin sanoneet, mutta tuohon tapaan. Eikö ihmisillä ole väliä, kunhan on sosialismi?
Iso-äiti Akaatta jaksoi uskoa: --- Kyllä Jumala vielä meillekin siunaa. Siinäpä se. Ei siunaa kaikille paavin alamaisillekaan. Eikä siunannut Korpelaan.
Paavilla ja Jeesuksella ei ole mitään yhteistä. Ai niin, on sentään! Molemmilla harhautetaan kansaa hallittavaksi. Jumala ei määrännyt paavin virkaa, eikä valitse paavia. Tätä paavia valinneet kardinaalit seisoivat punaisissa kauhtanoissaan rivissä. Mieleeni tuli joulupukkien paraati!
Ohemäen koulussa Ida Remes puhui lempiväreistä. Ajattelin heti: Punainen! Keskustelussa ilmeni punainen sopimattomaksi. Ikäänkuin väreillä olisi moraali. Onneksi olen ujo, enkä mennyt hölisemään punaisesta. Siitä olisi tullut yksi häpeän aihe lisää. En tiennyt, että punainen on
" syntinen " väri.
Paavin arvostusta liioittelevat huomattavasti. Uskonto tai usko ajaa niitäkin, jotka vaeltavat joukolla kylpemään Ganges-virrassa. Siunausta hakevat. Miksi terveysviranomaiset eivät kiellä ihmisiä rypemästä saastuneessa joessa? Mikään jumala ei käske kylpemään nimenomaan Gangesissa. Kuka lie riitin keksinyt? Yksin vai porukassa? Todennäköiseti joen vesi oli silloin puhtaampi. Ihmisiä oli vähemmän. Paavista hohkaavat Suomenkin mediassa. Kuitenkin maailmassa asuu jokunen miljardi semmoisia taapertajia, jotka eivät tiedä, eivät kuulleetkaan paavista.
Usko ei siirrä vuoria. Vuoria siirtää kaivajat koneilla. Vähän kerrallaan!
Joku kysyi: ---- Miksi rahalla on arvoa? ---- Siksi, että siihen uskotaan!
Nykyinen paavi on kuitenkin kohtuullisen tajuissaan, kun sanoo olevansa jo heikko. Naapurin entinen päämies uskoi omaan korvaamattomuuteensa.
Ymmärsin jo vuosia sitten uskonnnon ja sosialismin samankaltaisuuden. Tuntemani suomalaiset kommunistit suhtautuivat hartaasti aatteeseensa. Satuin joskus arvostelemaan. Ottivat sen pyhäinhäväistyksenä. Suomen elintaso oli vaatimaton. Sosialismi kuulemma pelastaa. Kun toin vertaamiseen Ruotsin, sanoivat: --- Sehän on kuitenkin kapitalistinen valtio! Kommunismi on paratiisi, eikä ihminen tarvitse ylellisyyttä. Eivät ihan sanatarkasti noin sanoneet, mutta tuohon tapaan. Eikö ihmisillä ole väliä, kunhan on sosialismi?
Iso-äiti Akaatta jaksoi uskoa: --- Kyllä Jumala vielä meillekin siunaa. Siinäpä se. Ei siunaa kaikille paavin alamaisillekaan. Eikä siunannut Korpelaan.
Paavilla ja Jeesuksella ei ole mitään yhteistä. Ai niin, on sentään! Molemmilla harhautetaan kansaa hallittavaksi. Jumala ei määrännyt paavin virkaa, eikä valitse paavia. Tätä paavia valinneet kardinaalit seisoivat punaisissa kauhtanoissaan rivissä. Mieleeni tuli joulupukkien paraati!
Ohemäen koulussa Ida Remes puhui lempiväreistä. Ajattelin heti: Punainen! Keskustelussa ilmeni punainen sopimattomaksi. Ikäänkuin väreillä olisi moraali. Onneksi olen ujo, enkä mennyt hölisemään punaisesta. Siitä olisi tullut yksi häpeän aihe lisää. En tiennyt, että punainen on
" syntinen " väri.
Paavin arvostusta liioittelevat huomattavasti. Uskonto tai usko ajaa niitäkin, jotka vaeltavat joukolla kylpemään Ganges-virrassa. Siunausta hakevat. Miksi terveysviranomaiset eivät kiellä ihmisiä rypemästä saastuneessa joessa? Mikään jumala ei käske kylpemään nimenomaan Gangesissa. Kuka lie riitin keksinyt? Yksin vai porukassa? Todennäköiseti joen vesi oli silloin puhtaampi. Ihmisiä oli vähemmän. Paavista hohkaavat Suomenkin mediassa. Kuitenkin maailmassa asuu jokunen miljardi semmoisia taapertajia, jotka eivät tiedä, eivät kuulleetkaan paavista.
Usko ei siirrä vuoria. Vuoria siirtää kaivajat koneilla. Vähän kerrallaan!
Joku kysyi: ---- Miksi rahalla on arvoa? ---- Siksi, että siihen uskotaan!
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Hätätila
Kirkkoharjun talo oli rakemmettu Ohemäen luoteiskulmalle. Pastori Erkki Pulkkinen kyseli kiinnostuneena, että mistä sen nimi on tullut. Luulisin sen muotoutuneen kansan karttuisasta suusta. Mökit olivat vaatimattomia Mäen töyräällä Ohejärven yli näkyvä talo erottui näkyvästi. Joku saattoi sanoa: " Kuin kirkko ".
Samalla tavalla kuin " Punahovi ", joka oli kaksi pikkuruista huonetta sisältävä mökki. Kun se oli Taipaleesta Jokijärven suuntaan ainut punaiseksi maalattu, niin irvileuat saivat aiheen. Yleensäkin maalattuja taloja oli niillä nurkilla vähän. Harmaita mökkejä vain.
Ohejärvi on matala. Siihen aikaan syvimmältä kohtaa noin puolitoista metriä. Enimmäkseen savi- ja liejupohjaa, mutta Kirkkoharjun kohdalla syveni äkisti niin että syvimmässä jalkani ylettivät vanhempana pohjaan. Harjanne ulottui rantaan. Siitä oli otettu hiekkaa ja muodostunut tasanne. Seutukunnan ainoa uimapaikka. Siellä kävi uimassa nuoria ja aikuisia yli viiden kilometrin matkoilta. Joku väitti yhtenä sunnuntaina käyneen toistasataa uimaria. Se lienee liioittelua, ehkä?
Sinä sunnuntaina uimarit tulleet hyvissä ajoin aamupäivällä. Menin ongelle. Ensiksi uimarantaan. Uimareita oli vedessä ja rannalla. Yksi porukka oli veneessä lähellä rantaa. Ongin siitä. Uimarit polskivat ilakoivat. Veneessä olijat naureskelivat, kun onkeeni tarttui veneen perän luota pieni ahven, toinenkin. Nämä ahvenet näen viimeisenä mielikuvana. Sitä seuraava lähiaika ei muistu mieleen. Mutta siitä lähtien kuin videokuvana kun...
Rantaviivalla kasvoi nuorta lepikkoa. Kahlasin paljasjalkaisena matalassa vedessä. Liikuin uimarannalta poispäin. Kalansaantia en muista, vain sen kun jätin kalat sinne. Uimarannalta lähtien seuraava muistikuva on Pentti Lappalainen, joka tuli talon kohdalla talvitien suulle, minun puolelleni talvitien reunaan. Varjosti silmiään auringon ja veden heijastukselta. Kumartui eteen päin nähdäkseen minut. Mitähän se tuossa, minkä takia?
Kuulin ääniä. Luulin kaikkien uimareiden lähteneen. Eivät kaikki. Kuulin äänen: " Nyt se ei piäse pakkoon. "
Sen sanonut seisoi talon päädyn kohdalla. Näkyi muitakin, menossa uimarannan suuntaan, josta olin tullut. Kävelivät talolta rantaa kohti viettävää tietä. Nuoria miehiä Kivimäeltä ja Ellunkylältä. Jotenkin kaikuu mielessä, että äänessä olisi ollut Huuko Rytkönen.
Mitähän ne meinaa? Pelotti. En kuitenkaan hätäillyt. Pakoon! Uimalla Pieneenniemeeen? Rannassa oli vene, en kerkeä kauaksi? Eikä voimia ole. Olin heikko. Luultavasti yhdentoista. Päättelen silloisista tapahtumista. En kymmenen, enkä ainakaan kolmentoista. Kaksitoitakaan ei oikein tunnu mahdolliselta.
Kalat jätin, mutta onki oli arvokas. Käärin siiman vavan ympäri ja koukun vavan tyveen. Kevyt pihlajainen vapa oikeaan käteen. Sitten vaan kohti Pentti Lappalaista. Pentti oli muutamia vuosia vanhempi, eikä kovin kyvykäs. Heikoin lenkki. Uskoivat minut vielä heikommaksi. Pentti katsoi kummissaan kun menin rantavedessä varmoin askelin pelkäämättä kohti. Menin niin lähelle, että kurotti kätensä minun kiinni ottamiseksi. Näin lepikon yli talon ja kulkijat. Tiesin että Kirkkoharjussa ei olleet kotona, menivät sukulaisten luo. Tervarantaan menevän tien laidassa oli pieneltä pellolta korjattu heinät ja Pentti seisoi talvitien reunassa. Vapaa talvitie ja pelto antoivat mahdollisuuden.
Pentti seisoi maallla. Säntäsin hänen edesään vedessä juosten ohitseen, talvitien yli ja viistoon pellon poikki kohti Tervarantaa, toivoen siellä olevan ihmisiä. Ylhäältä kuului: " Mittee vasten sinä sen piästit? "
---- No, kun minä en...
----- Perkeleen nyherö!
Välillä oli metsäkaistale. Pääsin sen puoleen väliin, ja hiljensin kävelyksi. Tervaranan rakennukset näkyi. Havahduin ajattelemaan. Kuinka minä pystyin ottamaan niin pitkiä askelia rantavedessä!
Tämä oli toinen kerta kun selviydyin. Edellisellä kerralla kuusivuotisena seisoin Kivimäen kankaalla Loso-jätkän seisova paljaspäinen mulkku suuni edessä. Pääsin sitä pakoon.
Kummallakaan kerralla ei ymmärrykseni yltänyt tajuamaan, mistä oli kyse. Loso-jätkän edessä ei tiedenkään kuusivuotiaalla voi olla tietoa, mutta en yksitoistaisenakaan ymmärtänyt muuta kuin aavistin jotain pahaa.
Nämä eivät unohdu koskaan. Sitä puntaroin, entäpä jos? Jos jätkäporukka pääsi minuun käsiksi, olisivatko he voineet jättää minut henkiin? Henkiin jääminenkään ei olisi lohduttanut. Kammottava mahdollisuus! Kotona ei ollut apua. Vieläkin tulee rintaan ahdistava tunne, vaikka olen ollut unohtavinani. Kuitenkin hyvilläni omasta neuvokkuudestani.
Niitä tapahtui ja tapahtuu edelleen. Kaltaiseni, joilla ei ole puolustajaa, muodostavat saalistajille mahdollisuuden. Pienillä paikkakunnilla ei helposti kätketä, mutta " Huonomaineisten porukoiden " jäsenistä ei paljon välitetty.
Monesti ajattelin avuttomia tyttöraukkoja. Kuinka moni heistä koki hirveyksiä?
Samalla tavalla kuin " Punahovi ", joka oli kaksi pikkuruista huonetta sisältävä mökki. Kun se oli Taipaleesta Jokijärven suuntaan ainut punaiseksi maalattu, niin irvileuat saivat aiheen. Yleensäkin maalattuja taloja oli niillä nurkilla vähän. Harmaita mökkejä vain.
Ohejärvi on matala. Siihen aikaan syvimmältä kohtaa noin puolitoista metriä. Enimmäkseen savi- ja liejupohjaa, mutta Kirkkoharjun kohdalla syveni äkisti niin että syvimmässä jalkani ylettivät vanhempana pohjaan. Harjanne ulottui rantaan. Siitä oli otettu hiekkaa ja muodostunut tasanne. Seutukunnan ainoa uimapaikka. Siellä kävi uimassa nuoria ja aikuisia yli viiden kilometrin matkoilta. Joku väitti yhtenä sunnuntaina käyneen toistasataa uimaria. Se lienee liioittelua, ehkä?
Sinä sunnuntaina uimarit tulleet hyvissä ajoin aamupäivällä. Menin ongelle. Ensiksi uimarantaan. Uimareita oli vedessä ja rannalla. Yksi porukka oli veneessä lähellä rantaa. Ongin siitä. Uimarit polskivat ilakoivat. Veneessä olijat naureskelivat, kun onkeeni tarttui veneen perän luota pieni ahven, toinenkin. Nämä ahvenet näen viimeisenä mielikuvana. Sitä seuraava lähiaika ei muistu mieleen. Mutta siitä lähtien kuin videokuvana kun...
Rantaviivalla kasvoi nuorta lepikkoa. Kahlasin paljasjalkaisena matalassa vedessä. Liikuin uimarannalta poispäin. Kalansaantia en muista, vain sen kun jätin kalat sinne. Uimarannalta lähtien seuraava muistikuva on Pentti Lappalainen, joka tuli talon kohdalla talvitien suulle, minun puolelleni talvitien reunaan. Varjosti silmiään auringon ja veden heijastukselta. Kumartui eteen päin nähdäkseen minut. Mitähän se tuossa, minkä takia?
Kuulin ääniä. Luulin kaikkien uimareiden lähteneen. Eivät kaikki. Kuulin äänen: " Nyt se ei piäse pakkoon. "
Sen sanonut seisoi talon päädyn kohdalla. Näkyi muitakin, menossa uimarannan suuntaan, josta olin tullut. Kävelivät talolta rantaa kohti viettävää tietä. Nuoria miehiä Kivimäeltä ja Ellunkylältä. Jotenkin kaikuu mielessä, että äänessä olisi ollut Huuko Rytkönen.
Mitähän ne meinaa? Pelotti. En kuitenkaan hätäillyt. Pakoon! Uimalla Pieneenniemeeen? Rannassa oli vene, en kerkeä kauaksi? Eikä voimia ole. Olin heikko. Luultavasti yhdentoista. Päättelen silloisista tapahtumista. En kymmenen, enkä ainakaan kolmentoista. Kaksitoitakaan ei oikein tunnu mahdolliselta.
Kalat jätin, mutta onki oli arvokas. Käärin siiman vavan ympäri ja koukun vavan tyveen. Kevyt pihlajainen vapa oikeaan käteen. Sitten vaan kohti Pentti Lappalaista. Pentti oli muutamia vuosia vanhempi, eikä kovin kyvykäs. Heikoin lenkki. Uskoivat minut vielä heikommaksi. Pentti katsoi kummissaan kun menin rantavedessä varmoin askelin pelkäämättä kohti. Menin niin lähelle, että kurotti kätensä minun kiinni ottamiseksi. Näin lepikon yli talon ja kulkijat. Tiesin että Kirkkoharjussa ei olleet kotona, menivät sukulaisten luo. Tervarantaan menevän tien laidassa oli pieneltä pellolta korjattu heinät ja Pentti seisoi talvitien reunassa. Vapaa talvitie ja pelto antoivat mahdollisuuden.
Pentti seisoi maallla. Säntäsin hänen edesään vedessä juosten ohitseen, talvitien yli ja viistoon pellon poikki kohti Tervarantaa, toivoen siellä olevan ihmisiä. Ylhäältä kuului: " Mittee vasten sinä sen piästit? "
---- No, kun minä en...
----- Perkeleen nyherö!
Välillä oli metsäkaistale. Pääsin sen puoleen väliin, ja hiljensin kävelyksi. Tervaranan rakennukset näkyi. Havahduin ajattelemaan. Kuinka minä pystyin ottamaan niin pitkiä askelia rantavedessä!
Tämä oli toinen kerta kun selviydyin. Edellisellä kerralla kuusivuotisena seisoin Kivimäen kankaalla Loso-jätkän seisova paljaspäinen mulkku suuni edessä. Pääsin sitä pakoon.
Kummallakaan kerralla ei ymmärrykseni yltänyt tajuamaan, mistä oli kyse. Loso-jätkän edessä ei tiedenkään kuusivuotiaalla voi olla tietoa, mutta en yksitoistaisenakaan ymmärtänyt muuta kuin aavistin jotain pahaa.
Nämä eivät unohdu koskaan. Sitä puntaroin, entäpä jos? Jos jätkäporukka pääsi minuun käsiksi, olisivatko he voineet jättää minut henkiin? Henkiin jääminenkään ei olisi lohduttanut. Kammottava mahdollisuus! Kotona ei ollut apua. Vieläkin tulee rintaan ahdistava tunne, vaikka olen ollut unohtavinani. Kuitenkin hyvilläni omasta neuvokkuudestani.
Niitä tapahtui ja tapahtuu edelleen. Kaltaiseni, joilla ei ole puolustajaa, muodostavat saalistajille mahdollisuuden. Pienillä paikkakunnilla ei helposti kätketä, mutta " Huonomaineisten porukoiden " jäsenistä ei paljon välitetty.
Monesti ajattelin avuttomia tyttöraukkoja. Kuinka moni heistä koki hirveyksiä?
lauantai 9. helmikuuta 2013
Tähdet ja diivat
Sen ajan suomalaiset elokuvat eivät tehneet Tauno Palolle oikeutta. Teatterissa en tietenkään häntä nähnyt. Arvostukseni häntä kohtaan nousi kertaheitolla. Naarajaärven lentokentällä juhannushulinoissa esiintyivät Tauno Palo ja Ansa Ikonen; suuret tähdet. Vuosilukua en muista. Saattoi olla 60-luvulla.
Niinä aikoina alkoi tähtien keikat. Esiintyivät usealla paikkakunalla samana iltana. Tauno ja Ansa esintyivät aikaisemmin jossain. Naarajärvelle tulivat pienellä lentokoneella. Näytti olleen ahdasta, koska Taunon valkean puvun takki oli rypistynyt. Ansan leninki oli moitteeton.
Esiintyvät sitä varten rakennetulla pienellä katetulla lavalla. Yleisö tepasteli avotaivaan alla nurmikolla. Sää oli pilvinen ja kolea. Juhannuksena on usein viileää. Silloin näin ensimäisen kerran orkesterilla kunnon vehkeet; muut tykötarpeet ja suuret kaiuttimet. Siihen mennessä olin isommilla tanssipaikoilla havainnut heikon kuuluvuuden. Kunnolla kuuli vain esiintymislavan lähellä. Orkesteri oli maalaispoikia. Maanviljelijäjunttien oloisia. Yleisöä ei kovin paljon ollut. Johtui ehkä ajankohdasta, alkuillasta. Tähdet todennäköisesti menivät vielä jonnekin samana iltana. Todennäköisesti ei satanut, en muista kastuneeni. Mutta ehkä koleus ja sateen uhka vaikutti yleisön tulemiseen. Tarkkaan en tietenkään muista, mutta siitä päättelen väen vähäksi, koska pääsin aivan lavan tuntumaan aitiopaikalle, josta havaitsin kaikki yksityiskohdat. Joku mainitsi orkesterin olevan Kiuruvedeltä.
Orkesterille tilanne oli stressaava. Tapahtumista voi päätellä, että pojat olivat ihan pihalla. Nuotit heillä oli, muuten joutuivat tuleen kylmiltään. Tähdet tulivat tiukalla aikataululla suoraan lavalle.
Epämusikaalisena en pysty arvioimaan, mutta haitaristi saattoi olla pätevä, mutta ilman yhtään harjoitusta pojat olivat paniikissa suurten tähtien edessä.
Poikien onneksi Tauno esiintyi ensiksi. Jos Ansa olisi ollut vuorossa ensin, mitähän tuosta olisi tullut? Tauno tuli orkesterin luo ja huomasi heti, että haitaristi jännitti kovin. Tauno tyynnytteli: "-- Ei mitään hätää, otetaan rauhallisesti! Katsotaan nuotista, tästä näin -- la-la-laa.." Haitaristi lurautti kurtustaan harjoitteeksi. Homma kävi takeltelematta. Alkutilanne muistutti sitä mustalaispojan sanomaa: --- kunhan pääsis alakuun, nimittäin itkuun.
Siihen aikaan ei sanavarastossani ollut sanaa: karisma. Tänä päivänä voin sanoa, että Taunossa sitä oli! Huikea ero elokuviin oli lavaesiintymisessä. Ja Herrasmies, joka ymmärsi laskeutua lähemmäs kauhuissaan olevaa haitaristia. Silloin kuulin ensimmäisen kerran laulun: " Ruusu on punainen ". Siitä tuli Taunon hitti. Tauno kasvoi silmissäni Suureksi!
Lavalle tuli Ansa. Diivan elkein. Meni partaan lähelle seisomaan selkä orkesteriin päin. Pojat seisoivat paskajäykkänä. Haitaristi ei tienyt mitä tehdä, milloin aloittaa?! Tovin hiljaisuus. Vihdoin Ansa tiuskasi: --- Saanko minä sen äänen?! Haitaristi lurautti ja homma pyöri loppuun asti.
Diivat ja tähdet. Tuntuu riskipeliltä lähteä esiintymään savolaispoikien säestyksellä. Juhannuksena ei säestäjien tarjonta Savon sydämessä ollut runsasta. Silloin ihmettelin savolaisnuorten kalustoa. Tiesin sen maksaneen paljon. Vasta myöhemmin tiedän, että kalustoja vuokrataan. Haitaristin instrumentti tietenkin omansa. Oliko orkesteri Kiuruvedeltä, se ei ole täysin varmaa, mutta Kiuruvedeltä on tullut muusikoita aina kultaiseen harmoikkaan saakka.
Niinä aikoina alkoi tähtien keikat. Esiintyivät usealla paikkakunalla samana iltana. Tauno ja Ansa esintyivät aikaisemmin jossain. Naarajärvelle tulivat pienellä lentokoneella. Näytti olleen ahdasta, koska Taunon valkean puvun takki oli rypistynyt. Ansan leninki oli moitteeton.
Esiintyvät sitä varten rakennetulla pienellä katetulla lavalla. Yleisö tepasteli avotaivaan alla nurmikolla. Sää oli pilvinen ja kolea. Juhannuksena on usein viileää. Silloin näin ensimäisen kerran orkesterilla kunnon vehkeet; muut tykötarpeet ja suuret kaiuttimet. Siihen mennessä olin isommilla tanssipaikoilla havainnut heikon kuuluvuuden. Kunnolla kuuli vain esiintymislavan lähellä. Orkesteri oli maalaispoikia. Maanviljelijäjunttien oloisia. Yleisöä ei kovin paljon ollut. Johtui ehkä ajankohdasta, alkuillasta. Tähdet todennäköisesti menivät vielä jonnekin samana iltana. Todennäköisesti ei satanut, en muista kastuneeni. Mutta ehkä koleus ja sateen uhka vaikutti yleisön tulemiseen. Tarkkaan en tietenkään muista, mutta siitä päättelen väen vähäksi, koska pääsin aivan lavan tuntumaan aitiopaikalle, josta havaitsin kaikki yksityiskohdat. Joku mainitsi orkesterin olevan Kiuruvedeltä.
Orkesterille tilanne oli stressaava. Tapahtumista voi päätellä, että pojat olivat ihan pihalla. Nuotit heillä oli, muuten joutuivat tuleen kylmiltään. Tähdet tulivat tiukalla aikataululla suoraan lavalle.
Epämusikaalisena en pysty arvioimaan, mutta haitaristi saattoi olla pätevä, mutta ilman yhtään harjoitusta pojat olivat paniikissa suurten tähtien edessä.
Poikien onneksi Tauno esiintyi ensiksi. Jos Ansa olisi ollut vuorossa ensin, mitähän tuosta olisi tullut? Tauno tuli orkesterin luo ja huomasi heti, että haitaristi jännitti kovin. Tauno tyynnytteli: "-- Ei mitään hätää, otetaan rauhallisesti! Katsotaan nuotista, tästä näin -- la-la-laa.." Haitaristi lurautti kurtustaan harjoitteeksi. Homma kävi takeltelematta. Alkutilanne muistutti sitä mustalaispojan sanomaa: --- kunhan pääsis alakuun, nimittäin itkuun.
Siihen aikaan ei sanavarastossani ollut sanaa: karisma. Tänä päivänä voin sanoa, että Taunossa sitä oli! Huikea ero elokuviin oli lavaesiintymisessä. Ja Herrasmies, joka ymmärsi laskeutua lähemmäs kauhuissaan olevaa haitaristia. Silloin kuulin ensimmäisen kerran laulun: " Ruusu on punainen ". Siitä tuli Taunon hitti. Tauno kasvoi silmissäni Suureksi!
Lavalle tuli Ansa. Diivan elkein. Meni partaan lähelle seisomaan selkä orkesteriin päin. Pojat seisoivat paskajäykkänä. Haitaristi ei tienyt mitä tehdä, milloin aloittaa?! Tovin hiljaisuus. Vihdoin Ansa tiuskasi: --- Saanko minä sen äänen?! Haitaristi lurautti ja homma pyöri loppuun asti.
Diivat ja tähdet. Tuntuu riskipeliltä lähteä esiintymään savolaispoikien säestyksellä. Juhannuksena ei säestäjien tarjonta Savon sydämessä ollut runsasta. Silloin ihmettelin savolaisnuorten kalustoa. Tiesin sen maksaneen paljon. Vasta myöhemmin tiedän, että kalustoja vuokrataan. Haitaristin instrumentti tietenkin omansa. Oliko orkesteri Kiuruvedeltä, se ei ole täysin varmaa, mutta Kiuruvedeltä on tullut muusikoita aina kultaiseen harmoikkaan saakka.
torstai 7. helmikuuta 2013
Lukutaito
Opin varhain lukemaan ja " luetun ymmärtäminenkin " kehittyi. Tyttärenikin oppivat lukemisen vaivattomasti. Jotkut asiat kuitenkin olen tajunnut myöhään, vaikka syyt olisivatkin ilmeiset. Lukemaan oppimiseni ajankohtaa en muista, vaikka varhaisiakin tapahtumia tulee mieleeni. Tervarannan Aukusti istui seinänvieressä penkillä. Hakkasi kessuja piippunsa täytteeksi petkeleellä tupakkahakkurissa.
Istuin hänen lähellään. Välissämme oli lehti, josta Aukusti näytti minulle puustaimia. Lehden muoto säilyi mielessäni; se oli Yhteishyvä. Pienenniemen Heiki kävi Korpelassa ja tutkimme lehteä. Mahdollisesti menin hänen tykönsä lehden kanssa. Sen jälkeen muistan vain sen, kun osasin lukea suoraan. Tavaamisen vaihe pysyy hämärän peitossa.
Syy sattaa olla psyykkinen. Vieraat kysyivät ikääni. Kuulin sanottavan. --- Huuhtikuusta kuuvvennella. Silloin oli kesä. Syksy ja alkutalvi ovat pimennossa. Seuraava muistikuva tulee maaliskuulta, vieläpä hyvin selvänä. Maaliskuinen tapahtuma muistuu kirkkaana. Meneillään vuosi 1938. Huhtikuussa täytin kuusi vuotta.
Kait minulla oli mahdollisesti psyyken häiriöitä. Epätyypilliset " perheasiat " oli sinä talvena kehittymässä ja selvää on, että elämän täytti masentava riitaisuus, jota en muista. Kertovat viisaat, että mieli pystyy sulkemaan pois ikävyyksiä.
Korpelassa ei mikään mennyt normaalisti. Ei kouluun menokaan. Syksyllä ei kukaan puhunut mitään, mutta joululoman aikaan iso-äiti Akaatta virkkoi: --- Erkki joutaa kouluun kun ossoo lukkee ja laskeekkin.
Tammikuun neljästoista v 1938 menin Ohemäen kouluun. Äiti neuvoi lähtiessä: --- Sano, että out syntynnä huuhtikuun kaheskymmenesneljäs tuhatyheksänsattookolomekymmentäkaks. Opettaja Katri Miettinen luvannut kuunteluoppilaaksi.
Opettaja antoi aapisen. Aloin lukemaan sujuvasti. Sitten käski tavata. Sekin sujui. Mutta tavuttain lukemista en ymmärtänyt. Jälkiviisaana syytä epäillä opettajan kykyjä. Kait joku esitti mallia, koska ymmärsin sen hitaasti lukemiseksi. Yritin:
--- Kaaleeeviii läähtiii juuuooksemaan. Opetaja tiuskaisi:
--- Ei laulamalla!
Laulusta tuli mieleeni ensimmäiset laulun kokeet. Opettaja kehui hyviä laulajia: ---Jumala on antanut laulunlahjan. Sitten:
--- Eipä ole jumala antanut Erkille laulun lahjaa.
Sain paikan takarivistä vapaasta pulpetista, istuin yksin. Lukutunnilla ihmettelin toisia: minkä taatta ne ei ossoo lukkee? Tankkasivat aikansa ja opettaja määräsi laiskan läksyä, jälki-istuntoon. Joku rupesi itkemään ja minulle tuli siitä paha mieli.
Laskennon apuvälineinä oli "laskumarkkoja". Pahvisia pyörylöitä joissa oli numeroita. Niitä en tarvinnut. Yhteen ja vähennyslaskut osasin, mutta sitä en osannut: 5 = 3 + ?
Opettaja selitti ja selitti. En ymmärtänyt. Kysyin kotona äidiltä? Äiti neuvoi: --- Paljonko pittää kolomeen lisätä, että tulloo viis? Rajoittunut äitini osasi paremmin kuin opettaja.
Vääriä tapoja viljelevät ja opettavat. Lukemiseenkin. " Pitää lukea hitaasti, äänen ja huolelisesti, että uppoaa päähän ". Senkin, kuten monta muutakin asiaa, jotka myöhemmin osoittautuivat kelvottomiksi ohjeiksi. Sen verran luin, että ympäristöni varoitteli: --- Sekkii luki niin paljon, että tul hulluks! Vielä parikymppisenäkin vuokraisäntä paheksui: --- Taejat olla himolukija! Joroisten kirjasto oli kuitenkin varsin vaatimaton.
Luin artikelin nopeasta lukemisesta. Aihe kiinnosti. Romaania lukiessa avautui yllättäen yksi pitempi virke kokonaan. Muotoilin aivoissani ensimmäisiä sanoja, kun näin samalla kaikki, viimeisenkin rivin. Pidin sitä vahinkona ja virheenä. Asia ei kuitenkaan unohtunut, vaikka pakotin itseni lukemaan kuten ennenkin.
Pielaveden kansalaisopiston nopean luvun kurssi kiinnosti. Opettajana Kalevi Kantele. Menin sinne suoraan verstalta, kädetkään eivät aivan puhtaat. Työstä lopen väsynyt. Ohjaaja pani meidät tekemään joitain tehtäviä. Kuunneltiin, luettiin ja pantiin jotain paperille. Ei hän niitä katsonut, teimme omaksi tarpeeksi. Siinä testissäni sain tulokseksi 210 sanaa minuutissa. Ohjaaja ei käynyt kenenkään luona. Tiesi kuitenkin sanoa: --- Tässä huoneessa on kaksi nopeaa lukijaa, minä olen niistä toinen.
Luokassa oli semmoinen kohoava istuinrivistö. Tulin töistä viime tipassa ja jouduin etuosaan toiseksi alimmaiseen riviin. Katselin sinne ylöspäin. Arvelin: kukahan niistä on se yksi? Olin joukossa ainoa myyrä, " jolla on multaa varpaissaan "
Perjantai-iltana, lauantaina ja sunnuntaina askartelimme. Loppukokeessa sain 485 sanaa minuutissa. Tulos kertoo minut nopeaksi lukijaksi. Nopeat: Ohjaaja ja Erkki, kukahan se yksi?
Ohjaaja arveli meidän olevan väsyneitä. En ollut väsynyt, virkistyin. Minulle se oli lepoa ja aivojen voimistelu virvoitti
Istuin hänen lähellään. Välissämme oli lehti, josta Aukusti näytti minulle puustaimia. Lehden muoto säilyi mielessäni; se oli Yhteishyvä. Pienenniemen Heiki kävi Korpelassa ja tutkimme lehteä. Mahdollisesti menin hänen tykönsä lehden kanssa. Sen jälkeen muistan vain sen, kun osasin lukea suoraan. Tavaamisen vaihe pysyy hämärän peitossa.
Syy sattaa olla psyykkinen. Vieraat kysyivät ikääni. Kuulin sanottavan. --- Huuhtikuusta kuuvvennella. Silloin oli kesä. Syksy ja alkutalvi ovat pimennossa. Seuraava muistikuva tulee maaliskuulta, vieläpä hyvin selvänä. Maaliskuinen tapahtuma muistuu kirkkaana. Meneillään vuosi 1938. Huhtikuussa täytin kuusi vuotta.
Kait minulla oli mahdollisesti psyyken häiriöitä. Epätyypilliset " perheasiat " oli sinä talvena kehittymässä ja selvää on, että elämän täytti masentava riitaisuus, jota en muista. Kertovat viisaat, että mieli pystyy sulkemaan pois ikävyyksiä.
Korpelassa ei mikään mennyt normaalisti. Ei kouluun menokaan. Syksyllä ei kukaan puhunut mitään, mutta joululoman aikaan iso-äiti Akaatta virkkoi: --- Erkki joutaa kouluun kun ossoo lukkee ja laskeekkin.
Tammikuun neljästoista v 1938 menin Ohemäen kouluun. Äiti neuvoi lähtiessä: --- Sano, että out syntynnä huuhtikuun kaheskymmenesneljäs tuhatyheksänsattookolomekymmentäkaks. Opettaja Katri Miettinen luvannut kuunteluoppilaaksi.
Opettaja antoi aapisen. Aloin lukemaan sujuvasti. Sitten käski tavata. Sekin sujui. Mutta tavuttain lukemista en ymmärtänyt. Jälkiviisaana syytä epäillä opettajan kykyjä. Kait joku esitti mallia, koska ymmärsin sen hitaasti lukemiseksi. Yritin:
--- Kaaleeeviii läähtiii juuuooksemaan. Opetaja tiuskaisi:
--- Ei laulamalla!
Laulusta tuli mieleeni ensimmäiset laulun kokeet. Opettaja kehui hyviä laulajia: ---Jumala on antanut laulunlahjan. Sitten:
--- Eipä ole jumala antanut Erkille laulun lahjaa.
Sain paikan takarivistä vapaasta pulpetista, istuin yksin. Lukutunnilla ihmettelin toisia: minkä taatta ne ei ossoo lukkee? Tankkasivat aikansa ja opettaja määräsi laiskan läksyä, jälki-istuntoon. Joku rupesi itkemään ja minulle tuli siitä paha mieli.
Laskennon apuvälineinä oli "laskumarkkoja". Pahvisia pyörylöitä joissa oli numeroita. Niitä en tarvinnut. Yhteen ja vähennyslaskut osasin, mutta sitä en osannut: 5 = 3 + ?
Opettaja selitti ja selitti. En ymmärtänyt. Kysyin kotona äidiltä? Äiti neuvoi: --- Paljonko pittää kolomeen lisätä, että tulloo viis? Rajoittunut äitini osasi paremmin kuin opettaja.
Vääriä tapoja viljelevät ja opettavat. Lukemiseenkin. " Pitää lukea hitaasti, äänen ja huolelisesti, että uppoaa päähän ". Senkin, kuten monta muutakin asiaa, jotka myöhemmin osoittautuivat kelvottomiksi ohjeiksi. Sen verran luin, että ympäristöni varoitteli: --- Sekkii luki niin paljon, että tul hulluks! Vielä parikymppisenäkin vuokraisäntä paheksui: --- Taejat olla himolukija! Joroisten kirjasto oli kuitenkin varsin vaatimaton.
Luin artikelin nopeasta lukemisesta. Aihe kiinnosti. Romaania lukiessa avautui yllättäen yksi pitempi virke kokonaan. Muotoilin aivoissani ensimmäisiä sanoja, kun näin samalla kaikki, viimeisenkin rivin. Pidin sitä vahinkona ja virheenä. Asia ei kuitenkaan unohtunut, vaikka pakotin itseni lukemaan kuten ennenkin.
Pielaveden kansalaisopiston nopean luvun kurssi kiinnosti. Opettajana Kalevi Kantele. Menin sinne suoraan verstalta, kädetkään eivät aivan puhtaat. Työstä lopen väsynyt. Ohjaaja pani meidät tekemään joitain tehtäviä. Kuunneltiin, luettiin ja pantiin jotain paperille. Ei hän niitä katsonut, teimme omaksi tarpeeksi. Siinä testissäni sain tulokseksi 210 sanaa minuutissa. Ohjaaja ei käynyt kenenkään luona. Tiesi kuitenkin sanoa: --- Tässä huoneessa on kaksi nopeaa lukijaa, minä olen niistä toinen.
Luokassa oli semmoinen kohoava istuinrivistö. Tulin töistä viime tipassa ja jouduin etuosaan toiseksi alimmaiseen riviin. Katselin sinne ylöspäin. Arvelin: kukahan niistä on se yksi? Olin joukossa ainoa myyrä, " jolla on multaa varpaissaan "
Perjantai-iltana, lauantaina ja sunnuntaina askartelimme. Loppukokeessa sain 485 sanaa minuutissa. Tulos kertoo minut nopeaksi lukijaksi. Nopeat: Ohjaaja ja Erkki, kukahan se yksi?
Ohjaaja arveli meidän olevan väsyneitä. En ollut väsynyt, virkistyin. Minulle se oli lepoa ja aivojen voimistelu virvoitti
tiistai 5. helmikuuta 2013
Olavi Kehusmaa
Olavi kertoi kerjäämisestä. Pojat sopivat mihin taloon kukakin menee. Sitten jakoivat saaliin keskenään. Kun minä hänet tunsin, ei hänen tarvinnut kerjätä. Mutta elämänsä varrella kokemat vaikuttivat vielä. Haitallisesti.
Kävin paikalla, kun hän oli jo kuollut. Tyttären poikansa Tero jatkoi pientä yritystä kaverinsa kanssa. Tero kertoi ukkinsa vaikeuksista viimeisinä hetkinään. Vaikeuksista hoitokodissa. Kaatuillut pyörätuolin kanssa.
Ajattelin ja surin kuultuani tuosta. Peilaan itseeni. Pyöreät kaheksat kympit elettynä, toimintakykyisenä on oloni hyvä. Hoitokoti tuskin tulee olemaan minulle lepokoti. Tai kenties kuitenkin on. Tänä aamuna katselin kalustoani. Hoitokodissakin tarvitsen kameran ja kuvaruudut, saanko ne sinne sopimaan? Tarvitsenko niitä enää sitten? Jos en pysty käyttämään, haluan ne johonkin hyllyyn, josta näen ne. Jos kykenen jotain käsilläni tekemään, eikä aivoni sumene, teen vielä sielläkin jonkun dokumentin. Tältä näkymältä tuntuu, etten ehkä tarvitse pitkään riutua.
Tulisieluinen, voimakastahtoinen Olavi Kehusmaa hoitokodissa pyörätuolissa virumassa!? Ajatuskin tuntuu mahdotomalta.
Hyväntuulisena kertoi Kanarian matkasta:
--- Töitä tehdessä en sairastanut, mutta kun menin lepäämään tuli sydänkohtaus!
Monta yrittäjää kuoli etelänmatkalla. Tykönäni arvelin viinan tekosiksi. Olavin kohdalla sitä syytä ei ollut. Lentomatkan rasitus näyttää käyvän kohtalokkaaksi. Tuntemani nainen sai jonkinlaisen infarktin, vaikka jälkeenpäin ei havaittu valtimon tukkeutumia, lisäksi hänen ruokavalionsa oli esimerkillinen.
Olavi kiukustui herkästi, kuin tulta ja tappuraa. Mutta oli hyväntuulinen kertoessaan sydämen sairaudesta.
--- Kohtauksesn aikana ja sen jälkeen ajattelin: Tällaiseen haluan kuolla! Turha toivo, kun joutui vielä hoitokotiin!
Myöhemmin ennusti:
--- Minä kuolen kolmen vuoden kuluttua! Epäilyyni vastasi: " Lopetan lääkkeiden syönnin ".
Herää kysymys; ovatko kaikki määrätyt lääkkeet tarpeellisia.?
Siinäpä elämänkaarta kerrakseen! Kerjäläispojasta hoitokodin pyörätuoliin! Reilu rupeama sähköasentajana. Sattui perhetutuksi Väiski. Silkkipainoyrittäjä, joka houkutteli alan koneiden huoltajaksi, hänkin tarvitsi. On "sisäpiirin tietoa". Tiedän aloittavan yrittäjän polun ohdakkeiseksi.
Olavi aloitti kartanon tyhjilleen jääneessä navettarakennuksessa. Onnistunut saamaan hyvän työntekijän. Oli hänellä vielä minun aikanani. Kutsuivat "Härskiksi". Mies on kaikkea muuta kuin Speden ohjelmasta napattu nimi. Taitava, älykäs ja miellyttävä ihminen Kari Kivilahti. Olin hänen mukanaan joskus keikalla. Vaikka työ oli pahasti kesken, hän rauhallisesti kokosi kamppeensa ja lähti, minne Olavi kehotti. Siinä Kehusmaan virman tyyli oli mielestäni kehno. Oma näkemykseni mukaan pitää mahdollisuuksien mukaan tehdä valmiiksi.
" Härski " kertoi kartanon navetan ajoilta sinne tulleen työsuojelutarkastajan. Kysellyt sosiaalitiloista? Mistä tiloista? Näen mielikuvassani tilanteen ja nauran tälläkin hetkellä.
Ostanut maatilan rakennukset. Iso navettakin. Jäänyt kasvavan asutuksen keskelle. Siinä jatkoi ja jäi lapsenlapsillekin . Asuinrakennus oli pienehkö. Rakensi kunnon verstaan. Minäkin laittelin palonsuojalevyjä seiniin. Uusi verstas oli romuja täynnä. Töitä tuhrattiin asuirakennukseen laitetussa pajassa. Vähitellen siirryttiin uudelle puolelle. Siinäkin Olavi tuhahti, kun panin uuden puolen lattialle pätkimäni metallit väliaikaisesti, tila oli ahdas, kaaosmainen.
Verstaan rakennuksella oli työskennellyt rakennusmies. Sinne saapasteli jokin tarkastaja ihmettelemään. Kysellyt piirustuksia? Mitä piirustuksia? Ne olivat Olavi Kehusmaan tietokoneella, jota sanotaan pääksi.
Tenhnyt työtä tunteja laskematta. Siihen aikaan raaka-aineet olivat kalliita. Siitä jäänyt pakkomielle materiaalin säästämiseksi. Ymmärrän kyllä. Käytin hänen töissään materiaalin tarkkaan, katsoin aina jätepalaa ja arvioin tulisiko tuosta? Teollisessa tuotannossa semmoinen ei kannata, mutta kun tehtiin yksittäisiä laitteita, kannatti tutkailla. Usein meni liiallisuuksiin. Kun aioin katkaista pikku pätkän, Olavi keskeytti sahaamisen ennen kuin ennätin aloittaa. En kinastellut. Olavin johdolla läksimme penkomaan (kaksi miestä!). Sinnikkään isännän kanssa tongimme noin puoli tuntia. Ei löytynyt. Tiesin sen etukäteen. Olin terve ja hyvämuistinen. Raudanpalan kauppa-arvo oli noin kuusi markkaa. Minulle maksoi palkkaa kaksikymmentäkahdeksan markkaa; metallimiesten keskipalkka.
Myöhemmin käytti hyväkseen muistiani. Uusi verstas oli täynnä rojua. Käyttökelpoistakin. Verstas viimeisteltiin ja siirtelin romuja. Kasasin kaikki niin korkeisiin kasoihin kuin jakkaralla seisten ulotuin. Kysyivät: olenko nähnyt. Osan tunsin. Toisen kerran kysyin: " minkähän näköinen ?" Olin vieraalla alalla. Useimmin tiesin vastata oikean suunnan tai kasan.
Huomanneet Olavin päteväksi ja päässyt ruotsalaisen firman yhteistyökumppaniksi. Nohevana miehenä Olavi kekkasi, että tuon voin tehdä minäkin! Olavista tuli kilpailija. Tuli ero Ruotsin firmasta. Niitä laitteita värkkäsin monta. Olavi sai ensimmäisen laitteen toimitettua. Kateelliset kielivät tarkastajille. Onkos Olavilla lupa sähkölaitteille? Eihän Olavi kysynyt keltään. Kunnossa oli laite. Asetusten mukaiset sähköt. Ammattikäyttöön saa valmistaa ilman ennakkotarkastusta. Olavi velvoitettiin laittamaan tyyppikilven.
Yksi semmoinen laite oli melkein valmis. Suurin sellainen. Lakatun latian lakaisin huolellisesti, muka. Työnsin yhtä osaa. Tavaraa oli siksi paljon, ettei lattia saanut valoa joka paikkaan. Lattialle oli jäänyt muutaman sentin palanen millin peltiä. Kova muovinen pyörä sattui siihen ja laite siirtyi äkkiä sivusuunassa. Poikkisuunnassa oli kookas laite, jolla työskentelivät. Sen peräpäässä oleva metallijatke raapaisi kylkeen. Sain sätkyn. Harmitti vietävästi. Harvoin olen työhöni tyytyväinen. Mielestäni silloin onnistuin saamaan laajan peltipinnan virheettömäksi. Voe helevetti. Poltin päreeni. Vedin herneen nenääni.
Pyysin Akua kaveriksi. Raivattiin lattia tyhjäksi. Käännettiin poikittain oleva laite sivulle, ikkunaseinän viereen. Oikeaan paikkaan. Se ei haitannut töitäni, loppui ainainen varominen. Ikkunaseinän vieressä oli luonnonvaloakin ja paljon helpompi, väljempi työskennellä.
Saatiin juuri nipin napin homma tehtyä, kun Olavi tuli. Hypähti, aikoen pomppia vihoissaan tasajalkaa. Sanallinen arkku ei kuitenkaan auennut.
Rauhoittui kuitenkin selittämätön ilme kasvoillaan. Pitihän hänenkin ymmärtää näin olevan paremmin.
Joskus tuli puheeksi itsepäisyys: ---Kyllä sinäkin olet vähän itsepäinen. Vastasin kysymällä.--- Etkös sinä ole? Olavi jatkoi: --- Minähän olen neuvottelukykyinen!
Eräs " Meidän Herramme muurahaisia ". Toisesa ääripäässä mitä oli Aapelin " Alvari kananvahti.
Kävin paikalla, kun hän oli jo kuollut. Tyttären poikansa Tero jatkoi pientä yritystä kaverinsa kanssa. Tero kertoi ukkinsa vaikeuksista viimeisinä hetkinään. Vaikeuksista hoitokodissa. Kaatuillut pyörätuolin kanssa.
Ajattelin ja surin kuultuani tuosta. Peilaan itseeni. Pyöreät kaheksat kympit elettynä, toimintakykyisenä on oloni hyvä. Hoitokoti tuskin tulee olemaan minulle lepokoti. Tai kenties kuitenkin on. Tänä aamuna katselin kalustoani. Hoitokodissakin tarvitsen kameran ja kuvaruudut, saanko ne sinne sopimaan? Tarvitsenko niitä enää sitten? Jos en pysty käyttämään, haluan ne johonkin hyllyyn, josta näen ne. Jos kykenen jotain käsilläni tekemään, eikä aivoni sumene, teen vielä sielläkin jonkun dokumentin. Tältä näkymältä tuntuu, etten ehkä tarvitse pitkään riutua.
Tulisieluinen, voimakastahtoinen Olavi Kehusmaa hoitokodissa pyörätuolissa virumassa!? Ajatuskin tuntuu mahdotomalta.
Hyväntuulisena kertoi Kanarian matkasta:
--- Töitä tehdessä en sairastanut, mutta kun menin lepäämään tuli sydänkohtaus!
Monta yrittäjää kuoli etelänmatkalla. Tykönäni arvelin viinan tekosiksi. Olavin kohdalla sitä syytä ei ollut. Lentomatkan rasitus näyttää käyvän kohtalokkaaksi. Tuntemani nainen sai jonkinlaisen infarktin, vaikka jälkeenpäin ei havaittu valtimon tukkeutumia, lisäksi hänen ruokavalionsa oli esimerkillinen.
Olavi kiukustui herkästi, kuin tulta ja tappuraa. Mutta oli hyväntuulinen kertoessaan sydämen sairaudesta.
--- Kohtauksesn aikana ja sen jälkeen ajattelin: Tällaiseen haluan kuolla! Turha toivo, kun joutui vielä hoitokotiin!
Myöhemmin ennusti:
--- Minä kuolen kolmen vuoden kuluttua! Epäilyyni vastasi: " Lopetan lääkkeiden syönnin ".
Herää kysymys; ovatko kaikki määrätyt lääkkeet tarpeellisia.?
Siinäpä elämänkaarta kerrakseen! Kerjäläispojasta hoitokodin pyörätuoliin! Reilu rupeama sähköasentajana. Sattui perhetutuksi Väiski. Silkkipainoyrittäjä, joka houkutteli alan koneiden huoltajaksi, hänkin tarvitsi. On "sisäpiirin tietoa". Tiedän aloittavan yrittäjän polun ohdakkeiseksi.
Olavi aloitti kartanon tyhjilleen jääneessä navettarakennuksessa. Onnistunut saamaan hyvän työntekijän. Oli hänellä vielä minun aikanani. Kutsuivat "Härskiksi". Mies on kaikkea muuta kuin Speden ohjelmasta napattu nimi. Taitava, älykäs ja miellyttävä ihminen Kari Kivilahti. Olin hänen mukanaan joskus keikalla. Vaikka työ oli pahasti kesken, hän rauhallisesti kokosi kamppeensa ja lähti, minne Olavi kehotti. Siinä Kehusmaan virman tyyli oli mielestäni kehno. Oma näkemykseni mukaan pitää mahdollisuuksien mukaan tehdä valmiiksi.
" Härski " kertoi kartanon navetan ajoilta sinne tulleen työsuojelutarkastajan. Kysellyt sosiaalitiloista? Mistä tiloista? Näen mielikuvassani tilanteen ja nauran tälläkin hetkellä.
Ostanut maatilan rakennukset. Iso navettakin. Jäänyt kasvavan asutuksen keskelle. Siinä jatkoi ja jäi lapsenlapsillekin . Asuinrakennus oli pienehkö. Rakensi kunnon verstaan. Minäkin laittelin palonsuojalevyjä seiniin. Uusi verstas oli romuja täynnä. Töitä tuhrattiin asuirakennukseen laitetussa pajassa. Vähitellen siirryttiin uudelle puolelle. Siinäkin Olavi tuhahti, kun panin uuden puolen lattialle pätkimäni metallit väliaikaisesti, tila oli ahdas, kaaosmainen.
Verstaan rakennuksella oli työskennellyt rakennusmies. Sinne saapasteli jokin tarkastaja ihmettelemään. Kysellyt piirustuksia? Mitä piirustuksia? Ne olivat Olavi Kehusmaan tietokoneella, jota sanotaan pääksi.
Tenhnyt työtä tunteja laskematta. Siihen aikaan raaka-aineet olivat kalliita. Siitä jäänyt pakkomielle materiaalin säästämiseksi. Ymmärrän kyllä. Käytin hänen töissään materiaalin tarkkaan, katsoin aina jätepalaa ja arvioin tulisiko tuosta? Teollisessa tuotannossa semmoinen ei kannata, mutta kun tehtiin yksittäisiä laitteita, kannatti tutkailla. Usein meni liiallisuuksiin. Kun aioin katkaista pikku pätkän, Olavi keskeytti sahaamisen ennen kuin ennätin aloittaa. En kinastellut. Olavin johdolla läksimme penkomaan (kaksi miestä!). Sinnikkään isännän kanssa tongimme noin puoli tuntia. Ei löytynyt. Tiesin sen etukäteen. Olin terve ja hyvämuistinen. Raudanpalan kauppa-arvo oli noin kuusi markkaa. Minulle maksoi palkkaa kaksikymmentäkahdeksan markkaa; metallimiesten keskipalkka.
Myöhemmin käytti hyväkseen muistiani. Uusi verstas oli täynnä rojua. Käyttökelpoistakin. Verstas viimeisteltiin ja siirtelin romuja. Kasasin kaikki niin korkeisiin kasoihin kuin jakkaralla seisten ulotuin. Kysyivät: olenko nähnyt. Osan tunsin. Toisen kerran kysyin: " minkähän näköinen ?" Olin vieraalla alalla. Useimmin tiesin vastata oikean suunnan tai kasan.
Huomanneet Olavin päteväksi ja päässyt ruotsalaisen firman yhteistyökumppaniksi. Nohevana miehenä Olavi kekkasi, että tuon voin tehdä minäkin! Olavista tuli kilpailija. Tuli ero Ruotsin firmasta. Niitä laitteita värkkäsin monta. Olavi sai ensimmäisen laitteen toimitettua. Kateelliset kielivät tarkastajille. Onkos Olavilla lupa sähkölaitteille? Eihän Olavi kysynyt keltään. Kunnossa oli laite. Asetusten mukaiset sähköt. Ammattikäyttöön saa valmistaa ilman ennakkotarkastusta. Olavi velvoitettiin laittamaan tyyppikilven.
Yksi semmoinen laite oli melkein valmis. Suurin sellainen. Lakatun latian lakaisin huolellisesti, muka. Työnsin yhtä osaa. Tavaraa oli siksi paljon, ettei lattia saanut valoa joka paikkaan. Lattialle oli jäänyt muutaman sentin palanen millin peltiä. Kova muovinen pyörä sattui siihen ja laite siirtyi äkkiä sivusuunassa. Poikkisuunnassa oli kookas laite, jolla työskentelivät. Sen peräpäässä oleva metallijatke raapaisi kylkeen. Sain sätkyn. Harmitti vietävästi. Harvoin olen työhöni tyytyväinen. Mielestäni silloin onnistuin saamaan laajan peltipinnan virheettömäksi. Voe helevetti. Poltin päreeni. Vedin herneen nenääni.
Pyysin Akua kaveriksi. Raivattiin lattia tyhjäksi. Käännettiin poikittain oleva laite sivulle, ikkunaseinän viereen. Oikeaan paikkaan. Se ei haitannut töitäni, loppui ainainen varominen. Ikkunaseinän vieressä oli luonnonvaloakin ja paljon helpompi, väljempi työskennellä.
Saatiin juuri nipin napin homma tehtyä, kun Olavi tuli. Hypähti, aikoen pomppia vihoissaan tasajalkaa. Sanallinen arkku ei kuitenkaan auennut.
Rauhoittui kuitenkin selittämätön ilme kasvoillaan. Pitihän hänenkin ymmärtää näin olevan paremmin.
Joskus tuli puheeksi itsepäisyys: ---Kyllä sinäkin olet vähän itsepäinen. Vastasin kysymällä.--- Etkös sinä ole? Olavi jatkoi: --- Minähän olen neuvottelukykyinen!
Eräs " Meidän Herramme muurahaisia ". Toisesa ääripäässä mitä oli Aapelin " Alvari kananvahti.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Susijahdit
Sodan jälkeen järjesti valtio susijahdin Pohjois-Suomessa. Petoeläinten tappamista perusteltiin poronhoidon suojelemisena. Lentokoneet pantiin asialle.
En muista, miten kauan se kesti, kai jokusen viikon. Hertta Kuusinen protestoi, ettei se mikään susijahti ole, vaan sotaharjoitus.
Jahdin päätyttyä lehtipakinoitsija otsikoi artikkelinsa: " Susijahdista tuli hukkareissu ". Yhtään sutta ei saatu tapetuksi! Hertta saattoi olla oikeassa! Mutta Hertta hätäili turhaan. Jos se oli harjoitus, ei se tapahtunut Ison Karhun tietämättä.
Vasta nyt saatiin tietää Venäläisten kiinnostus Lappiin. Vielä vuodelta 1945 kerotaan siviilien surmista. Mitäköhän he vakoilivat?
Nyt vouhkaavat susista hysteriaan asti. Toiset pelkäävät sukupuuttoon hävitettävän. Toiset pelkäävät koiriensa puolesta.
Vuosilukua en paremmin muista. Asuin kuitenkin Petäjäjärvellä. Siis ajankohta oli -90 lukua.
Aaamuvarhaisella pilkin Petäjäjärven jäällä. Hämärä aamu, pilvinen, ikäänkuin sumua kehittyisi. Näkyvyys kuitenkin estoton. Aivan tyyntä. Yöpakkanen kovettanut vetisen hangen. Jää paljaana, vain rantapenkere sulanut, näkyi ruskeana juovana järven ympärillä. Metsässä vielä maa valkoinen.
Ahvenet eivät häirinneet rikkumatonta rauhaa, joka vallitsi ainoan jäällä olevan miekkosen mielessä. Katselin rauhassa ympäriinsä. Katseeni viivähti pienessä hirsihuvilassa, ihailin sen "arkkitehtuuria" . Katseeni harhaili viereiseen isonpaan tummahkoon huvilaan. Huvilan takaa jolkotti jäälle eläin. Pysähtyi äkisti. Tökkäsi etukäpälänsä jäälle, katsoi minuun muutamien sekuntien ajan. Etupuoli näytti isolta, voimakkaalta. Väriltään harmaa.
Lähti hölkkäämään minusta poispäin lahden pohjukkaa kohti. Juoksunsa oli huomiota herättävän kevyttä, kuin ei käpälänsä koskettaisi ollenkaan maahan. Koko ajan kuono viisti sulaa rantapenkkaa.
Ennätti lahden poukamaan, kun samasta paikasta kuin edellinen, tuli toinen. Sama rituaali tökkäsi etujalkansa ja seisahtui hetkeksi, rekisteröi minut vaarattomaksi. Jatkoi sitten lahden yli paikkaan, johon edellinen ennätti lahten pohjukasta.
Jatkoivat peräkkäin kuono maassa hölkäten. Mutta eivät tulleet koko lahden mittaa, vaaan oikaisivat aution mökin taitse. Mökki on Rautiaisten omistuksessa. Niemeen tullesaan olisivat olleet enintään sadan metrin päässä minusta. Menivät suoraan niemen yli toiselle pikku lahdelle. Kiersivät sen lahden pohjukan ja nousivat Ukonmurrossa metsään, jossa juoksivat rinakkain. Siinä oli sen verran puutonta, että näin niiden menoa vähän matkaa.
Olin hyvilläni, etten kuulu susien ruokavalioon. Kahden suden edessä ihminen on avuton, kun aseena on vain jääkaira. Yhtä ehkä voisi torjua.
Susihavaintoja arvioivat kriittisesti, aiheesta. Mutta ne eivät olleet koiria. Erinomainen mahdollisuus tarkkailla rantapenkereellä juoksevaa eläintä valkeaa hankea vasten. Etupuolen väritys oli harmaa ja vaikutelma voimakas. Sivun väritys ruskea. Ruskean sävyä en osaa kuvailla, vain sen että kylkien ala osaan päin vaaleneva.
Minkään koiran en ole nähnyt juoksevan niin kevyesti. Pysähtyivät vain minut tarkistaakseen. Muuten jatkoivat kevyttä hölkkää taukoamatta koko matkan, minkä olivat näkyvissä. Ensin toinen yhden lahdekkeen kiertäen, toinen liittyi mukaan lahden poikki. Hölkkä jatkui sekunnin osilleen samaa tahtia vielä toisen lahden pohjukan kiertäen ja muuttumatta metsään juostessakaan.
Eläimen muotoa tarkkailin. Säkäkorkeus ja selän mitta suunnilleen sama, epätarkka arvio. Pituuden vaikutelma tuli hännän ja kuonon mitasta.
En muista, miten kauan se kesti, kai jokusen viikon. Hertta Kuusinen protestoi, ettei se mikään susijahti ole, vaan sotaharjoitus.
Jahdin päätyttyä lehtipakinoitsija otsikoi artikkelinsa: " Susijahdista tuli hukkareissu ". Yhtään sutta ei saatu tapetuksi! Hertta saattoi olla oikeassa! Mutta Hertta hätäili turhaan. Jos se oli harjoitus, ei se tapahtunut Ison Karhun tietämättä.
Vasta nyt saatiin tietää Venäläisten kiinnostus Lappiin. Vielä vuodelta 1945 kerotaan siviilien surmista. Mitäköhän he vakoilivat?
Nyt vouhkaavat susista hysteriaan asti. Toiset pelkäävät sukupuuttoon hävitettävän. Toiset pelkäävät koiriensa puolesta.
Vuosilukua en paremmin muista. Asuin kuitenkin Petäjäjärvellä. Siis ajankohta oli -90 lukua.
Aaamuvarhaisella pilkin Petäjäjärven jäällä. Hämärä aamu, pilvinen, ikäänkuin sumua kehittyisi. Näkyvyys kuitenkin estoton. Aivan tyyntä. Yöpakkanen kovettanut vetisen hangen. Jää paljaana, vain rantapenkere sulanut, näkyi ruskeana juovana järven ympärillä. Metsässä vielä maa valkoinen.
Ahvenet eivät häirinneet rikkumatonta rauhaa, joka vallitsi ainoan jäällä olevan miekkosen mielessä. Katselin rauhassa ympäriinsä. Katseeni viivähti pienessä hirsihuvilassa, ihailin sen "arkkitehtuuria" . Katseeni harhaili viereiseen isonpaan tummahkoon huvilaan. Huvilan takaa jolkotti jäälle eläin. Pysähtyi äkisti. Tökkäsi etukäpälänsä jäälle, katsoi minuun muutamien sekuntien ajan. Etupuoli näytti isolta, voimakkaalta. Väriltään harmaa.
Lähti hölkkäämään minusta poispäin lahden pohjukkaa kohti. Juoksunsa oli huomiota herättävän kevyttä, kuin ei käpälänsä koskettaisi ollenkaan maahan. Koko ajan kuono viisti sulaa rantapenkkaa.
Ennätti lahden poukamaan, kun samasta paikasta kuin edellinen, tuli toinen. Sama rituaali tökkäsi etujalkansa ja seisahtui hetkeksi, rekisteröi minut vaarattomaksi. Jatkoi sitten lahden yli paikkaan, johon edellinen ennätti lahten pohjukasta.
Jatkoivat peräkkäin kuono maassa hölkäten. Mutta eivät tulleet koko lahden mittaa, vaaan oikaisivat aution mökin taitse. Mökki on Rautiaisten omistuksessa. Niemeen tullesaan olisivat olleet enintään sadan metrin päässä minusta. Menivät suoraan niemen yli toiselle pikku lahdelle. Kiersivät sen lahden pohjukan ja nousivat Ukonmurrossa metsään, jossa juoksivat rinakkain. Siinä oli sen verran puutonta, että näin niiden menoa vähän matkaa.
Olin hyvilläni, etten kuulu susien ruokavalioon. Kahden suden edessä ihminen on avuton, kun aseena on vain jääkaira. Yhtä ehkä voisi torjua.
Susihavaintoja arvioivat kriittisesti, aiheesta. Mutta ne eivät olleet koiria. Erinomainen mahdollisuus tarkkailla rantapenkereellä juoksevaa eläintä valkeaa hankea vasten. Etupuolen väritys oli harmaa ja vaikutelma voimakas. Sivun väritys ruskea. Ruskean sävyä en osaa kuvailla, vain sen että kylkien ala osaan päin vaaleneva.
Minkään koiran en ole nähnyt juoksevan niin kevyesti. Pysähtyivät vain minut tarkistaakseen. Muuten jatkoivat kevyttä hölkkää taukoamatta koko matkan, minkä olivat näkyvissä. Ensin toinen yhden lahdekkeen kiertäen, toinen liittyi mukaan lahden poikki. Hölkkä jatkui sekunnin osilleen samaa tahtia vielä toisen lahden pohjukan kiertäen ja muuttumatta metsään juostessakaan.
Eläimen muotoa tarkkailin. Säkäkorkeus ja selän mitta suunnilleen sama, epätarkka arvio. Pituuden vaikutelma tuli hännän ja kuonon mitasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)