Kirkkoharjun talo oli rakemmettu Ohemäen luoteiskulmalle. Pastori Erkki Pulkkinen kyseli kiinnostuneena, että mistä sen nimi on tullut. Luulisin sen muotoutuneen kansan karttuisasta suusta. Mökit olivat vaatimattomia Mäen töyräällä Ohejärven yli näkyvä talo erottui näkyvästi. Joku saattoi sanoa: " Kuin kirkko ".
Samalla tavalla kuin " Punahovi ", joka oli kaksi pikkuruista huonetta sisältävä mökki. Kun se oli Taipaleesta Jokijärven suuntaan ainut punaiseksi maalattu, niin irvileuat saivat aiheen. Yleensäkin maalattuja taloja oli niillä nurkilla vähän. Harmaita mökkejä vain.
Ohejärvi on matala. Siihen aikaan syvimmältä kohtaa noin puolitoista metriä. Enimmäkseen savi- ja liejupohjaa, mutta Kirkkoharjun kohdalla syveni äkisti niin että syvimmässä jalkani ylettivät vanhempana pohjaan. Harjanne ulottui rantaan. Siitä oli otettu hiekkaa ja muodostunut tasanne. Seutukunnan ainoa uimapaikka. Siellä kävi uimassa nuoria ja aikuisia yli viiden kilometrin matkoilta. Joku väitti yhtenä sunnuntaina käyneen toistasataa uimaria. Se lienee liioittelua, ehkä?
Sinä sunnuntaina uimarit tulleet hyvissä ajoin aamupäivällä. Menin ongelle. Ensiksi uimarantaan. Uimareita oli vedessä ja rannalla. Yksi porukka oli veneessä lähellä rantaa. Ongin siitä. Uimarit polskivat ilakoivat. Veneessä olijat naureskelivat, kun onkeeni tarttui veneen perän luota pieni ahven, toinenkin. Nämä ahvenet näen viimeisenä mielikuvana. Sitä seuraava lähiaika ei muistu mieleen. Mutta siitä lähtien kuin videokuvana kun...
Rantaviivalla kasvoi nuorta lepikkoa. Kahlasin paljasjalkaisena matalassa vedessä. Liikuin uimarannalta poispäin. Kalansaantia en muista, vain sen kun jätin kalat sinne. Uimarannalta lähtien seuraava muistikuva on Pentti Lappalainen, joka tuli talon kohdalla talvitien suulle, minun puolelleni talvitien reunaan. Varjosti silmiään auringon ja veden heijastukselta. Kumartui eteen päin nähdäkseen minut. Mitähän se tuossa, minkä takia?
Kuulin ääniä. Luulin kaikkien uimareiden lähteneen. Eivät kaikki. Kuulin äänen: " Nyt se ei piäse pakkoon. "
Sen sanonut seisoi talon päädyn kohdalla. Näkyi muitakin, menossa uimarannan suuntaan, josta olin tullut. Kävelivät talolta rantaa kohti viettävää tietä. Nuoria miehiä Kivimäeltä ja Ellunkylältä. Jotenkin kaikuu mielessä, että äänessä olisi ollut Huuko Rytkönen.
Mitähän ne meinaa? Pelotti. En kuitenkaan hätäillyt. Pakoon! Uimalla Pieneenniemeeen? Rannassa oli vene, en kerkeä kauaksi? Eikä voimia ole. Olin heikko. Luultavasti yhdentoista. Päättelen silloisista tapahtumista. En kymmenen, enkä ainakaan kolmentoista. Kaksitoitakaan ei oikein tunnu mahdolliselta.
Kalat jätin, mutta onki oli arvokas. Käärin siiman vavan ympäri ja koukun vavan tyveen. Kevyt pihlajainen vapa oikeaan käteen. Sitten vaan kohti Pentti Lappalaista. Pentti oli muutamia vuosia vanhempi, eikä kovin kyvykäs. Heikoin lenkki. Uskoivat minut vielä heikommaksi. Pentti katsoi kummissaan kun menin rantavedessä varmoin askelin pelkäämättä kohti. Menin niin lähelle, että kurotti kätensä minun kiinni ottamiseksi. Näin lepikon yli talon ja kulkijat. Tiesin että Kirkkoharjussa ei olleet kotona, menivät sukulaisten luo. Tervarantaan menevän tien laidassa oli pieneltä pellolta korjattu heinät ja Pentti seisoi talvitien reunassa. Vapaa talvitie ja pelto antoivat mahdollisuuden.
Pentti seisoi maallla. Säntäsin hänen edesään vedessä juosten ohitseen, talvitien yli ja viistoon pellon poikki kohti Tervarantaa, toivoen siellä olevan ihmisiä. Ylhäältä kuului: " Mittee vasten sinä sen piästit? "
---- No, kun minä en...
----- Perkeleen nyherö!
Välillä oli metsäkaistale. Pääsin sen puoleen väliin, ja hiljensin kävelyksi. Tervaranan rakennukset näkyi. Havahduin ajattelemaan. Kuinka minä pystyin ottamaan niin pitkiä askelia rantavedessä!
Tämä oli toinen kerta kun selviydyin. Edellisellä kerralla kuusivuotisena seisoin Kivimäen kankaalla Loso-jätkän seisova paljaspäinen mulkku suuni edessä. Pääsin sitä pakoon.
Kummallakaan kerralla ei ymmärrykseni yltänyt tajuamaan, mistä oli kyse. Loso-jätkän edessä ei tiedenkään kuusivuotiaalla voi olla tietoa, mutta en yksitoistaisenakaan ymmärtänyt muuta kuin aavistin jotain pahaa.
Nämä eivät unohdu koskaan. Sitä puntaroin, entäpä jos? Jos jätkäporukka pääsi minuun käsiksi, olisivatko he voineet jättää minut henkiin? Henkiin jääminenkään ei olisi lohduttanut. Kammottava mahdollisuus! Kotona ei ollut apua. Vieläkin tulee rintaan ahdistava tunne, vaikka olen ollut unohtavinani. Kuitenkin hyvilläni omasta neuvokkuudestani.
Niitä tapahtui ja tapahtuu edelleen. Kaltaiseni, joilla ei ole puolustajaa, muodostavat saalistajille mahdollisuuden. Pienillä paikkakunnilla ei helposti kätketä, mutta " Huonomaineisten porukoiden " jäsenistä ei paljon välitetty.
Monesti ajattelin avuttomia tyttöraukkoja. Kuinka moni heistä koki hirveyksiä?
