Vitsailen joskus kompuroidessani: Mitenkähän sitä vanhana pärjää? Vanhuspalvelulaki määrää yli 65 vuotiaalle jotain. En tiedä mitä kaikkea? En tarvitse tietääkään. Pientä eläkettä saan automaattisesti.
Kuusvitosena olin työkykyinen. Vuosipäivän jälkeen tein vielä joitain viikkoja palkkatyötä. Pärjäsin nuoremmille. Lenkkeilin, voimistelin. Tasapainosta kertoo, kun pystyin kävelemään käsilläni. 66 v tuli täyteen keväällä 1998. Sydän tarvitsi kohennusta. Ohitusleikkaus.
Leikkauksen hoitivat erinomaisella tuloksella. Mutta sivuvaikutukset järkytti. Ihmettelyni poistui luettuani artikkelin: "60 prosentilla ohitusleikatuilla ilmenee neurologisia häiriöitä."
Veri kierrätetään keinotekoisesti. Aivot saattavat jäädä vähälle hapelle.
Kauhistelin jyrkkiä muutoksia. Ne eivät vaivaa mieltäni. kun tiedän osasyyn. Pahimpia on tasapainon heikkeneminen, jyrkkä muutos huonompaan muistissa ja toispuolinen heikentyminen.
Leikkauksen jälkeen oli oikea käsi lähes kunnoton. Myöhemmin havaitsin oikean rintalihaksen vasenta pienemmäksi. Jalkavaivan tullessa aloin pitämään sääriä seinällä. Onko oikea jalkani toista lyhempi? Sitä en osaa mitata, mutta havaitsin oikean pakaran vasenta pienemmäksi. Oikea reisi on ohentunut.
Kuukausi tai kaksi taapäin löi sydän vähän epätasaisesti. Leposyke vaihteli 60:n kahtapuolta. Lyöntivirhe palannut sämpläämään.
Jostain syystä palannut parempaan toimintaan. Kun istuin tähän, tunnustelin sykettä. Tasainen tahti, leposyke 55. Kohonneeseen lukemaan vaikuttaa uimahallissa käynti. Aktiivinen toiminta. Ei paha.
Jonain päivänä menneellä viikolla oli 48. eikä yhtään virhelyöntiä.
Sepelvaltimotauti antaa oikeuden alennettuun liikuntapaikkahintaan. Tavallisessa oleskelussa sitä ei huomaa ollenkaan. Ainoastaan rasituksessa väsyminen tulee vanhukselle helpommin.
Muut jutut sen sijaan antavat merkkejä. Näkö, kuulo ja huonot jalat. Vatsakin.
Kaihileikkauksen jälkeen silmien "tiputus" arveluttaa. En hallitse käden liikkeitä tarpeeksi.
Olisikohan siinä tarpeeksi syytä vaatia "vanhuslain" perusteella yhteiskunnan apua?
Herrojen Helsingin parempien kaupunkilaisten alueella asukkaat elävät 7 vuotta kauemmin kuin laitakaupungin rupusakki. Tuokin on uutisen arvoinen. Vai onko? Voisiko tuon tajuta muutenkin.
Joskus tyrkyttävät tietoa, jonka mukaan elintaso ja ylellinen elämä rasittaa. Taitaa olla rikkaiden keksimä, että me köyhät kadehtisimme vähemmän. Kadehdimme kuitenkin.
Seitsemänkympin seutu meni ahertaessa. En edes muista, millaisessa kunnossa olin. Seitenvitosena pystyin liikkumaan tehokkaasti. Punnersin penkistä 75 kiloa.
Sen aikaisesta kunnosta on vain muisto. Syksyn korvalla aloitin kuntosalilla hyvin varovasti. Käytän mittarina penkkipunnerrusta. Vähänköhän nousee? Niinpä. Ensimmäisellä kerralla nostin 30 kiloa. Muutamien kertojen jälkeen sain 40 kiloa. Pikkutytötkin nostaa yhdellä kädellä enemmän? Harjoittelen edelleen.
Vierastan ainaista jankutusta pitkään elämisestä. Hyvä ettei ihmisen tarvitse elää ikuisesti. Vähempikin riittää! Elää sen minkä elää. Kun pysyisi jonkinlaisessa toimintakunnossa ja kaatuisi saappaat jalassa.
Elämä päättyy viimeiseen henkäykseen ja sillä siisti. Tuon puoleisesta saavat haaveilla jotka siihen uskovat.
