lauantai 4. marraskuuta 2017

Suomalaisen rasismin eräs puoli

Sain kävijältä tuliaisina Simo Hämäläisen Kätkäläisen. Lähikaupungissa Pietu Aholainen tutustui originelliin tyyppiin, joka opasti paikkoihin. Peliautomaattien hallissa ihastui ilmaiseen kahvitarjoiluun.  Mutta ei voinut istua, eikä saanut juoda sumppiaan pelikoneiden lähellä. Tärveltyisivät jos kahvia roiskuisi.
    Pietu aikoi mennä ainoaan pöytään jossa istui näköjään joutilaina tummaihoisia nuoria miehiä. Vahtimestari kauhistui: --- Ei sinne, ei saa, ei missään tapauksessa! Minkä tähe???
 --- Pääsevät sanomaan rasistiksi!

Kirja on tietenkin fiktiota ja fiktiona pidin tuotakin tapausta. Luin kirjaa eilispäivänä ja eilen kuulin vielä hurjemman tarinan.
Naapurin leidi kertoi tuttavastaan joka vakavasti sairaana poti sairaalassa. Samassa huoneessa oli potilaana romani. Naista ei saa sanoa naiseksi. Päiväkodissakin lapset eivät saa viettää isänpäivää: Se on nimitetty läheisen päiväksi. Mustalaistakaan ei saa sanoa mustalaiseksi. Ei siltikään vaikka tähtilaulaja hurmaava Anneli Sari käytti heimostaan nimitystä: mustalainen.

Se ei riitä ettei saa nimittää satojen vuosien perinnettä meitä tummaihoisempaa heimoa mustalaiseksi.
eikä heidän tarvitse noudattaa minkään laista kohteliaisuutta, eikä sairaalan sääntöjä. Meille on säädetty tarkat vierailuajat, joita noudatamme.
Tummien ei tarvitse välittää. Tulevat hälisevänä joukkona milloin haluavat.
Sairaanhoitaja sanoo olevansa voimaton.
Jos huomauttaa käyttäytymisestä, valittavat rasismista.
Tämä oli faktaa.
Kirjailijan fiktio on joka päivänä faktaa.

Katsoin itseni kohtalaisen suvakiksi. Olen äärihetero, enkä uskovainen. Kuitenkaan en sylje homojen päälle, enkä polta kirkkoja.

Tämä menee jo korpifilosofinkin ymmärryksen yli.
Me olemme rakentaneet tämän yhteiskunnan napapiirin raukoille rajoille. Pitääkö meidän nöyristellä??
Kukas sanoikaan?:
 --- Vieras kulkee ajallaan, talo elää tavallaan.

Ellen muista väärin, kirjoitin joskus tällä foorumilla suhtautumisestani mustalaisiin: Lindströmeihin; Topiin ja Kalleen. Elivät joukossamme sopuisasti.

Panen tähän vielä esimerkin.
Kalle Lindström näki verstaani tontilla huonokuntoisen rekisteristä poistetun Mersun.
Halusi ostaa. Kysyi hintaa? Tein tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä:
 ---Viisisataa markkaa.
 Sopi Kallelle. Antoi setelin kouraan. Minulla oli ehto:
 --- Vietkö heti pois?  Kalle lupasi.

Viikon päästä tuli kaksi heimolaistaan. Tulivat hakemaan Mersua. Katselin huvittuneena, miten hakijat pitivät omia puoliaan. Olin kasannut Mersun takaosaan mielestäni joutavaa tavaraa. Joukossa romuiksi laskemiani kaiuttimia ja radion osia. Pyörittelivät niitä käsissään ja kantoivat omaan autoonsa.

Mikä tässä on oleellista: Se, kun Kalle oli joutunut sairaalaan, niin sieltäkin hoiti asiansa!