Hävettää sanoa, että pähkäilin liputuspäivän aihetta! Aleksis Kivi! Iltapäivällä aurinko valaisee sen puolen seinää, jossa viistossa tangossa lippu heilahtaessaan väläyttää varjon häivähtelyä.
Tämäkin sepustus tulee tajunnan virrasta. Mutta juuri siksi sen itselleni hyväksyn. Kyselevät ihmisiltä suomalaisuudesta ja Suomen merkityksestä. En tarvitse sitä pohtia. Epäröimättä pystyn sanomaan: --- Minulle suomalaisuudessa on merkityksellistä kieli. Ehdottomasti. En ole supliikkimies, enkä valloittava persoona. Niinpä parhaiten ilmaisen itseäni kirjoittamalla. Pystyn kyllä valmistautuneena puhuttuun esitelmään, mutta joukossa tunnen itseni vaivautuneeksi. En tiedä mitä sanoisin, enkä pidä arvossa rupatella itsestään selvistä asioista.
Kirjoittaminen on suoraa jatkumoa lukuharrastukselle.
Alussa oli Tervarannan Aukusti. En ollut "oikea" lapsi, eikä niin ollen ollut oikeaa lapsuutta. Sanottakoon kuitenkin: se hetki Tervarannan tuvassa piirtyy valoisana hetkenä, melkein onnellisena. Jälkeen päin omintakeisena psykologina päättelen sen johtuneen harvinaisesta tapauksesta, joku ihminen huomioi minua, jota tavallisesti pilkattiin. Vähäjärkiseksi sanoivat.
Istuin penkillä. Samalla penkillä hakkasi Aukusti hakkurissa kessuja. Aukusti jyskytti petkelettä oikealla kädellään. Yhteishyvä oli penkillä meidän välissämme. Aukusti osoitti vasemmalla sormellaan kirjaimia. Opetti minua! Siitä alkoi Suomen kielen harrastukseni.
Minkäänlaista käsitystä ei ole iästäni. Pitää ehkä porukkaani pyytää hakemaan Aukustin kuoleman ajankohta. Muuta muistikuvaa hänestä ei ole kuin tuo "opettaja".
Näissä sepustuksissani on paljon toistoa aikaisemmista. Asiat vain tuppautuvat julki.
Tervaranta oli eräänlainen "pysäkki". Sinne toi kantaja kylän postin ja siellä viivähti vieraat.
Minulla oli lehti käsissäni. Uppouduin tiiviisti lukemiseen. Paikalla oli naishenkilö. Niitä "meidän herramme muurahaisia". Katsoi aiheelliseksi ilkamoida:
"--- Elä poeka katokkaan, et ymmärrä kuitenkaan mittään!" Tervarannan Ieva vakuutti tarmokkaasti:
"--- Kuule, se poeka ymmärtää enemmän kun sinä! Lukutaitoni oli eräänlainen ihmetyksen aihe.
Ohemäen kansakoulun kirjastosta lainasin Seitsemän Veljestä. Olin otollisessa iässä, luulisin, vähän yli kymmenen. Jukolan veljesten tarina meni sananmukaisesti kaaliin. Kahlasin suorastaan ahmimalla. Kuin parasta jännäriä. En tietenkään ymmärtänyt kielen muodon arvoa. Mutta, vaikka en ymmärtäisikään sen ikäisenä, kuitenkin kaikella on merkitystä persoonan kehittymiselle. Kaikki lukemani ja kokemani vaikuttavat kirjoittamiseeni.
Keneltä se tulisi "omasta päästä"? Opittua kaikki on. Toiset oppivat enemmän, toiset vähemmän. Paljonko lienen hakoteillä, kun tuntuu ettei jotkut opi mitään?
Selvää on, että koulussa näyteltiin veljeksiä. Kivi on luonnehtinut jokaisen selvästi erottuvaksi tyypiksi. Opettaja Ida Remes pani minut Aapoksi. Eikä ehkä kaukaa haettu ollutkaan. Itsekin helposti päättelisin sillä tavalla.
Kouluaikana ainekirjoitus ei lähtenyt luontumaan. Vaikka opin kaiken nopeasti, niin jokin tulppa oli. Luultavasti olin vain kehittymätön. Käsialani oli kauhea. Kirjoittamista yrittäessäni melkein koski käteen. Jossakin tekstissä sellaista näin, että se saattaisi olla psyykkistä.
Onnetonta tunarointia: Näyttelin Kihlauksessa. Voi että! En ymmärtänyt hävetä puhevikaani. Siitä vaan näyttelemään kun ehdottivat. Osaltaan vaikutti, kun opin nopeasti repliikit. Näytelmiä puuhaavilla oli huoli: "Oppivat huonosti vuorosanoja". Parin harjoituskerran jälkeen osasin omieni lisäksi koko muun porukan repliikit. Puhevikaisena en ollut muuten sopiva. Näyteltiin!
Aina oli ohjaajakin, mutta ohjaus sitä ja tätä! Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin luonnehdinnan:
--- Näyteltiin näyttelemistä!
