Parinkymmenen vuoden takaisessa leikkauksessa otettiin vasemmasta säärestä varaosia. Nyt oikea jalka on sairaampi. Lääkärin ja itsenkin mielestä olettaisi vasemman kärsineen, mutta ei.
Epäilin punkkiakin ensimmäisten jalkaoireiden syyksi. Todennäköisesti ei. Neljä vuotta taapäin syksyllä keräsin herkkutatteja Lintharjulla. Totesin aiemmin siellä punkkeja runsaasti. Sitä varten pukeudun suojaavasti. Paljasta ihoa vain kasvoissa ja käsissä. Niskasta poimin punkin.
Seuraavana päivänä uimahallin pukusuojassa havaitsin roskan haarovälissä. Suihkuttelinhan moneen kertaan? Yritin ottaa sen pois. Se ei ollutkaan irtonainen! Punkki! Ollut siinä vuorokauden! Ei ollut pallukka, vaan littana, vihertävä. Vasemman reiden välissä, kiveksen kylkeen kiinnittyneenä.
Kotona irrotin sen. Jäljelle jäi pieni "rotko" kudoksen värinen. Ei merkkiä tulehduksesta. Se siitä! Niinä aikoina vaivasi väsymys, aamulla varsinkin tuntui "vetämättömältä". Selvisi raudan puute. Korjaan nokkosella. Punkkiko? Ei.
Pohdin mielessäni. Mikään kerrottu oire ei sopinut. Kuljettaako punkki muitakin tauteja, joita ei mainittu? Miksikö epäilin? Siksi kun!
Seuraavana keväänä lumien sulamisen aikaan lenkkeillessä kävelin ja juoksin normaaliin tapaan, yllättäen ja "tilaamatta" tuli kertakaikkinen toppi! Jalat lakkasivat toimimasta. Tunsin kuin kaatuisin eteenpäin. Kuntoilustani meni teho.
Vielä syksyllä, maassa oli jo kerros lunta. Tapani mukaan vaelsin "rillukan" kautta Siwalle, jäähallin kautta kotiin päin. Uimahallin lähellä tuli jarru! Yritin kiirehtiä kaatumisen uhallakin. Pääsin koulun tontille, tartuin hätäisesti auton lämmitystolppaan kaksin käsin. Vältin vaivoin rähmälleen kaatumisen.
Lääkäriinkö?
Kyllä. Sitten kun oikeaan sääreen tuli näkyvää. Ihonalaista verenpurkaumaa. Vastaava suoni, joka vasemmasta käytettiin varaosiksi, nyt oikeassa jalassa pullistui koholle pingottuneena kuin jänne.
Kuulemma tulehdus, jolloin pikaisesti lääkäriin! Siinäpä se!
Tutkittiin vitamiini. Kuvattiin alaselkä. Hermotutkimus Pieksämäellä. Ei toimenpiteitä. Fysioterapian katsoin tarpeettomaksi. Oli arveluissani oikeassa. Peruutin sen.
Vastaanotolla oli yllättäen nuorehko mieslääkäri. Sanoi jalan sairaudelle nimen, jota minun ei tarvitse muistaa. Lohdutti sanomalla: "--- Parannuskeinoa ei ole". Mainitsin jalkojen koholla pitämisen. Lääkäri mainitsi voiteen nimen. Vaivaava kohde: Pintalaskimot.
Kolme vuotta näillä eväillä. En minä kuntoilua lopettanut. Juoksemaan en pysty. Uimahalli sen sijaan käy.
Tuli päivä, jolloin havaitsin oikean jalan ukkovarpaan tunnottomaksi. Ei aistinut kosketusta. Aivan kuin varvasta ei olisikaan! En olisi minä, ellen olisi reagoinut. Voimisteluttamaan varpaita. Jatkuvasti.
Palautuu hiljalleen. Entä sitten? Aika kului ja tunsin pikkuvarpaan naapurissa kipua. Mitä pienistä! Ei se ollutkaan vähäinen. Liikkuessa tuntui kuin siellä olisi tikku. Hankaloitui.
Aloin tutkimaan. Raaputtelin. Löysin kynnen reunuksen alta mustan pisteen. Raaputin se pois. Jäi reikä, jonka pohjalla näkyi verestävää. Vähään aikaan ei haitannut. Lyhytaikainen helpotus. Varpaan reunaan kasvaneen "kavion" raaputin suolavesihauteen jälkeen pois. Kipeä lientyi. Mutta ei!
Peilin avulla katsoin alapuolta. Näkyi reikä, jonka ympärillä ikään kuin holkki. Uimahalli, suolavesihaude ja etikkaa.
Viimeksi raaputin veitsellä. Terä takertui johonkin, jota en voinut nähdä. Raaputin ja käytin enemmän voimaa. Mikä siinä on? Lähtikö pois? En ollut varma.
Kipu on lähes pois. Tuntuu joskus hyvin vähän.
Selvää on, että siellä oli jokin tikku. Mutta mikä? Se olisi selvinnyt lääkärin puukottamisella. Miksi en havainnut mitään pistävää? Siksi kun varpaat olivat tunnottomat. Muutkin kuin ukko!
Rautalankaa en usko. Mutta sähköjohtimia käsittelin. Johtimien säikeet pystyvät pistämään ihon läpi. Sukka ja kenkä pakottavat syvemmälle.
Eteen päin sanoi mummo....
