Kait olin kahentoista. Semmoinen resuinen, pitkäkaulainen laiha poikanen. Pääsin mukaan. Naapurista paavolan Erkki Matilainen ja veljensä Ville, läksivät Nilakalla pitkäsiimalle. Erkki oli vanhempi, oikeastaan aikuinen. Ville minua vuoden vanhempi.
Kävellen menimme. Tarkalleen en reittiä muista. Emme kuitenkaan mennet Taipaleen kautta maantietä pitkin Paanaslahteen, vaan oioimme jostakin metsien kautta. Matkaa kertyi kymmenisen kilometriä.
Lainasimme veneen. Veneen omistajaakaan en muista. Myöhemmin, kun menin omin nokkineni, otin käyttööni jonkin virman keluveneen.
Matilaisilla oli sadan koukun siima. Erkki lainasi lisäksi Kivimäen Heikiltä kahdensadan koukun siiman. Kastikkaita saivat Matilaisten pellosta.
Tavoitteena Hirviniemi. Minä soudin koko menomatkan. Paluumatkalla souti Erkki. Ensimmäistä kertaa Nilakalla. Soudin mielelläni ja aina tykkään soutamisesta. Soutaminen ei rasita nytkään sepelvaltimotautista leikattua sydäntäni. Soutaminen rauhoittaa. Viihdyn tuntikausia. Liian kova tuuli tietenkin haittaa.
Kesäkuu, ennen Juhannusta. Kesäinen ilma, liian kaunis kalansaannin kannalta. Päästyämme lahden suulle, Nilakan selkä auringon kimalluksessa häikäisi silmiä. Näytti suurelta. Erkki pani uistimen veteen. Pienellä kelalla vihertävä puuvillasiima. Vieheenä Puijo-uistin. Ollut alkujaan kirkas, ehkä niklattu, mutta päällyste oli kulunut pois ja se oli paljasta messinkiä, savolaisittain sanottuna "ruahka".
Meneillään iltapäivän tunnit, eikä kiirettä siiman heittoon. Soutelin hiljalleen tyynellä Nilakan selällä. Erkki joutessaan lappoi välillä siiman veneeseen ja heitti sitten uistimen painumaan syvälle. Soutamisen aikana se kohosi lähes pintaan.
Ennätimme Kuivaniemen kärkeen. Erkki taas vatvoi siiman kanssa ja heitti uistimen. Uistin painui nopeasti. Muutamia vetoja airoilla vetelin, kun Erkki havahtui: " Nyt on kala ja iso, ainakin kymmenen kiloinen! "
Veti rauhallisesti siimaa. Perui hiukan puheitaan: " Ei vaineskaan, mutta on se kilon tai kahen tai voep se olla kolomenniin. "
Kala ei riehunut ollenkaan. Tuli melko pian pintaan. Mikä Näky!? Semmoista en nähnyt unissanikaan! Isoin kala, minkä näin oli Pekka Rytkösen Ohejärvestä saama lahna. Iso sekin oli. Korpelan epätarkalla puntarilla kolme ja puoli kiloa.
Tyynen veden pinnalla auringon säteiden kimalluksessa jötkötti kuha. Ei pyristellyt yhtään. Kellui kaikki evien piikit pystyssä ja kituset avonaisina, suu auki.
Erkki pani peukalon ja etusormen avonaisten kitusien taakse, nosti kuhan veneeseen. Se ei potkinut yhtään.
Tyypillinen kuhan käytös, se tuli pohjasta ja auringon valo ja paineen lasku pökerrytti sen. Tuoreempi tapaus. Rautalammilla yllätyin, kun Toholahdesta sain muutamia pieniä kuhia. Tein ohuesta kuparilevystä kaksinkerroin tinaamalla soikean lätkän ja siihen isohkon koukun. Paksua siimaa luulin lujaksi. Semmoisenkin tein ohjeen mukaan, jossa lätkä lasketaan pohjaan ja siimaan tapseihin syöttejä. Ei onnistanut. Sillä kertaa ongin perinteiseen tapaan pilkillä. Syöttinä särkipala.
Tuntui kova otti. Lypsin siimaa varovasti. Kala tuli suosiolla, epäilyttävän helposti. Tuli veneen viereen lähes pintaan. Sitten muutti suuntaa ja meni saman tien. Lujaksi arvioimani siima oli huonolaatuista, ei kestänyt rasitusta. Katkesi metallisilmukan leikkaamana. Siimaa oli enää niin vähän, ettei joustanut ja käsissäni pidin liian lujasti.
Nilakastahan tässä piti. Hirviniemen hiekka näytti uskomattoman upealta. Vaaleaa, vertasin mannaryyneihin. Hiekalla laitoimme madot koukkuihin.
Pitkäsiimasta ei tullut saalista, vain muutamia pieniä sinttejä kolmestasadasta koukusta. Se laskettiin iltamyöhällä ja nostettiin aamuvarhaisella. Keskiyöllä lähdettiin uistelemaan. Soudettiin Kärpänsaareen. Saaren ympäri uistelemalla tuli yksi isompi ahven ja puolitoistakiloinen kuha. Mitättömällä pyydyksellä tuli hyvänpuoleinen saalis. Isomman kuhan painoksi kuulin puntaroidun viitisen kiloa. Erkki ei vielä tiennyt kalapaikkoja, siimalle otollisia. Tyyni järvi ja pilvetön taivas olivat kalastukseen sopimattomat olosuhteet.
Kirkkoharjun Matin kanssa menimme Nilakalle ongelle. Muutamia vuosia myöhemmin. Lainasimme omin lupinemme keluvenettä. Ei se meillä vahingoittunut. Vuoti niin vähän ettei meitä haitannut. Kokemattomina meni aika lähinnä viihtymiseen. Ei siellä tullut aika pitkäksi, eikä kävelymatka rasittanut. Evästä oli kangasrepussa, koulureppu oli vielä tallella. Lapsellista meidän puuha oli. Saadut sintit laskimme veneen pohjalle. Iltapäivä kului ja palasimme Paanalan rantaan. Varmaan elokuun loppua, kun tuli jo hiukan hämärää. Varomattomasti kolutessa vettä karttui ja veneen heiluessa kohosi kokkaan ja kasteli repun ja rieskanpuolikkaan. Osan söin aikaisemmin, enkä murehtinut.
Paanalan rannassa loimusi nuotio ja sen tykönä tuttuja poikia. Seilanneet kai huvikseen kun eivät kaloista puhuneet. Timo Vauhkonen kysäisi: " Onko sinulla evästä ? Meillä ei ollut yhtään mukana, on nälkä. "
--- On minulla rieskaa, mutta se kastui, veneessä oli vettä niin paljon.
---- Ei haettoo mittää anna tänne!
Sitä rieskaa, joka killui kalojen kanssa vedessä pistelivät hyvällä ruokahalulla, eikä sitä jäänyt yhtään hukkaan.
Silloin ei kysytty parasta ennen päiväyksiä.
Joltain reissulta jäi mieleeni sumuinen aamu Hirviniemessä, jossa yövyin monta kertaa. Varhaisen aamun hämärässä tyynellä selällä uiva kuikka näkyi unohtumattomana. Tyyni veden pinta näkyi tummana. Sumu lepäsi hiukan järvestä koholla. Siinä välissä kuikka näytti valtavalta, myöhemmin siitä kertoessani sanoin näyttäneen soutuveneen kokoisena. Optinen harha.
Kiertelin Suomea kokemusta kartuttaen. Palasin Pielavedelle. Nilakka tuli ohjelmaan. Alkuun tuli vain pieniä ahvenia. Kirjoitin paikallislehteen pakinan kolmestasadasta Nilakan pienestä ahvenesta. Miekkosen nimeä en muista. Oli riemastunut pakinani käänteistä. Sanoi myös:
--- Elä sinä sano Nilakan ahvenia pieniksi, valehtele, että ovat ISOJA.
Lomilla piti käydä Nilakalla, jos mahdollista. Minulla sadan koukun pitkäsiima, kaupasta ostettu. Onnekas pyydys, sai usein saalista. Kari Kemppainen lainasi sitä. Tiemasen tien varrella avoimella leirintäpaikalla heittänyt siiman. Se ulottui lammen ympäri. Siimaan tarttunut kaksi kohtalaista haukea. Paikassa majaillut saksalaisia nuorukaisia ja tietenkin olutta. Paistoivat haukea: Iltapirskeet paistetun kalan ja oluen kera.
Lomalla olin silloinkin kun läksimme Jorma Tirkkosen kanssa. Kotalahti oli lähes tyyni. Mukava keli soutamiseen. Madot laitoimme rannalla. Läksimme tavoitteena mennä jonnekin Hirviniemen seutuville. Minä soudin, joka oli yleisin tapa. Kotalahden sulta avutuu selkä. selän suulla lounaistuuli nosti puolimetriset aallot. Vene oli pieni lyhyt ohutlaitainen ja kevyt. Toppi tuli. Aina löytyy luovuutta. Toimitaan olosuhteiden mukaan. Käänsin veneen lahteen päin, sanoin Jormalle:
--- Ala lappamaan siimaa järveen.
Sattui hyvin. Lopussa oli veneen pohja täynnä lahnoja. Eivät kovin isoja,
lähes kiloisia. Kolmisenkymmentä kiloa. Kaikki ne tuli syödyksi. Toimenpiteitä tahi ketkä kaikki niitä söi, en muista.
Ihmiset lihovat ja laiskistuvat, konstailevat. Eivät syö semmoisia kaloja mitä niinä aikoina. Kaikki kalat syötiin. Säretkin. Syövät nyt kirjolohta, sitä ei tarvitse edes pureksia.
