Eilen istuin turhan pitkään ruudun vankina. Toimittaja, psykologi ja lääkäri suhtautuivat kohteliaasti porukan lihavaan ihmiseen. Lihava nainen, tutkija, puolusti reilusti lihavuutta. Hänen mielestään ei pidä moittia lihavia, ne voivat olla terveitä. Teräväkielinen toimittaja ei esittänyt normaaleja tiukkoja, provosoivia kysymyksiä.
Lihavan naisen puheista kävi ilmi ikänsä 44 v. Nainen on tosi lihava, liikalihava. Vartalonsa ei ole enää naisen näköinen. Myhäili itseensä tyytyväisenä ja puhui sen mukaisesti. Eikä toimittaja kritisoinut, kuten muissa ohjelmissa.
Ylipainoinen ihminen sanoi: "Itepähän läskini kannan!" Monikaan ei kanna läskejään itse. Yhteiskunta kantaa. Yhteiskunta kantaa minunkin raatoani. Sen vuoksi puhun rehellisen mieleni mukaan. Ohjelmassa esiintyvä nainen, nelikymppinen, parhaassa iässä. Siinä iässä moni nainen on tyylikkäimmillään.
Unohdetaan ulkonäkö ja tutkaillaan terveyttä ja yhteiskunnan osuutta. Uimahallilla näen lihavia ikämiehiä. Ikämiehet ovat kuitenkin minua nuorempia. Suurin heistä kävelee vaivalloisesti. Muitakin sairauksia on. Ei tarvitse kävellä. Muutaman sadan metrin matkan kauppaan ajaa autolla. Joku ei käynyt vähään aikaan, oli polvileikkauksessa. Joillakin näkyy leikkauksista näkyviä arpia. Leikatut jatkavat lihomistaan. Viiden vuoden ajan heitä nähtyäni huomaan heidän jatkuvasti lihovan.
Ohjelman nainen saattaa elää vielä pitkään ja takuuvarmasti (jos ei pian kuole) joutuu turvautumaan sairaalan hoitoon. Oman sairaalakokemukseni aikana pohdin, tokko ne ajattelee, miten hankalaa läskikasojen liikuttelu on hoitajille. Hautaan ei tarvitse kantaa pitkää matkaa, työntävät kärryssä.
Niin lihava ihminen, kuin ohjelman nainen, ei voi enää toimia jokapäiväisessä elämässään haitatta. Yleisissä kulkuvälineissä vie paljon tilaa. Pukeutuminen hankaloituu, varsinkin kun iän myötä kömpelöityy. Nelikymppisenä tuntee itsensä terveksi, entä kuusikymppisenä, tai kahdeksan kymppisenä. Kahdeksankymppinen normaalipainoinen pystyy toimittamaan askareensa, ilman kotiapua. Kävelee kauppaan, pesee matot jne.
Imurointiin tarvitsen työssä rasittuneen selkäni tueksi urheilijoiden käyttämän vyön. Selkääni en hakenut lääkärin apua. Kuntoutan lihaksiani liikunnalla. Ensimmäinen vaikeassa työasennossa tapahtunut "niksahdus" sattui v 1960. Nuori selkä kuntoutui pian. Viimeksi oli tosi kipeä v 2003.
Jos olisin lihava, miten sitten?
Joku ilkkuu: "laihatkin sairastuu!" Sen tietää jokainen, ei tarvitse todistella. Mutta lihavuuden mukana tulee lisää tarpeettomia vaivoja.
Miitingin varsinainen aihe oli laihduttaminen ja sen ympärillä pyörivä liiketoiminta; häikäilemätön rahastus.
Joka kerta ärsyttää, kun aiheesta puhuvat asian vierestä. Vasta lähes ohjelman viime minuuteilla lääkäri puuttui oleelliseen. Lihavuusleikatulle tulee ohgelmia ravitsemuksessa. Korpifilosofi oivalsi tuon jo kauan sitten. Dieetit onnistuvat huonosti juuri sen takia. Koskee kaikenlaisia dieettejä. Sota-ajan niukan ruuan aikana puhuivat puutostaudista. Nyt sanotaan; vajaaravitsemus. Puutostauti on ilmaisuna voimakkaampi, mutta keksivät nykyään kaikelle lievennettyjä ilmaisuja.
Geenit vaikuttavat lihomiseen. Tunnen ihmisiä, jotka yksinkertaisesti eivät liho. Luulevat minunkin kuuluvan siihen rotuun. Kun havahduin, olin 34 v. Siihen jaksoon sattui joulun seudun runsaat lepopäivät ja runsaat pöydän antimet. Kahden punnituksen välillä paino nousi neljä kiloa, 72 - 76 kiloon. En suinkaan ole kovin lihovaa sorttia, mutta sen havainnon tein, että aluksi paino nousee hitaasti ja kilojen karttuessa nopeutuu.
Ruokavaliot ja suositukset saavat hämmennyksiin. Hammaslääkärin eteisessä kiinnitin huomioni ravintoympyrään. En ymmärtänyt. Siinä sitä on vahtimista, että pystyy noudattamaan. Melko hankalaa ainakin yksineläjälle ja pienelle perheelle varata kaikkea. Turhaksi näen. Katson parhaaksi entisen ohjeen; monipuolisen ruuan.
Yhteen aikaan vouhkasivat tukevan aamiaisen välttämättömyydestä. Sitten päivällä hyvä ateria javielä illallakin. Aivan tarkkaan tuota en muista, mutta ajattelin, että tuommoisella puputtamisella kyllä turpoaa. Tuota ei ole kuulunut aikoihin. Tyhmää se oli.
Käskevät syödä vähäravinteista, että tulee kylläiseksi, eikä saa liikaa kaloreita. Kysyn tyhmän; miksi pitää tuntea kylläisyyttä? Pitääkö olla ähkyolo. Kylläisyyden tavoittelu ei ainakaan edistä painonhallintaa. Painonhallinnan tultua tarpeelliseksi, havaitsin seikan, että kun ei märsyä liikaa, vaan jättää vähemmälle, elimistö tottuu, eikä vatsa kurnua niin paljon.
Jos en olisi säätänyt, olisin omenalihava. Rasva karttuu vain vatsan eteen ja vyötärölle. "Pelastusrenkaan" aihiot näkyvät nytkin selvästi vyötärön sivuilta selän suuntaan, vaikka ei ole ylipainoa normien mukaan. Pilkun tarkasti en toimi. Punnitsen aamulla. Kilojen vaihtelua on. Ikärasitus vähentää lihaksistoa, sen takia rasvaakin on tarpeettomasti, vaikka paino hieman alenee.
Keksivät karppaamisen. Sehän muistuttaa Atkinsin dieettiä. Katsoin Amerikkalaista ohjelmaa. Tutkivat eri vaihtoehtoja. Tutkimus todisti Atkinsin dieetin laihduttavan. Mutta Erkkikään ei usko sitä terveelliseksi. Enkä usko terveelliseksi nopeaa laihtumista. Media ja mainosmiehet tekevät karhunpalveluksen vouhottaessaan suurista laihtumistuloksista. Rajut muutokset rasittavat kehoa ja psyykeä. Miksi pitäisi laihtua 50 kiloa puolessa vuodessa? Viisi kiloakin olisi jotain. Se tietäisi viidessä vuodessa viisikymmentä kiloa. Ja terveellisempi tapa. Jos turpoaa kaksikymmentä vuotta ja enemmän, miksi se pitäisi muutamassa kuukaudessa poistaa?
Lihava ihminen ei pysty liikunnalla laihtumaan. Tarkoitan sellaista, joka on lihonut vuosikymmeniä.
Tyttäreni poika, parikymppinen, Sanoi olleensa lähes satakiloinen. Hän oli punkero lapsuudessa. En nähnyt häntä satakiloisena. Kertoi vaan yksinkertaisesti päättänyt normalisoitua. Tähän tapaan: "Aluksi kävelin. Sitten kokeilin hölkätä. Aikani hölkättyä viimein pystyin juoksemaankin."
Viimeksi nähdessäni hän oli noin 70 kiloinen. Minun mittaiseni hiukan yli 170 ja minunkin normaalipainoni terveenä ollessani oli noin 70 kiloa. Nuori terve ihminen pystyy urheilusuoritukseen, mutta jossain tule raja ettei onnistu. Ruokavaliot jättävät jotain vajaaksi. Syötävä moni puolisesti, ehkä taktikoiden, mutta vähemmän.
Aikoihin en ole laskenut painoa yli 75 kilon. Sen päätin jo ennenkuin oli tietoakaan lihomisesta. Työ kulutti osan ja liikunta loput. Olin 45 v, kun meni tuon yli noin 77 kiloa. Maha näytti notkoselkäisen vartalossa pahannäköiseltä. Katsoin minkä verran syön. Totesin syöväni enemmän kuin nuorena. Vähensin noin kolmanneksen. En laskenut kalorioita, niiden kanssa vatvoessa hermostuu. Jos söin kolme perunaa, vähensin, söin vain kaksi. Sama leivällekin. kolmannesta vähemmän. Kaikkea kolmannesta vähemmän, enkä korvannut millään. Miten kävi?
Puoleen vuoteen ei tapahtunut mitään. Työmiehen aivoilla päättelen, että elimistö otti ravinteita tarkemmin, enkä laihtunut. Tarkensin määrää. sitten alkoi paino pudota ja vuoden päästä oli 68 kiloa. Niin alas en alunperin tähdännyt.
Tutkiva lääkäri arveli ettei niin hitaaseen moni jaksa tyytyä. Mikä kiire on. Puolen vuoden odotus poiki hedelmää ja vuosi toi tuloksen.
Leikkauksen jälkeen keskitin kaiken tarmoni toipumiseen, enkä syömisestä murehtinut. Sairaalasta lähtiessä oli paino 70,4 kiloa. Mutaman kuukauden päästä näytti vaaka 75 kiloa. Lyhyessä ajassa tullut pieni lisäys poistui helposti. En niuhota, "aika parantaa", Vaaka ei näytä liikoja, mutta vatsan päällä on kahden kouran täyteinen tyyny. Luulin, että ikääntyessä ei sitä ksrttuisi. Olin väärässä.
Täässä iässä alkaa luovuttaa. Kuuskymppisenä olin vielä timmissä. Sileät käsivarret ja hoilla vyötärö. Se oli silloin, kohta on samantekevää. Hoitohenkilökunnan on kuitenkin helpompi liikutella kuin jättiläisiä.
Pränttäsin turhan paljon. Kukaan tuskin lukee, niinpä en viitsi korjailla.
