Videomateriaalia on, mutta päässä tuntui tökkivän. Kuuntelenpa musiikkia, pähkäilin. Videoihin kaipaan musiikkia. Epämusikaalisena en oikein ymmärrä. Yksi kahdeksan levyn paketti pitää sisällään sata klassillista sävelmää. Joitain sieltä poimin.
Jokaisella levyllä oma kategoriansa: Romanssi, kuoro, rentoutus jne. Oopperan parrasvaloista en hyödy. Barokkia epäilin, enkä aiemmin kuunnellut.
Laput korville ja levy pyörimään. Yllätyin. Nehän käyvät tekosiini! Neljäs tulossa. Vilkaisin pumaskaa. Vivaldi. Alkoi soimaan. ---Tämähän on Vivaldia! Vasta sitten katsoin: Neljä vuodenaikaa: Kevät! Senhän panin kotimökistä kertovaan videoon. Se löytyi silloin Pinnacle 9 ohjelmasta.
Parikymppiseksi asti en tajunnut sävelmistä mitään. Lauluissa oli minulle vain sanat. Armeijan jälkeen tuli tanssimaan opettelu. Opin nopeasti tajuamaan rytmin. Vuosien kuluessa tuli mukaan melodiakin. Nykyään tunnistan joskus ulkomaisista tv-sarjoistakin tutun kappaleen, kuullut kai suomalaisesta käännösiskelmästä.
Kuulo huonontuu. Käytän kuulokkeita. Vasta kuulokkeiden kanssa tajuan, mitä musiikki sisältää. Korvani eivät välitä läheskään kaikkia ääniä. Puhutustakaan. Nyt tajuan, mitä stereolla saavat aikaan. Musiikki kuuluu pään sisällä. Kaikuu koko kopan alueella.
Haydnin trumpettikonsertissa toistui kohta, joka tuntui tutulta. Joku kai lainannut.
Tanssin Restentissä. Lea Miettinen arveli:
--- Sinulla varmaan on hyvä nuottikorva.
--- Minähän oon epämusikaalinen!
--- Jos ei yhtään tajua, niin ei sitä huomoo nuin pieniä virheitä.
Se pieni virhe ei ollut nuotissa. Vika oli levyssä. Yksi tavu venähti levyn hidastuessa sekunnin murto-osaksi ja tanssiaskeleeni venähti mukana. Rytmiä tajuan.
