Tänä keväänä vapautui Suonne jäistä päiviä ennen vappua. Nilakan sulamisesta en tiedä. En nähnyt sellaista lehteä, josta olisin lukenut.
Sinä keväänä oli Nilakassa vielä vappuviikolla Kahdeksankymmentä senttiä jäätä. Kyykötin pilkillä auringonpaisteessa. Kalojakin sain; pieniä harvakseen. Parinkymmenen metrin etäisyydelle lensi lokki. Lajiaan en tiennyt. Huomioni kiintyi puhtaiden värien kontrastiin. Musta ja valkoinen. Kaunis lintu! Toista maata kuin nuo kirkujat, joihin olin tottunut. Tarkistin kirjasta: selkälokki.
Nälissään oli. Sulia vesiä vähän. Katsoi minuun tiiviisti. Haistoi kalat.
Heitin linnun suuntaan sintin. Leväytti siipiään, mutta ei tullut ottamaan syötävää. Mitenkä lähelle se pitää heittää? Heitin lähemmäksi. Sama reagointi. Heitin kovemmin. Lintu kohottautui siivilleen, mutta laskeutui takaisin jäälle. Heitin vielä voimakkaammin. Kala kävi ylempänä. Lintu nousi lentoon ja nappasi kalan ilmassa.
Ahaa! Tämän lajin lokki ei ota saalista maasta, ainoastaan vedestä. Mutta taitava lentäjä sieppasi helposti ilmasta.
Jatkoimme leikkiä. Heti kun lintu näki minun ottavan kalan käteeni, se nousi siivilleen. Tiesi saavansa kalan. Luultavasti tiesi kalastajalta saavansa suupalan kuten avovedenkin aikaan. Minun vain piti oppia käyttäytymään oikealla tavalla.
