Kohta kuolen, se on tosi jos mikä. Jos siitä mainitsen, hyssyttelevät. Tänä pänä hammasteknikolle yritin vitsailla, etten täällä kauan pureksi tai hymyile.
---Älähän nyt sillä lailla!
Miksi pitää varoa? Mielelläni suhtaudun kuolemaani huumorilla. Tiedän kyllä sen olevan totinen paikka. Lopullinen totuus. Sillä hetkellä ei tarvitse selitellä. Enkä voi tietää etukäteen, miten sillä rajalla käyttäydyn, tai ajattelen. Sitä en murehdi. Silloin on kaikki selvää ja turhuudet taakse jääneitä.
Rautalammilla Äijävedellä souti ikämies joka päivä. Veti uistinta jäiden lähdöstä syksyn hyytöön asti.
Sinä syksynä näin hänen soutunsa viimeisen kerran. Äijävesi jäätyi sen verran, ettei miekkonen päässyt vesille. Poikkeava talven tulo sulatti järven pintaa. Soutelija pääsi järvelle viimeisen näkemäni kerran. Työnsi veneensä jääkielekkeen yli ja pääsi soutelemaan.
Soutajaa ei näkynyt. Siitäkin kirjailija saisi novellin aiheen. Mitä tapahtui? Tuliko matkansa päähän mielipuuhassaan, vai muuten. Hoitokotiinko? Vai nukahtiko ikiuneen airot käsisään. Onnellisena!
Itse haluaisin loppuni sen kaltaiseksi.
Mies näytti vertauskuvalliselta, kuin Kalevalan kuvituksessa. Pienehkö hahmo tummassa hupputakissa, kasvot tunnistamattomina. Kumarainen hahmo veteli airoja harvakseen. Tarkassa rytmissä. Saiko saalista? Uskon saaneen, sillä niin paljon hän käytti aikaa järvellä. Kirjailija voisi kertoa hänen vetäneen koukutonta uistinta.
Veneensä oli musta ja sisältä valkoinen. Siitä vertaukseni Tuonelan soutajaan odottamassa minua.
Soutaja oli poissa. Ajokkinsa näin myöhemmin maalle vedettynä vastarannalle. Miksi sinne? Tältä puolen hän aina lähti souturetkelleen.
Soutaja näkyy kuvaamallani videolla.
