Moni keskustelee lemmikkieläimensä kanssa, kun inhimillistä kumpania ei ole. Alkuperäistä Aapelin tekstiä en muista. Pali Pekkarisen ohjaamassa näytelmässä Rummukaisen veljekset vievät nuorinta veljeään hullujen huoneeseen.
"Hullu se on. Eläimillekin puhuu niin kuin ne mitään ymmärtäisivät."
Tuon lauseen perusteella olen hullu. Tosin monen muunkin määritemän mukaan en ole normaali.
Puhumattakin voi ymmärtää. Koin naisen kanssa kauniin kohtaamisen. Hän sanoi:
--- Sinun kanssasi ei tarvitse puhuakaan.
Huhtikuun lopulla istuin pilkillä Nilakan jäällä Honkasaarten kupeella. Kaloja tuli harvakseltaan. Enimmäkseen särkiä. Saman tekevää, mitäpä väliä saaliin määrästä? Nautin iltapäivän auringon lämmittämästä ilmasta ja tyvenestä säästä.
Parinkymmenen metrin päähän jäälle laskeutui lokki. Semmoista lokkia en aiemmin nähnyt. Lintu katseli kuin uteliaana. Heitin sinne päin särjen. Lintu kohosi siivilleen, mutta laskeutui takaisin jäälle. Pelkääkö minua?
Otin sären ja päätin heittää lähemmäksi lintua, heitin ylemmäksi. Lokki nousi ja nappasi sintin ilmasta ja meni jäälle odottamaan.
Opin tulkitsemaan lintua. Heitin sären vielä ylemmäksi. Lokki nousi siivilleen ja nokkasi kalan. Sen jälkeen kun lokki havaitsi minun ottavan vasemalla kädelläni jäältä kalaa, se reagoi ja nousi heti siivilleen, sai sintin saaliiksi.
Yhteispeli toimi saumattomasti. Heitin kalan ilmaan ja lokki nappasi sen ilmasta.
Ymmärsimme toisiamme!
Olenko hullu?
Kirjasta etsin selitystä. Mieltäni kiehtoi mustan ja valkoisen kontrasti. Musta näkyi terävänä valkoista vasten.
Sanotaan: "lumivalkoinen". Videokuvausta harrastaessani törmäsin seikkaan: Lumihan ei olekaan valkoista!
Linnun mustaa luonnehtisin silkinmustaksi. En tiedä miksi?
Kirja kertoi linnuksi: Selkälokki. Selitti käyttäytymisen. Nilakassa oli 80 senttiä jäätä. Sen kaltainen lokki ei ilmeisesti pysty ottammaan muita kuin lennossa, tai vedessä olevia. En tiedä. Luonnon ihmeitä!
