Kevättalvella seisoin aamuhämärissä Petäjäjärven jäällä. Kairasin avannon sinä toivossa, että nappaisin aamuvirkkuja ahvenia. Ei nyppinyt onkea. Taivas pilven verhoamana ja paljas jää epämääräisen sininen.
Se taas oli sattuma, kun katseeni kohdistui rantaan huvilan päätyyn. Siihen ilmestyi otus. Tuli metsän suojasta. laskeutui rantapenkereeltä jäälle. Toppasi siihen etujalkansa ja katsoi minuun parin sekunnin ajan. Harmaan sävyinen etupuoli näytti isolta, voimaa uhkuvalta.
Rekisteröi minut vaarattomaksi. Läksi jolkottamaan minusta poispäin lahden pohjukkaan. Tasaista kevyttä ravia nokka maata viistäen.
Yöpakkanen kovettanut hangen. Kevätaurinko paljastanut rantapenkan. Lumisen maan ja järven jään reunaa koristi sulan maan vyö. Sitä eläin seurasi kuonollaan. Otus kiersi lahden poukaman ja tuli samalle kohtaa vastarannalle, mistä tuli jäälle.
Ja sitten. Sama näytelmä minkä äsken näin. Otus tuli jäälle, tökkäsi etujalat jään pintaan, vilkaisi minuun parin sekunnin ajan ja läksi jolkottamaan lahden yli samanlaisen otuksen luo. Läksi jolkottamaan samaa tahtia ensiksi tulleen jäljessä. Samalla lailla kuono maata viistäen.
Paikan nimi on Kaunis-suo. Niemen nokassa autio talo. Otukset eivät kulkeneet niemen ja minun välistä. Niemeen oli matkaa satakunta metriä. Otusten mielestä lian vähän välimatkaa. Oikaisivat talon taitse metsän läpi toiselle pienelle pohjukalle. Jatkoivat matkaa, kuten siihen asti. Jolkottivat peräkkäin sulaa penkerettä pitkin kuono koko ajan maata viistäen.
Kiersivät pohjukan. Tulivat lähelle paikkaa jota sanovat Ukon Murroksi. Sitä ennen kohosivat maalle pienelle aukiolle. Pientä vastaista rinnakkain jolkuttajat näkyivät selvästi tarkkailijalle. Ei mennyt minuuttiakaan, kun peittyivät metsän suojaan.
Lienen tuskin räpäyttänyt silmiäni koko aikana. Rantaviivalla hölkkäävillä oli luminen tausta. Heikentyneet silmäni näki selvästi valkoista vasten. Arvioin mittasuhteita ja hännän asentoa.
Kun pysähtyivät rannalle minut havaitessaan, etupuolen vaikutelma oli tuuhea harmaa. Sivulta näytti ruskealta.
Ainutlaatuista oli juoksu. Semmoista en aikaisemmin nähnyt. Koirien votalehtaminen on ihan muuta. Nämä jolkottivat kevyesti, kuin ei jalat koskettaisi maata. Ainoa muutos oli silloin, kun pysähtyivät tullessaan metsästä jäälle. Siitä lähtien ja siihen asti kun häipyivät metsään säilyi tahti täsmällisenä. Pysähtymättä tai hiljentymättä.
Aprikoin syytä. Pariutuuko sudet sillä tavalla? Olivatko ne uroksia? Nuoria uroksia? Laumaeläinhän susi on?
Semmoista vihjettä sain, että nuori susipari etsii reviiriä, jonne perustavat uuden lauman. Liekö niin?
