Tekstin aiheesta päätellen v 1987
Muuttolintuja
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiotyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.
Linnut tulee etelästä pesän tekoon. Minäkin tavallaan pesäntekoon. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että ehkä tulen asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. Seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja maton kappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun äkkiä helähtää sointuva toitotus. Mikäs se oli? Eläinkö? Käännän pääni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni? Muutamien päivien perästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseiniä maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimakasta viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat. En minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan haittaavan, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään alueelle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselin hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Siten keksin lähestymistavan. Ne ovat niin sanottuja puolisukeltajia, etsivät pohjasta jotain. Aina kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompi kumpi liikahti, tiesin, että pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa ne ei säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan, vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä rantapuiden lomasta. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
* * * * * *
Tuosta on aikaa neljäkymmentä vuotta. Joutsenia oli vielä vähän. Nuo olivat ensimmäiset joutsenet, jotka näin luonnossa. Siitä asti oli siellä joutsenia niin kauan kuin asuin. Reilun puolenkymmenen vuoden kuluttua videopiirissä yllätimme videolle kuvatuilla joutsenilla.
Edellä kerrotun tarinan esitin kirjoittajapiirissä semmoisenaan. Sekin kirjoitettu tajunnan virtana. En korjannut virheitä.
