Kasvatus

Kun meidän lapset kasvoivat, psyko-tantat ja tietoviisaat sanoivat, että kasvatus täytyy jättää ammattilaisille, vanhemmat eivät pysty, kun eivät ole koulutettuja. Meidän ne täytyi kuitenkin kasvattaa.
Omalla kohdallani ei kouluakäymättömyys ollut suurin puute. Puutteeksi muodostui kasvuympäristö. Puuttui järjenkäyttöä. Kasvatus oli puutteellista, niin fyysisesti, kuin psyykkisesti. Keho ja aivot kokivat vajaaravitsemusta. Nyt lähes aikuisena muistelen saamiani elämänohjeita. Kaikissa elämänvaiheissani sain elämänohjeiksi kelpaamattomia neuvoja, hyödyttömiä ja osan aivan vääriä.
Siltä pohjalta en voinut kehittyä tarpeeksi, eikä kasvatustaitoni voinut tulla kypsäksi. Tänä päivänä voisin opastaakin, mutta kukaan ei kuuntele, eikä kysy. 
Niillä vajavaisilla tiedoilla ja taidoilla saatoin lapsia maailmaan. Joissain seikoissa toimin koulutettujen ammattilaisten ohjeiden vastaisesti. Vanhin lapseni syntyi ja ohjeiden mukaan lasta täytyi imettää joka neljän tunnin välein. Mutta yöllä lapsi nukkui, niin sanoin: - anna nukkua. Lapsi heräsi kuuden aikaan ja sai tissiä. Lapsi nukkui kuin kello; ilta kymmenestä aamu kuuteen, eikä herätetty yhtenäkään yönä. Kasvoi sataseitsemänkymmentä senttiseksi naiseksi, vieläpä melko järkeväksi.
Mediasta tihkuu tietoa, että jotkut äidit turhautuvat, kun lapsensa ei kasva "käyrien" mukaan. "Käyriä" laativat koulutetut virkailijat. Suurimpina tietäjinä esiintyvät ne, joila ei ole yhtään lasta.

Nykyiset vanhemmat ovat koulutetumpia (opetettuja?), mutta pahankurisia jälkeläisiä kasvaa enemmän kuin meidän aikanamme. Paikkojen särkijöitä, ahdistuneita ja levottomia paljon. Rappion todellinen määrä näkyy asevelvollisissa. Aikaisemmin ei ollut niin paljon kelpaamattomia.
Ammattilaisten kasvatus kantaa huonosti hedelmää ja syytetään kotikasvatusta. Mitä koulussa opitaan? Käydäänkö koulua turhan pitkään? 
Lapsenlapsissani on poikia. Neljä kävi armeijan kohtuullisella menestyksellä, vielä on kolme nuorempaa.

Kirjoittamisiini suhtaudun kriittisesti, mutta opin armahtamaan itseäni. En muotoile, enkä "toimita" näitä tekstejäni. Kirjoitan kuitenkin. Enimmäkseen tajunnan virtaa, teksti tulee melkein automaattisesti. Lyöntivirheitä korjailen, jos huomaan. Sitä varten valitsin tämän fontin, heikenneet silmäni hahmottaa tämän paremmin. 
Leikkauksen jälkeen aivoni heikkeni. Puhuessa joudun hakemaan sanoja, mutta kirjoittaen löytyvät helpommin.

Syyskuun päivä. Aurinko värittää sädekynällään vaahteran lehtiä. Viehättävä näkymä ikkunassani. Tekee mieli ulos.    

Laulun sanoja

Puuta oli laivat ennen
ja miehet oli rautaa
hii o hoi

Puuta ovat miehet nyt
ja NAISET ovat rautaa
joopa joo

Lievää syrjintääkö?

Kirjallisten aiheiden opintopiireihin tuppauduin itseäni parempaan seuraan monta kertaa.
Nurmijärvellä Kosti Sirosen ohjaamassa piirissä Naishenkilö kysyi  Erkiltä:
- Millainen koulupohja sinulla on?
- Ohemäen kansakoulu.
- Kysyn vain siksi, kun on pilkut paikallaan.
En tuntenut mielihyvää, päinvastoin, pientä närää.

Venäjän kurssilla nuori juppi väheksyi:
- Jos sinä et tiedä, mikä on partisiippi.....

Kansakoulussakin oli kielioppikirja. Kirjassa oli nimitykset suomeksi ja "sivistyneeksi". Opettaja Ida Remes sanoi:
- Ei teidän tarvitse opetella noita vieraskielisiä, vain Suomen kieliset.
Ida Remes ei voinut kuvitella, että Korpelan takapajulassa kasvanut Erkki joskus askartelee vieraskielisten tekstien parissa.  Jos opettaja olisi arvannut, tai minä olisin ymmärtänyt ja opetellut, muistaisin ne tänäkin päivänä, siitä huolimatta, että vuosikymmeniin en niitä tarvinnut.

Varkaudessa venäjänkielen kurssilla sorvasin suomentamani lauseen. Heti joku tokaisi:
- Se on semmoinen itäsuomalainen ilmaisu.
Olenhan itäsuomalainen. Eero Autio, opettaja, nousi seisomaan ja puhui pitkään meidän kielellisen ilmaisumme puolesta; se on yhtä oikein kuin minkä tahansa ilmansuunnan kieli. Eero Autio oli Varkaudessa tunnettu kulttuuripersoona, on poistunut joukosta.  

Työväen akatemian kurssilla vieressäni istunut nuorehko nainen sanoi:
- Taidat olla vähän kylmä näissä hommissa.
Vuorotellen luettiin venäjänkielistä tekstiä ja opettaja väliilä pysäytti ja kysyi yksittäisen sanan kieliopillisen määritelmän.
Miten mahtoi sattua? Opettaja kysyi Erkiltä kaikkein vaikeinta vaikeinta sijamuotoa. Nopeana lukijana vilkaisin lauseen, tarvitsin pari sekuntia miettimisaikaa. Sana oli kuin nominatiivi, mutta sanoin: - Akkusatiivi.
- Hyvä Erkkì!

Kansalaisopisto järjesti viikonloppukurssina nopena lukemisen kurssin. Kiinnostuin. Perjantai-iltana menin sinne suoraan verstatyöstä. Olin väsynyt. 
Kokeessa sain vain kohtalaisen tuloksen. Kalevi Kantele selaili papereitaan ja lausahti muina miehinä:
- Tässä huoneessa on kaksi nopeaa lukijaa, minä olen se toinen.
Meitä oli kolmisenkymmentä, kaikki muut opetettuja, vain minä vähäinen.
Katselin ympärilleni ja nousevalla istuinrivillä olevia:
- Kukahan noista on se nopea?  Omanpitäjäläiset tunsin, mutta naapuripitäjäläisiä en.
Askartelimme kurssin loppuun. Sain testissä 485 sanaa minuutissa. Mistä Kantele tiesi? Ei oltu puhuttu, eikä kirjoitettu kuin se yksi testi, eikä testiä kukaan arvioinut! Eikä kukaan kurssilla olleista tiedä tänäkään päivänä Erkin olevan nopea lukija.
Luennoija arveli lopussa meidän olevan väsyneitä. Alussa olin väsynyt, verstastyö ei ole kevyintä. Lopussa olin virkistynyt. Kehoni sai levätä ja aivoni sai toimintaa.
Enää en ole nopea lukija; sepelvaltimotauti, leikkaus ja kahdeksan vuosikymmentä hidastivat havaintokykyä.

Aurinkoinen syyspäivä

Kesällä jäi vesillä seilaaminen vähälle. Aamuiset pilvet häipyivät airingon edestä. Sopiva keli lähteä järvelle. Pysäköin veneeni tiettyyn paikkaan. Yritin pilkkiä; ilman menestystä. Tartuin virvelin vapaan. Toisella heitolla nappasi. Harkitsin viskata pienen hauen takaisin, mutta pidin ja perkasin, ehkä en muuta saakaan. Enkä saanut. Eikä saaliin vähäisyys harmittanut. Järvellä viihtyi, tuuli puhalsi leppeästi ja auringon lämpö tuntui niskassa. Päristelin Tenhansaaren seutuville. Kalaa ei tullut, mutta tuli silmänruokaa. Noin viisikymmentä joutsenta koristi järven pintaa rannan lähellä. Mieluusti kuvaisin videolle järvellä näkemääni, mutta yksin seilatessani en ota kameraa mukaani. Toimiani ja liikkeitäni en enää hallitse hyvin. Tiedostan sen ja toimin varoen.

Pienestä hauesta, yhdestä isosta perunasta, keskikokoisesta sipulista ja tilkasta kermaa tuli keittoon energiaa. Tänään söin ja keittoa jäi vielä huomisen ateriaksi. Ruuan kallistuminen ei huolettanut.

Ruuan kallistumisen huoli tuli esille teeveessä. Siloin kun vouhkasivat biodieselin valmistuksesta, olin skeptinen. Jo silloin pränttäsin tekstin, jossa sanoin siitä tulevan maailmanlaajuinen katastrofi. Kuinka paljon maata tarvitaan raaka-aineen viljelemiseksi? Vasta nyt ovat huolissaan sokerin, maissin ym. hukkaamisesta moottorien polttoaineiksi. Lailla määrättiin lisättäväksi etanolia bensiiniin. Pian nähdään oliko se virhe? ja kuinka suuri. Sitä paitsi biopolttoaineita tuetaan, sitä vastoin mineraaliöljyt tuovat verotuloja.

Kuka mahtoi sanoa: "miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?". Suomenkin valtio ottaa koko ajan lisää velkaa. Korpifilosofi ei ymmärrä, että samaan aikaan vähennetään veroja, varsinkin hyvätuloisilta. "Mooses" Lipponenkin vähätteli budjetin vajetta. Herrat puolustelevat, että muilla valtioilla on vielä enemmän velkaa. Niin on. On USA:llakin. USA:n ja Euroopan valtioiden velka on "hirmuinen".  

Joutilaalla on jotakin

Öylöspäivänä piipahdin viinakaupassa. Kun tulin ulos, ropsutteli vettä isoilla pisaroilla. Seisahduin seinustalle sateelta suojaan. Aurinko paistoi talon takaa. Joku taisi laulaa: - Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä. Mutta nythän on jo syksy.
Auringon säteet osuivat asvalttiin rakennuksen sivulla. Harvakseen tulevat pisarat pomppivat kristallihelminä.
Vastapäiselle taivaalle kehittyi täydellinen sateenkaari. Pikkuhiljaa muotoutui sen yläpuolelle toinen vähän himmeämpi. Luonnonilmiöitä

Älypää teeveessä sanoi: Blogin pitäminen on tyhmää ja tarpeetonta.

Tietotekniikka

Tähän tultiin.
Kun puhuivat yksityisten henkilöiden tietokoneista, päätin olla kiinnittämättä huomiota kyseiseen tekniikkaan. Arvelin ettei minulla kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta niiden käyttämiseen. Hinta huimasi.
Ajattelin samoin silloinkin, kun VHS-nauhurit tulivat markkinoille. Paitsi korkeaa hintaa, myös turhana semmoista laitetta pidin. Kaikkia teeveen ohjelmiakaan ei tarvitse katsoa, miksi pitäisi ostaa vielä nauhaelokuvia? Kerroin olematta ostavani, ennenkuin minulla on videokamera.

Nyt omistan kaksi videokameraa, VHS-nauhurin ja DVD-laitteen. Kerkesin hankkimaan SVHS-kameran. käytin sitä ja sitten annoin lapsenlapselleni. Nykyiset kamerani ovat kolmekennoisia Panasonic-digivideokameroita. Ne ovat "museovehkeitä", seitsemän vuotta palvelleita ja toimintakunnossa. MUTTA! Uusimmassa koneessani ei ole dv in-liitintä, eikä kameroistani voi siirtää materiaalia suoraan koneelle, vaan pitää ajaa vanhemmalla laitteella DVD-levylle, josta siirrän uusimmalle koneelle. 
Miksi tämmöinen puljaaminen? Uusimman koneen ominaisuudet auttavat sujuvampaan editointiin.

Kirjoittelin sähkökoneella. Jälkeläiset alkoivat puhua tietokoneesta. Tekstinkäsittelylaitteitakin tiesin olevan. Raha ei riittänyt ja hyvä niin, vehkeet vanhenevat nopeammin kuin minä.
Toivat tietokoneen. Toivat toisenkin. Pelkkä tietokoneen status ei viehättänyt, eikä näillä saamillani saanut hyötyä, kömpelöitä olivat.
Ostin viidelläsadalla markalla koneen, jota kaupitteli nuorukainen. Sillä pystyi jo kirjoittamaan. Johonkin se ei pystynyt, vanha pääni ei muista, mitä se puute oli? 

Yhtiö ilmoitti myyvänsä käytettyjä koneita. Tietenkin oli tyhmää havitella semmoista, mutta enhän ymmärtänyt, eikä kukaan neuvonut, eivät tienneet.
Onneksi siellä ei ollut yhtään, oli vain uusia. Halvin hinta 9300 mk. Liikaa minulle. Samalla reissulla menin liikkeeseen, joka ilmoitti myyvänsä koneita hintaan 4900 mk. Tekniset Saarivainiolta ostin semmoisen, osa hinnasta jäi luotolle. Halpiskone temppuili, korjautin ja toimi siihen asti kunnes tuli kameran hankinta ajankohtaiseksi. Koneen kapasiteetti ei riittänyt editointiin. Koneen hankin v 2000. Kone meni menojaan, mutta nyt katselen sen mukana tullutta FUJITSU-SIEMENS monitoria.  Sen mukana tulleet kaiuttimetkin ovat käytössä. 

Ostin kameran v 2004; Panasonic MS 500. Samalla reissulla ostin koneen; Packard Bell. Tyttärenpojalta heltisi arviointi: - Nytpä on ukilla kone! Kellään poikakavereillanikaan ei ole tuollaista!
Siitä on yli seitsemän vuotta, kone on aikaa sitten vanhentunut, mutta toimintakuntoinen. Sillä koneella naputtelen tätä. Digivideoyhdistyksen sivulta tulin tietämään, että siinä on puutteita. Joskushan se temppuili.

Olin liikenteessä ja ostin läppärin. Sekin on kolme vuotta vanha, mutta voin hyödyntää, sitä. Se toimi editoinnissa paremmin kuin entinen pöytäkone. 
Nyt on pajassani uusi kone, jossa rittää ominaisuudet, eikä se vatuloi, kun lykkää valmiin tekeleen ulos, mutta nyt pitäisi ostaa kamera, joka pelaa kortilla! Toistaiseksi käytän "kiertotietä". "Hurja on ajan riento".     
  

Keskustelijat

Kritisoin aiemmin huonoja keskustelijoita. Viime viikolla puolustusvoimista puhujien joukossa esiintyi nainen: Kansanedustaja Hanna-Kaisa Hellsten, Sadankomitean jäsen. Hänet havaitsi asioihin perehtyneeksi. Kuunteli rauhallisesti, puhui omalla vuorollaan, selvitti sanomansa lyhyillä lauseilla, sanomatta yhtään turhaa sanaa. Asiantuntevien miesten piikittely kilpistyi pehmeään panssariin, vihjaileviin kysymyksiin heläytti hersyvän naurun. Ikävä vaan, että narsistiset edustajat eivät taivu asiallisuuteen.

Kaksi eri puolueen edustajaa vaativat sivistynyttä sanankäyttöä. Ei saa sanoa; Persu, eikä Kepu, mutta saa sanoa Demari. Sotkeentuvat lillukan varsiin. Vaativat teitittelyä. Olin suunnilleen murrosikäinen. Vastaan tuli Tervarannan Ieva.  Sanoin: päevee, minnekä työ mänettä? Ieva vastasi:
 - Iteksenhän minä oun, niin kun sinäkii!

Eduskunnassa muka esiinnytään paremmin kuin tavallisessa työpaikassa!?
Missään työpaikassa ei solvata toisia niin härskisti kuin eduskunnasta tulevissa TV-lähetyksissä. Niitä en kestä kuunnella, suljen toosan.