Vastuullista viestintää?

Yle hehkuttaa vastuullista viestintää. Onko Yle vastuulinen? Kysymys heräsi kun suoran lähetyksen kuvaaja (ohjaajan käskystä?) kohdisti huomion juontajan siroihin jalkoihin. (Siroihin kenkiin?) Luonnottoman muotoiset kengät ja viisitoista senttiset piikkikorot viestittävät markkinatalouden vääristynyttä henkeä.  Kenenkään jalat eivät pysy terveinä, jos noilla jalkineilla tepastellaan kyllin pitkään.
    Tutustuin lähes ikäiseeni naiseen. Maatilan tytär Kekkosten sukua. Nuorena Helsinkiin ja matkituille tavoille. Siroja sääriä kannatteli sirot jalkaterät. Sääret edelleenkin sirot, mutta jalkaterät ja varpaat pienten korkokenkien vaurioittamat. Julkisuuden hienostelevat kuvat johtavat harhaan. Ylen toimittajien "jalkineet" vaurioittavat kansanterveyttä. Katsojien järkevyys ei voita turhamaisuutta. Matkitaan. Matkimalla opitaan. IkiWanhakin! Enimmäkseen opin vääränlaisia tapoja. Muka oikeat ohjeet osoittautuivat hyödyttömiksi.
    Turhuuden markkinat ohjaavat rahavirtoja. Ehkä suurin ohjaava on muoti. Kun ikä lähennee hetkeä, jolloin Tumman Virran Lautturi viittilöi vastarannalla kutsuvasti, voi uskaltaa ajatella muotia vastaan. Suurin osa seuraa laumana. Toisella suupielellä vakuutetaan yksilöllisyyttä, mutta tosi elämässä seurataan trendiä.
    Raamatun luomiskertomuksen mukaan vaatteiden käyttö alkoi syntiinlankeemuksesta. Keksittyä juttuahan se on. Niukasti karvoitettu ihminen tarvitsee suojaa.  Vai luotiinko ihminen alun perin riittävän karvaiseksi kaikkiin oloihin?
   Milloin alkoivat käyttämään hametta? Eikä välttämättä vain naiset. Perimätieto kertoo, ettei muutamien sukupolvien takaisilla naisilla ollut pikku- eikä muitakaan housuja. Äitini ommellut itselleen ja omalle äidilleen "luukkupöksyt". Semmoisia käyttivät pikkupojat, erkkikin alkuvaiheessa.
Iso-äiti kertoi housuttomasta ajasta: "--- pershuaroja myöten vuan lumihangessa -"  Hameet olivat mittavia.
   Kulttuuri muotoutunut silloin "miehiseksi". Miehet sarkahousuineen vastasivat ulkotöistä ja hevosista. Naiset tupahommista ja navetasta. Nykyään se kulttuuri jäi historiaan. Tuli tasa-arvo.
   Tasa-arvo ei ulotu ansioihin. Naisen seteli on lyhyenpi kuin miehen. Semmoisen havainnon tein tosi elämässä, että naisilla ei ole varaa kyllin pitkään hameen helmaan.
    Television kamera nuolee reittä mahdollisimman lähelle "Sitä". Tyylikkyys on kateissa!
   Näyttää siltä, että hame osoittautuu "vanhanaikaiseksi".
   Vaikka ironisoin muotia, ei se tarkoita etteikö IkiWanhakin syyllistyisi turhamaisuuteen. Pukeutuisin mieluusti tyylikkäästi.     

Jälleen suolaista

Brittiläinen tutkimus kertoo: "Lihan korvikkeissa runsaasti suolaa." IkiWanha, "tietäjä iänikuinen", tuumasi: -- pitihän se arvata! Suolalla hämäävät makuja. Peittävät.
   V 1956 piipahdin Suonenjoella Eskelisen lihamyymälässä. Eräänä päivänä näkyi maito-osaston valkeiden takkien rintamuksessa: "Kultanauha". Minut piti omat hommani kiinteästi. En tiennyt mitä "kultanauha" tarkoitti. Enkä kysellyt.
    Myöhemmin sain "valistusta". Paasivaara markkinoi uutuutta: Kultanauha margariinia.
"Myyntitykki" sai hihastani kiinni. Päälläni valkotakki.
    Myyntitykillä oli asiaa: Tarjosi maistiaisina kultanauhaa. Alustana hannatädin kakkujen kaltaisia pikkuleipiä. Sipaisi kultanauhaa veitsenkärjellä pyöreän keksin päälle.
   Mustosen leipomon jäljiltä oli asiantuntemusta: Analysoin: huiputtavat. Pienet keksit olivat leivottu voilla, ei suinkaan margariinilla! Runsaalla suolalla maustetut hämäsivät. Ei kuitenkaan minua. Voin maku tuntui erehdyttävästi.  
   Runsaaseen voihin leivotut voimakkaan suolaiset keksit antoivat maun, joka peitti alleen varsinaisen "maistiaisen". En aistinut kultanauhan makua, vaan voilla leivotun suolaisen keksin makua.

"Sama kaiku on askelten." Nyt kuusi vuosikymmentä myöhemmin vaikuttaa, että hämäävät lihan korvikkeen makua runsaalla suolalla. Tuntuu huvittavalta: "Liha on vaarallista". "Suola on haitallista."  

Ennustin säätä

Säätieteilijältä teeveessä tivasi toimittaja: "-- Tuleeko se lumipyry vai ei? Tieteilijä epäröi: "-- Ei se ole varmaa.
    Pelasin varman päälle. Lastasin talvikiekot peräkonttiin. Kaasuttelin tilaamaan vaihtoajan. Sain lappusen: " 25.10 klo 12:30". Silloin oli tiistai. Torstaina vaihdettiin renkaat.
   Tiskillä asiakaspalvelija puhui hiljaisella äänellä lumisateesta. En saanut selvää artikulaatiosta. En muista aina ihmisten ilmoille mennessä panna kuulolaitteita.
     Tänään perjantaina 26.10 klo 10:50 vallitsee Suonenjoella miellyttävä pilvipoutainen sää. Mittari näyttää pari astetta lämpimän puolella. Katson puiden latvoja. Tuulen merkkejä en havaitse. Uutiset kertovat lumipyryn tukkineen Ysitien Jyväskylän eteläpuolelta. Isot kuorma-autot jumittuneet.
   Saattaapi renkaiden vaihtajilla olla ruuhkaa näissä maisemissa  ?!
Erkki pysyy levollisella mielellä. Ei välttämättömiä ajoja. Talvirenkaat auton alla. Kesärenkaat kellarissa.
   Tuleeko myräkkä tänne? Lähellä se jo on?

Suolaista

Toisen heimon edustaja moitti ruokaa:  "Tämä on tuimaa!"  Savolainen oli eri mieltä: "Tässähän on suolaa liikaakin?"  Toisheimoinen tivasi: "Niinhän minä juuri sanoin!"
    Tuo sanailu on fiktiivinen. Tiedän kuitenkin sen mahdolliseksi kertoa totta.

Päivällä syömässäni sapuskassa oli "tuntuva suola". Sitä ei tiedä erkkikään, miksi suolaisuuden vertailu tuli mieleeni?
   Liekö kielitietävät tutkineet, milloin Savon heimo erkani virheelliseen ilmaisuun? Savolainen on pikkumainen. Haluaa joitain nimityksiä. Jos niitä ei ole, hän keksii. Siinä meni metsään, kun alkoi sanoa vähäsuolaista tuimaksi. Vähäsuolainen on epätarkka ilmaisu. Savon kansa halusi täsmällisen napakan ilmaisun.

Mutta sana tuima on suomen kielellä aivan eri asiaa ilmaiseva. Siinä mielessä savolainen on johdonmukainen. Yhdistää mielessään Sanan tuima, tarkoittamaan ruoan ominaisuutta. Kun sanalle vähäsuolainen, ei löytynyt napakkaa vastinetta, hairahtui tuimaan. Sven Tuuva?

Tuima tuuli. Tuima ihminen. Tuimakulmainen mies. Niinpä!
Miksi Savon Heimon kekseliäisyys ei kukkinut tässä ilmaisussa? Miksi ei keksinyt napakkaa ilmaisua vähäsuolaiselle?

Tämä nyt on turhaa vätystelyä!  Ei keksi "Erkkikään"!      

Viime vuosisata

Menen joka kerta halpaan, kun tulee vastaan maininta: Viime vuosisata. Välittömästi pulpahtaa mieleen 1800. ?! Olen jämähtänyt! Eikä ihme. Synnyin v 1932. Kuluihan suurin osa elämästäni "viime vuosisadalla". Eikä mieleeni juolahda välittömästi se aika kaukaiseksi menneisyydeksi.
    Ei maailmanloppu tule "luonnollisella tavalla" tälläkään vuosisadalla. Ydinaseilla se tapahtuu, ei muuten. Venäjä on lähellä, mutta ydinaseen uhka on suurempi Amerikan suunnalta Suomen vinkkelistä katsoen. Naton hyötyä on "syytä epäillä".
    Opettaja Ida Remes sanoi: "- Jotkut teistä näkevät vuoden 2000". En arvellut itseäni niihin kuuluvaksi. Näyttää pelottavalta, että viivyn vielä parikymmentä vuotta tuon merkkipaalun jälkeen.
  
Anja toimi Liuksialassa. Kartanon mailla on paikallisen elintavan museo. Sattumalta vierailimme samalla kertaa Velin kanssa. Veli velmuili:
   --- Minulla on niin vanha sisko ettei sitä näe kuin museossa.
Kaikki kolme olemme vielä ruokavahvuudessa. 

Väärä jalka, huono jalka

Parinkymmenen vuoden takaisessa leikkauksessa otettiin vasemmasta säärestä varaosia. Nyt oikea jalka on sairaampi. Lääkärin ja itsenkin mielestä olettaisi vasemman kärsineen, mutta ei.
    Epäilin punkkiakin ensimmäisten jalkaoireiden syyksi. Todennäköisesti ei. Neljä vuotta taapäin syksyllä keräsin herkkutatteja Lintharjulla. Totesin aiemmin siellä punkkeja runsaasti. Sitä varten pukeudun suojaavasti. Paljasta ihoa vain kasvoissa ja käsissä. Niskasta poimin punkin.
   Seuraavana päivänä uimahallin pukusuojassa havaitsin roskan haarovälissä. Suihkuttelinhan moneen kertaan? Yritin ottaa sen pois. Se ei ollutkaan irtonainen! Punkki! Ollut siinä vuorokauden! Ei ollut pallukka, vaan littana, vihertävä. Vasemman reiden välissä, kiveksen kylkeen kiinnittyneenä.
   Kotona irrotin sen. Jäljelle jäi pieni "rotko" kudoksen värinen. Ei merkkiä tulehduksesta. Se siitä! Niinä aikoina vaivasi väsymys, aamulla varsinkin tuntui "vetämättömältä". Selvisi raudan puute. Korjaan nokkosella. Punkkiko? Ei.
   Pohdin mielessäni. Mikään kerrottu oire ei sopinut. Kuljettaako punkki muitakin tauteja, joita ei mainittu?  Miksikö epäilin? Siksi kun!
   Seuraavana keväänä lumien sulamisen aikaan lenkkeillessä kävelin ja juoksin normaaliin tapaan, yllättäen ja "tilaamatta" tuli kertakaikkinen toppi! Jalat lakkasivat toimimasta. Tunsin kuin kaatuisin eteenpäin. Kuntoilustani meni teho.
   Vielä syksyllä, maassa oli jo kerros lunta. Tapani mukaan vaelsin "rillukan" kautta Siwalle, jäähallin kautta kotiin päin. Uimahallin lähellä tuli jarru! Yritin kiirehtiä kaatumisen uhallakin. Pääsin koulun tontille, tartuin hätäisesti auton lämmitystolppaan kaksin käsin. Vältin vaivoin rähmälleen kaatumisen.
   Lääkäriinkö?     
Kyllä. Sitten kun oikeaan sääreen tuli näkyvää. Ihonalaista verenpurkaumaa. Vastaava suoni, joka vasemmasta käytettiin varaosiksi, nyt oikeassa jalassa pullistui koholle pingottuneena kuin jänne.
Kuulemma tulehdus, jolloin pikaisesti lääkäriin! Siinäpä se!
    Tutkittiin vitamiini. Kuvattiin alaselkä. Hermotutkimus Pieksämäellä. Ei toimenpiteitä. Fysioterapian katsoin tarpeettomaksi. Oli arveluissani oikeassa. Peruutin sen.
    Vastaanotolla oli yllättäen nuorehko mieslääkäri. Sanoi jalan sairaudelle nimen, jota minun ei tarvitse muistaa. Lohdutti sanomalla: "--- Parannuskeinoa ei ole".  Mainitsin jalkojen koholla pitämisen. Lääkäri mainitsi voiteen nimen.  Vaivaava kohde: Pintalaskimot.  

Kolme vuotta näillä eväillä. En minä kuntoilua lopettanut. Juoksemaan en pysty. Uimahalli sen sijaan käy.

Tuli päivä, jolloin havaitsin oikean jalan ukkovarpaan tunnottomaksi. Ei aistinut kosketusta. Aivan kuin varvasta ei olisikaan! En olisi minä, ellen olisi reagoinut. Voimisteluttamaan varpaita. Jatkuvasti.
    Palautuu hiljalleen. Entä sitten?   Aika kului ja tunsin pikkuvarpaan naapurissa kipua. Mitä pienistä!  Ei se ollutkaan vähäinen. Liikkuessa tuntui kuin siellä olisi tikku. Hankaloitui.
   Aloin tutkimaan. Raaputtelin. Löysin kynnen reunuksen alta mustan pisteen. Raaputin se pois. Jäi reikä, jonka pohjalla näkyi verestävää. Vähään aikaan ei haitannut. Lyhytaikainen helpotus. Varpaan reunaan kasvaneen "kavion" raaputin suolavesihauteen jälkeen pois. Kipeä lientyi. Mutta ei!
   Peilin avulla katsoin alapuolta. Näkyi reikä, jonka ympärillä ikään kuin holkki. Uimahalli, suolavesihaude ja etikkaa.
   Viimeksi raaputin veitsellä. Terä takertui johonkin, jota en voinut nähdä. Raaputin ja käytin enemmän voimaa. Mikä siinä on? Lähtikö pois?  En ollut varma.
   Kipu on lähes pois. Tuntuu joskus hyvin vähän.
   Selvää on, että siellä oli jokin tikku. Mutta mikä? Se olisi selvinnyt lääkärin puukottamisella. Miksi en havainnut mitään pistävää? Siksi kun varpaat olivat tunnottomat. Muutkin kuin ukko!
   Rautalankaa en usko. Mutta sähköjohtimia käsittelin. Johtimien säikeet pystyvät pistämään ihon läpi. Sukka ja kenkä pakottavat syvemmälle.

   Eteen päin sanoi mummo....    

"Sairas" kertomus

13 päivä torstai-iltana tuntui elämä hankalalta. Tarkoitus hakea A-kaupasta "lääkettä". Ajantajuni petti, kauppa kiinni.  No, eipähän tarvitse ostaa.
   Perjantaina varvas niin kipeä, että kävelylenkki jäi lyhyeksi. Uimahallin peruutin. Käynti A-kaupassa 35 cl ainetta. Join siitä puolet.  Semmoinen annos: hunajaa, konjakkia ja kuumaa vettä. Uimahallin suunnittelin lauantaiksi. Suunnilleen neljältä iltapäivällä. Uin parisataa metriä. En mennyt Lempyyn tansseihin, vaikka se on lähellä.
Nukuin yön katkonaisesti.
Nousin myöhään. Kävelin pari kolme kilometriä. Kahden jälkeen menin Revontuleen. Järjestäjänä Lievestuoreen eläkkeensaajat. Solistina yksi "kuninkaista", Jouni Raitio. Aurinko näkyvissä ja tie kuiva ajettavana.
    Kulutin aikaa teeveen ja kompuutterin kanssa. Luinkin vähän jotain. Semmoisten askareiden keralla nautiskelin konjamiinista lopun puolikkaan. Se on vähän alle kahden desin.
Mielestäni kahden päivän annokseksi tarpeettoman paljon. Joka tapauksessa tuli kerrassa hyvä olo. Lähes onnellinen. 
    Maanantai-aamuna nousin varhain. Kuten usein tapahtuu, uni pysyttelee loitolla. Ei väkisten.
Nousin sängystä. Aamupuuro kiehahti jonkun minuutin. Jätin kannen alle hautumaan. Siinä sopivasti väliä verenpaineen mittaukseen.
   Tulos:  15 pv lokakuuta klo 4:40    106,  67,  51 . Kumma juttu, koskaan en tiedä minulta mitatun alhaisempia lukemia! Liianko alhaiset?
   Maanantaina menin maisemaan, josta jonain syksynä keräsin puolukoita. En nähnyt ainuttakaan puolukkaa, mutta hyötyliikuntaa pehmeässä maastossa. Viiden paikkeilla uimahallille. Uin 500 m . Söin päivällä jättämäni ruuan lopun.
   Nukuin yön hyvin, reilun kuusi tuntia välillä heräämättä. Eilispäivän uinnin ansiosta?  Lojuin puoli seitsemän jälkeen puoli kahdeksaan. Varpaassa ei tunnu kipua. Loppuiko kokonaan?
   Aamu kului askareissa. Kastikkeeseen kärvensin jauhelihapihvejä. Myös sian kylkeä. Mahtavan makuinen soossi. Siikli perunoita keitin. Jonniinlainen tohrooja olen. Jälkien siivous kestää.

  Verenpaineen mittaus: Tiistai 16 pv lokakuuta klo 12:30.    Lepäsin tiskauksen jälkeen vain muutamia minuutteja.  106,  73,  47 .
Tuntuu uskomattomalta siihen nähden, kun viime aikoina ollut melkoisen suuria vaihteluja sekä mielestäni korkeita lukemia.
Tosin on melko selkeä olotila.  Ehkä eilinen uintikunto antoi jotain osviittaa?
Menen kuudeksi hallille. Kuntosalilla vähän ja kohtuullisesti uintia.
Joskus väsyin. Pohdin: pitääkö käydä salilla ja altaassa eri päivinä?