Ajattelenko minä? Joidenkin mielestä en. Joku sanoi suoraan --- ethän sinä noin voi ajatella. Ajattelua tukahdutetaan niinkin, että määrätään, miten on lupa ajatella. Tänä aamuna TV:ssä kuulin lauseen: "Ihmisten ajatuksia ei ole dokumentoitu".
Olen lukenut Hitlerin Taisteluni kirjasta joka rivin. Kukaan ei ole minulle sanonut lukeneensa, ikäänkuin se olisi rikos tai häpeä. Ainoastaan Heikki Hirvensalo. Kysyin häneltä, onko kirjan suomentanut Lauri Hirvensalo Heikin sukulainen. Ei lähisukulainen, vaan toista sukuhaaraa.
Neuvostoliitossa se kirja oli kielletty. Miksi? Mielestäni se olisi pitänyt olla pakollinen. Niin Neuvostoliitossa kui Britanniassakin. Niin selvästi Hitler sanoo aikomuksensa ja tavoitteensa.
Eilen oli esillä ruotsalaisen kirjailijan jälkiviisaus: "Saksan olisi pitänyt voittaa ensimmäinen maailmansota. Silloin Hitler ei olisi päässyt valtaan, eikä toista maailmansotaa olisi tullut."
Spekulointi tuskin on hedelmällistä. Tapahtumat ja valinnat ovat sillä hetkellä tehtyjä, eikä toista tai useampiakaan valintoja ole verrattavissa. Vain arvioitavissa. Ruotsalaista kirjailijaa ei voi moittia, hän ainakin ajattelee. Jos minä ajattelen? Minä kuitenkin ajattelen toisin?
Hitler sanoo syyksi Saksan häviöön propagandan laiminlyönnin. Siinä Hitler toimi menestyksekkäästi.
Itsekin olen taipuvainen uskomaan todeksi Hitlerin määrittelemän jakauman. Tarkkaa sanamuotoa en tietenkään voi muistaa, mutta pääpiirteiltään näin: Ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään: On sellaisia, jotka eivät usko mitään. On sellaisia, jotka kyllä kuuntelevat, mutta muodostavat sen perusteella omat ajatuksensa. Suurin osa kuitenkin uskoo mitä tahansa, kunhan vain vakuuttavasti todistetaan. Hitlerin propaganda vaikutti Suomeenkin. Seuraavasta lainauksesta en ole varma, onko se Hitlerin kirjasta, mutta jotenkin se siihen liittyy: "Kun valehtelet vähän, sinua epäillään. Jos valehtelet riittävän paljon, sanovat:
" ei noin paljon voi valehdella?!"
Propagandan oveluus ilmeni Nurmijärvellä Kosti Sirosen kirjoittajapiirissä. Saimme luettavaksemme pieniä otteita teksteistä, joita saimme arvostella ja arvella, kenen tekstiä? Yksi esimerkki, joka sai myönteiset arviot, oli peräisin Hitlerin kirjasta. Ainoana kirjan lukeneena tunnistin sen propagandaksi.
Ajattelenko minä? Ehkä? Ainakin suuri osa saamastani opetuksesta oli väärää profetiaa. Uskoin herkästi, kunnes ilmeni oppimani paikkansapitämättömäksi. Moni sanoo: "minulla on oma uskoni". Ei ole, jokainen uskonto on opetettua. Ihminen uskoo siihen, mikä opetetaan. Uskoin lähetyssaarnaajien levittäneen Kristinoppia. Lähetyssaarnaajat palvelivat omia hallituksiaan. Kristinusko levitettiin valloituksilla ja alistamisella. Suomeenkin. Tarinat Kupittaan lähteellä kastamisesta eivät kerro miekan käytöstä. Vai kertonevatko?
Vielä aivan hiljattain television kirjainleikissä oli tehtävä: "Kolumpus löysi Amerikan v ....." Vai löysi? Eksyi Amerikkaan ja luuli tulleensa Intiaan. Siksi tänä päivänäkin silloisia Amerikan asukkaita kutsutaan Intiaaneiksi. (Indian = Intialainen). Hämmennyin kun luin maininnan: Länsi-Intian saaret. Missäs ne ovatkaan? Kartta kertoi paikan; lähellä Keski-Amerikkaa. Olin ihmeissäni?
Selvisihän se aikanaan. Se oli Kolumbuksen Intiaa?! Nyt se on Caribiaa.
Kaksi ryhmää, jotka tuhosivat sotimalla ja alistamalla, näännyttämällä vankileireillä ja muilla julmuuksilla ovat Kristityt ja Kommunistit. Rauhan asialla?! Berijan tarhat ja Pol-potin kansanmurhat kauhistuttavat. Vaietaan siitä, miten veriset jäljet on Kristittyjen toimilla. Koulussa luimme uskonnontunnilla Kristittyjen vainoista. Ei koskaan kuinka Kristityt vainosivat!
Poikakirjoista luin miten julmia Intiaanit ovat. Sankarit taistelivat kalpeanaamojen puolesta. "Ainoa hyvä Intiaani on kuollut intiaani!" Mitä on "länsimainen sivistys"? Se tuhosi Inkojen kulttuurin. Ryösti heidän kultansa. Tappoi asukkaat lähes sukupuuttoon. Ryösti heidän kotimaansa. Kirjoista luin heidän tekojaan sankaruutena. "Suuret löytöretkeilijät". Suuret ryöstöretkeilijät!
Eikä se vielä riittänyt; rahtasivat Afrikasta mustien nuoria ihmisiä orjikseen. Uskovaiset harjoittavat menojaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Euroopalaiset valloittivat puoli maapalloa. Brittiläinen kansanyhteisö hallitsi ympäri maailman, mielestään alempirotuisia kansoja. Ruotsi ratsasti sotaretkillään ympäri Eurooppaa. Kansakoulun Suomen historia oli Ruotsin historiaa. Sotia voittava kuningas oli hyvä kuningas. Hakkapeliitat joutuivat mukaan ryöstöretkille vuosikymmeniksi. Ruotsalaisten mielissä olimme alempaa rotua. Kenties vieläkin?
Opettaja Ida Remes piirsi taululle ruotsalaisten taisteluryhmityksen. Keskellä oli kuningas ja pääjoukko. Vasen siipi suoritti ensi-iskun. Oikea siipi hyökkäsi sen jälkeen ja pääjoukko korjasi menestyksen hedelmät.
Vasen siipi muodostui suomalaisista. Ida Remeksen mukaan siksi, kun olivat urhoollisia! Kärkipää kärsi suurimmat tappiot. Suomalaiset joutivat uhrattaviksi!
Ei hyvältä näytä tänä päivänäkään. Joka puolella mellakkaa ja sodalla uhkailua.
Sattui syntymäni semmoiseen ajankohtaan, etten joutunut sotaan. En ole sotilaallinen. Kuitenkin asevelvollisena rauhan aikana pärjäsin, minkä kansakoulupohjalta voi; hyviä arvosanoja ja natsoja, joista viimeisiä en olkapäilleni kiinnittänyt.
Pian pääsen rauhaan.
perjantai 28. syyskuuta 2012
torstai 27. syyskuuta 2012
Katinkultaa
Katinkultaa laulavat Ruohosen veljekset. Mitä katinkulta on? Enimmäkseen sillä tarkoitetaan vertauskuvallisesti arvotonta ulkoista kiiltoa.
Nuorena luin kertomuksen, eräänlaisen novellin ukkelista, joka löysi kallion kolosta "kultaa". Hurmaantui höperyyteen asti.
Koputteli siitä nokareen, jonka vei asiantuntijalle. Asiantuntija sanoi sen olevan rikkikiisua. Jos se olisi ollut kultaa, asiantuntija olisi narrannut ukkoa ja ominut kultakaivoksen itselleen. Sellaista elämän meno on. Mutta kultaa ei niin vain löydy, rikkikiisua kylläkin.
En tiennyt, mitä se kiiltävä pilkku oli kivessä muuripadan alla. Muuripadan kivet murenivat palasiksi, joiden joukosta erottui erivärisiä aineksia. Kiiltäviä pyöryläisiä olisi voinut luulla kullaksi, mutta enhän tiennyt, minkä väristä kulta on.
Kasvinseutuni sijaitsee malmialueella. Sitä sanotaan malmikriittiseksi vyöhykkeeksi, joka ulottuu rajan takaa Karjalasta Suomen poikki aina Ruotsin Kiirunaan.
Noista muuripadan alla tulen kuumentamista murenneista kivistä sain aiheen runontapaiseen. Tietenkin siihen liittyi vielä muutakin.
Se on präntättynä Nurmijärvellä Jukolan Kynäilijäin antologiaan v 1986 - 1987.
PERHONEN
Olin kivi tuulisella rannalla,
aaltojen rosoiseksi kuluttama.
Toiset kivet
hioutuvat veden hyväilyssä sileiksi.
Sellaiset, joisa on rautaa,
ruostuvat punertaviksi, karheiksi.
Sinä lensit perhosena
keskipäivän auringossa.
Istahdit.
Miksi valitsitkaan
levähdyspaikaksesi karhean kiven?
Turhuuksien turhuus. Katinkulta tuli mieleeni katsoessani teeveestä ykköseltä ohjelmaa puoli seitsemän. Sitä ohjelmaa ei tämän ikäinen juuri viitsi katsoa. Se muistuttaa pikkukakkosta lapsellisine juontajineen.
Tällä kertaa ohjelma täytti kiiltokuvallisen vaikutelman täydellisessä typeryydessään. En voi väittää, etteikö Tamara Lund aikoinaan olisi viehättänyt. Tämän ohjelman Maria Lund oli äitinsä irvikuva. Tekohymyilevä juontaja mainitsi Marian meikanneen itsensä matkalla junassa. Paskapuhetta, sanon minä. Niin räikeään tulokseen ei pääse kuin ammattilaiset.
Mukaan tuli toinenkin nainen, jos mahdollista vieläkin teeskentelevämpi. Tekohymyä ja valkaistujen hampaiden näyttelyä kyllästymiseen asti. Keikistelevää kiemailua.
Pian ihmiset, varsinkin juuri kehittyvät nuoret, luulevat tuommoista oikeaksi elämäksi. Tavoittelevat sellaista mahdottomuutta. Uutisissa näyttävät mellakoivia ihmismassoja. Ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Ei mene kauan, kun Suomessa mellakoidaan samalla tavalla. Ei tuommoiseen elämään ole varaa, kukaan ei sitä pysty kustantamaan.
Kehottavat ihmisiä unelmoimaan! Ei unelmilla eletä! Elämmekö unessa? Hyvässä vai pahassa unessa? Kenties vuosien kuluttua painajaisessa?
Nuorena luin kertomuksen, eräänlaisen novellin ukkelista, joka löysi kallion kolosta "kultaa". Hurmaantui höperyyteen asti.
Koputteli siitä nokareen, jonka vei asiantuntijalle. Asiantuntija sanoi sen olevan rikkikiisua. Jos se olisi ollut kultaa, asiantuntija olisi narrannut ukkoa ja ominut kultakaivoksen itselleen. Sellaista elämän meno on. Mutta kultaa ei niin vain löydy, rikkikiisua kylläkin.
En tiennyt, mitä se kiiltävä pilkku oli kivessä muuripadan alla. Muuripadan kivet murenivat palasiksi, joiden joukosta erottui erivärisiä aineksia. Kiiltäviä pyöryläisiä olisi voinut luulla kullaksi, mutta enhän tiennyt, minkä väristä kulta on.
Kasvinseutuni sijaitsee malmialueella. Sitä sanotaan malmikriittiseksi vyöhykkeeksi, joka ulottuu rajan takaa Karjalasta Suomen poikki aina Ruotsin Kiirunaan.
Noista muuripadan alla tulen kuumentamista murenneista kivistä sain aiheen runontapaiseen. Tietenkin siihen liittyi vielä muutakin.
Se on präntättynä Nurmijärvellä Jukolan Kynäilijäin antologiaan v 1986 - 1987.
PERHONEN
Olin kivi tuulisella rannalla,
aaltojen rosoiseksi kuluttama.
Toiset kivet
hioutuvat veden hyväilyssä sileiksi.
Sellaiset, joisa on rautaa,
ruostuvat punertaviksi, karheiksi.
Sinä lensit perhosena
keskipäivän auringossa.
Istahdit.
Miksi valitsitkaan
levähdyspaikaksesi karhean kiven?
Turhuuksien turhuus. Katinkulta tuli mieleeni katsoessani teeveestä ykköseltä ohjelmaa puoli seitsemän. Sitä ohjelmaa ei tämän ikäinen juuri viitsi katsoa. Se muistuttaa pikkukakkosta lapsellisine juontajineen.
Tällä kertaa ohjelma täytti kiiltokuvallisen vaikutelman täydellisessä typeryydessään. En voi väittää, etteikö Tamara Lund aikoinaan olisi viehättänyt. Tämän ohjelman Maria Lund oli äitinsä irvikuva. Tekohymyilevä juontaja mainitsi Marian meikanneen itsensä matkalla junassa. Paskapuhetta, sanon minä. Niin räikeään tulokseen ei pääse kuin ammattilaiset.
Mukaan tuli toinenkin nainen, jos mahdollista vieläkin teeskentelevämpi. Tekohymyä ja valkaistujen hampaiden näyttelyä kyllästymiseen asti. Keikistelevää kiemailua.
Pian ihmiset, varsinkin juuri kehittyvät nuoret, luulevat tuommoista oikeaksi elämäksi. Tavoittelevat sellaista mahdottomuutta. Uutisissa näyttävät mellakoivia ihmismassoja. Ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Ei mene kauan, kun Suomessa mellakoidaan samalla tavalla. Ei tuommoiseen elämään ole varaa, kukaan ei sitä pysty kustantamaan.
Kehottavat ihmisiä unelmoimaan! Ei unelmilla eletä! Elämmekö unessa? Hyvässä vai pahassa unessa? Kenties vuosien kuluttua painajaisessa?
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Autovero
Postiluukussa kolisi ajoneuvoverolippu. Kahdenhintaista vuorokausimaksua. Miksi? Ahaa! Vuoden alusta ovat nostaneet 1,37 senttiä päivältä. Siitä seuraa, että edellinen vuosimaksu oli alle sadan euron. Nyt se on reilusti yli. Vielä tämän jaksan maksaa.
Ei ole varaa ostaa vähäpäästöistä autoa. Vähävaraisia vanhuksia eivät armahda. Vihreätkin ekologisessa hurmoksessa haluavat romuttaa kaikki vanhat autot. Luonto kuulemma säästyy. Raha ei ainakaan säästy, jos tuhlataan hylkäämällä käyttökelpoiset ajoneuvot. Nykyajan tavoite: tehdään vähemmän työtä ja tuhlataan enemmän, ei mahdu vanhuksen päähäni. Tänäkin päivänä pätee säästäminen sillä tavalla, että autolla liikennöidään niin kauan, kun se järkevästi pystytään korjaamaan. Korjaustyö on kotimaista työtä.
Toyotani ostin 800:lla eurolla. Kolme vuotta kulunut ja kolmannen kerran aion kohta katsastaa sen. Suorastaan rikoksena pitävät näin vanhalla autolla ajamisen. Otettu käyttöön v 1989. Ollut liikenteessä 23 vuotta.
Asun junaradan vieressä, mutta sillä matkustaminen on rajallista. Semmoisia matkoja kurvailen, joihin en pääse yleisillä. Syrjäytymistä välttääkseni liikun. Naapurit ajavat autolla kauppaan muutamia satoja metrejä. Minä kävelen. Kävelen myös uimahallille noin puolitoista kilometriä. Toyota seisoo isoimman ajan. Marjassakin kävin polkupyörällä muutamien kilometrien matkan, marjasanko selkärepussa.
Ajokkini rasittaa luontoa vähemmän kuin vähäpäästöisen auton valmistaminen. Uutta autoa puoltaa seikka, että siitä maksetaan veroa. Mutta köyhä? Saako köyhä ajaa autolla? Köyhän ei kannata kuluttaa paljoa kallista bensaa. Ostan polttoainetta keskimäärin kerran kuukaudessa. Kymppejä siihen kuluu.
Voi tuntua tyhmältä niin vähien ajojen takia auton pitäminen. Ilman autoa olisin vanki. Yleisillä ei ole vuoroja tarpeeksi, eikä käyntipaikkoihini niitä kulje. Pitääkö köyhän syrjäytyä?
Valto Itkonen kertonut, miten häntä pilkattiin suksisauvojen käytöstä huonoja jalkojaan tukemassa. Kuinka ollakaan, yhtäkkiä sauvakävelystä tuli trendikästä. Sekin villitys hiljenee ajan kuluessa ja taas pääsevät pilkkaamaan huonojalkaisia.
Vanhoissa vaatteissa kulkevaa ja vanhoja esineitä käyttävää ylenkatsotaan. Mutta hienostelemiseen varallisuudensa puolesta pystyvät ovat trendikkäitä. Puhuvat ylpeinä vintakkeesta ja kierrätyksestä.
Kävi vaan niin, että itse olen arvotonta vintaketta. En kelpaa muuhun kierrätykseen kuin madon suuhun.
Ei ole varaa ostaa vähäpäästöistä autoa. Vähävaraisia vanhuksia eivät armahda. Vihreätkin ekologisessa hurmoksessa haluavat romuttaa kaikki vanhat autot. Luonto kuulemma säästyy. Raha ei ainakaan säästy, jos tuhlataan hylkäämällä käyttökelpoiset ajoneuvot. Nykyajan tavoite: tehdään vähemmän työtä ja tuhlataan enemmän, ei mahdu vanhuksen päähäni. Tänäkin päivänä pätee säästäminen sillä tavalla, että autolla liikennöidään niin kauan, kun se järkevästi pystytään korjaamaan. Korjaustyö on kotimaista työtä.
Toyotani ostin 800:lla eurolla. Kolme vuotta kulunut ja kolmannen kerran aion kohta katsastaa sen. Suorastaan rikoksena pitävät näin vanhalla autolla ajamisen. Otettu käyttöön v 1989. Ollut liikenteessä 23 vuotta.
Asun junaradan vieressä, mutta sillä matkustaminen on rajallista. Semmoisia matkoja kurvailen, joihin en pääse yleisillä. Syrjäytymistä välttääkseni liikun. Naapurit ajavat autolla kauppaan muutamia satoja metrejä. Minä kävelen. Kävelen myös uimahallille noin puolitoista kilometriä. Toyota seisoo isoimman ajan. Marjassakin kävin polkupyörällä muutamien kilometrien matkan, marjasanko selkärepussa.
Ajokkini rasittaa luontoa vähemmän kuin vähäpäästöisen auton valmistaminen. Uutta autoa puoltaa seikka, että siitä maksetaan veroa. Mutta köyhä? Saako köyhä ajaa autolla? Köyhän ei kannata kuluttaa paljoa kallista bensaa. Ostan polttoainetta keskimäärin kerran kuukaudessa. Kymppejä siihen kuluu.
Voi tuntua tyhmältä niin vähien ajojen takia auton pitäminen. Ilman autoa olisin vanki. Yleisillä ei ole vuoroja tarpeeksi, eikä käyntipaikkoihini niitä kulje. Pitääkö köyhän syrjäytyä?
Valto Itkonen kertonut, miten häntä pilkattiin suksisauvojen käytöstä huonoja jalkojaan tukemassa. Kuinka ollakaan, yhtäkkiä sauvakävelystä tuli trendikästä. Sekin villitys hiljenee ajan kuluessa ja taas pääsevät pilkkaamaan huonojalkaisia.
Vanhoissa vaatteissa kulkevaa ja vanhoja esineitä käyttävää ylenkatsotaan. Mutta hienostelemiseen varallisuudensa puolesta pystyvät ovat trendikkäitä. Puhuvat ylpeinä vintakkeesta ja kierrätyksestä.
Kävi vaan niin, että itse olen arvotonta vintaketta. En kelpaa muuhun kierrätykseen kuin madon suuhun.
maanantai 24. syyskuuta 2012
"Läski on ikuista"
Soini-Väätäinen jupakka aktivoi pääni sisustaa. Suhtautuako huumorilla, vai vakavasti? Huumoria saa puhua vakavastakin asiasta, hirtehishuumoriakin! Mustaa huumoria.
Tosi on, että myös Timo Soini on ylipainoinen. Ennen sanottiin että liikalihava. Tykönäni ihmettelen, miksi järkevät (ehkä omasta mielestään keskimääräistä fiksummat?) eivät välitä. Miksi tupakoivat, vaikka se on terveydelle haitallista? Miksi syövät itsensä sairaaksi? Miksi lääkäri on lihava? Miksi sairaanhoitaja on lihava? Miksi opettaja on lihava? Miksi pappi on lihava? Miksi piispa on lihava? Miksi Timo on lihava? Soinikaan ei pysty väittämään, ettei lihavuus rasita.
Lihava ihminen ylpeili: "Itepähän läskini kannan." Kyllä niitä läskejä joutuu kantamaan yhteiskunta. Katsokaa kaikkia lonkka- ja polvileikattuja. Leikkauksen jälkeen eivät näytä välittävän, vaan jatkavat lihomista. Kaikkiin sairauksiin ei pysty vaikuttamaan, mutta monta jalkaleikkausta välttyisi, jos painot olisivat normaaleja.
Totta kai bisnesviisaat keksivät oitis mahdollisuuden. Dieettiohjeiden markkinoinnissa mahdollisuuden rikastumiseen. Suurin osa humpuukkia! Yksi ja ainoa diettioje pitää paikkansa, varsinkin ennaltaehkäisevänä: "Älä syö liian paljon!" Sitä ohjetta noudatan. Oma "jojoni" liikkui kymmenen kilon verran.
Ei se helppoa ole. 140-kiloinen punnersi polkupyörällä vastamäkeen. Näin sellaista tapahtuvan vain yhden kerran. Kasvojen tuskasta näkyi vaivalloisuus. Myöhemmin maitsi siitä jotain. Suorastaan vihaksi pistää painon hallinnasta saarnaavien "gurujen" sanoma. Luulisi olevan päivänselvää, ettei sen kokoinen huonojalkainen pysty liikunnalla keventämään painoaan, se on mahdottomuus! Jos tai kun alkaa pyöräilemällä tai juoksemalla kuntoilemaan, ei pidä mennä ensiksi punnertamaan pyörällä vastamäkeen. Aluksi tasaisella maalla lyhyitä matkoja, vaikka pari kertaa päivässä ja lisätä matkaa ja rasitusta maltillisesti.
Ei se helppoa ole! Lihava joutuu syömään vähemmän kuin tarvitsee, pystyäkseen laihtumaan. Attkinsin dieetti ja karppaaminen vaikuttavat samantapaisilta. Attkinsin dieetin tutkimisesta luin. Tutkijat totesivat sen tehoavan. Mutta erkkikään ei usko semmoisen olevan terveellistä!
Kaikissa dieettiohjeissa on perustava virhe. Jotain hyödyllistä ravinnetta saattaa jäädä pois ja unohtavat miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilailla eri ravinteet vaikuttavat.
Jos elintavat todella ovat "törkeät", on paikallaan tehdä "täyskäännös", mutta suhteellisen kunnollista
käyttäytymistä ei pidä muuttaa radikaalisti, stressiä seurauksena. Pienin askelin. Nykyistä kymmenen kiloa painavampana paneuduin asiaan. Siinä vaiheessa elämääni rasitti vaikeudet ja suuret muutokset, kunnon ylläpitäminen jäi.
Jäi tyhjää aikaa. Katsoin lautaselleni. Havaitsin syöväni enemmmän kuin nuorena. Vähensin määrää kolmasosan. Kolme perunaa vähensin kahteen kaksi leipäpalaa yhdeksi. Sama kaikkeen muuhun. Mitään en jättänyt pois. Joka päivä punnitsin. Kolmen kuukauteen ei paino pudonnut yhtään. Jatkoin. Vähensin ehkä aavistuksen verran. Siinä vaiheessa alkoi pieni pudotus. Vuoden kuluttua aloituksesta painoin seitsemän kiloa vähemmän. Siitä on aikaa kaksikymmentäviisi vuotta. Leikkauksen jälkeen nousi paino ainoan kerran, kun toipumisen asetin ensi sijalle. Kun pitää painon pitemmän ajan kurissa, se ei liian helposti ala nousemaan.
Järjen vastaista ovat "suuret pudotukset" ja kampanjat. Neljäkymmenen kilon pudotuksista ei moni jää pysyväksi. Julkkisten saavutukset näkyy televisiossa. Mikko Kivinen tuli tunnetuksi suuresta painonpudotuksesta ja oli miehen näköinen. Mutta ei kauan.
Mikä kiire on? Kolmessa kuukaudessa kymmeniä kiloja vaikuttaa mielipuoliselta. Entäpä laihtuminen vaikkapa kilon viikossa? Kolmessa kuukaudessa kolme kiloa. Vuodessa kaksitoista. Kahdessa kaksikymmentäneljä. Kolmessa kolmekymmentäkuusi. Neljässä vuodessa neljäkymmentäkahdeksan kiloa. Satanelikymmenkiloinen pääsisi yhdeksäänkymmeneenkahteen. Aika kohtuullinen verrattuna kymmenien vuosien läskiintymiseen.
Jos kuvittelen hennon varteni päälle kolmenkymmenen kilon repun ta painovyön... ei, en voi edes kuvitella?! Kuitenkin kokoisiani sata kiloa ja ylikin painavia on runsaasti.
Monipuolista ruokaa, mutta jatkuvasti hiukan vähentäen ja liikuntaa varovasti aloittaen. Viinaa vähentäen. Tupakoimatta. Siinä aineksia terveelliseen suuntaan. Ravintoviisaat puhuvat kylläisyyden tunteesta, miten se saavutetaan. Miksi pitää olla kylläinen? Ei nälän tunne tapa? Kun syödään paljon, elimistö kaipaa yhä enemmän.
Ruuanlaitossa en "piperrä", en ole "gastronomi". Männeellä viikolla tein läskisoosia, harvinaista. Maistui hyvälle, kuten perunatkin. Sitä tuli pariksi kerraksi. Kun lopetin ahmimisen, tuntui että olisin halunnut vielä, mutta lopetin, eikä kylläisyys tullut, mutta kolmem tunnin kuluttua uimahallissa tuntui maha liian täydeltä.
Tosi on, että myös Timo Soini on ylipainoinen. Ennen sanottiin että liikalihava. Tykönäni ihmettelen, miksi järkevät (ehkä omasta mielestään keskimääräistä fiksummat?) eivät välitä. Miksi tupakoivat, vaikka se on terveydelle haitallista? Miksi syövät itsensä sairaaksi? Miksi lääkäri on lihava? Miksi sairaanhoitaja on lihava? Miksi opettaja on lihava? Miksi pappi on lihava? Miksi piispa on lihava? Miksi Timo on lihava? Soinikaan ei pysty väittämään, ettei lihavuus rasita.
Lihava ihminen ylpeili: "Itepähän läskini kannan." Kyllä niitä läskejä joutuu kantamaan yhteiskunta. Katsokaa kaikkia lonkka- ja polvileikattuja. Leikkauksen jälkeen eivät näytä välittävän, vaan jatkavat lihomista. Kaikkiin sairauksiin ei pysty vaikuttamaan, mutta monta jalkaleikkausta välttyisi, jos painot olisivat normaaleja.
Totta kai bisnesviisaat keksivät oitis mahdollisuuden. Dieettiohjeiden markkinoinnissa mahdollisuuden rikastumiseen. Suurin osa humpuukkia! Yksi ja ainoa diettioje pitää paikkansa, varsinkin ennaltaehkäisevänä: "Älä syö liian paljon!" Sitä ohjetta noudatan. Oma "jojoni" liikkui kymmenen kilon verran.
Ei se helppoa ole. 140-kiloinen punnersi polkupyörällä vastamäkeen. Näin sellaista tapahtuvan vain yhden kerran. Kasvojen tuskasta näkyi vaivalloisuus. Myöhemmin maitsi siitä jotain. Suorastaan vihaksi pistää painon hallinnasta saarnaavien "gurujen" sanoma. Luulisi olevan päivänselvää, ettei sen kokoinen huonojalkainen pysty liikunnalla keventämään painoaan, se on mahdottomuus! Jos tai kun alkaa pyöräilemällä tai juoksemalla kuntoilemaan, ei pidä mennä ensiksi punnertamaan pyörällä vastamäkeen. Aluksi tasaisella maalla lyhyitä matkoja, vaikka pari kertaa päivässä ja lisätä matkaa ja rasitusta maltillisesti.
Ei se helppoa ole! Lihava joutuu syömään vähemmän kuin tarvitsee, pystyäkseen laihtumaan. Attkinsin dieetti ja karppaaminen vaikuttavat samantapaisilta. Attkinsin dieetin tutkimisesta luin. Tutkijat totesivat sen tehoavan. Mutta erkkikään ei usko semmoisen olevan terveellistä!
Kaikissa dieettiohjeissa on perustava virhe. Jotain hyödyllistä ravinnetta saattaa jäädä pois ja unohtavat miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilailla eri ravinteet vaikuttavat.
Jos elintavat todella ovat "törkeät", on paikallaan tehdä "täyskäännös", mutta suhteellisen kunnollista
käyttäytymistä ei pidä muuttaa radikaalisti, stressiä seurauksena. Pienin askelin. Nykyistä kymmenen kiloa painavampana paneuduin asiaan. Siinä vaiheessa elämääni rasitti vaikeudet ja suuret muutokset, kunnon ylläpitäminen jäi.
Jäi tyhjää aikaa. Katsoin lautaselleni. Havaitsin syöväni enemmmän kuin nuorena. Vähensin määrää kolmasosan. Kolme perunaa vähensin kahteen kaksi leipäpalaa yhdeksi. Sama kaikkeen muuhun. Mitään en jättänyt pois. Joka päivä punnitsin. Kolmen kuukauteen ei paino pudonnut yhtään. Jatkoin. Vähensin ehkä aavistuksen verran. Siinä vaiheessa alkoi pieni pudotus. Vuoden kuluttua aloituksesta painoin seitsemän kiloa vähemmän. Siitä on aikaa kaksikymmentäviisi vuotta. Leikkauksen jälkeen nousi paino ainoan kerran, kun toipumisen asetin ensi sijalle. Kun pitää painon pitemmän ajan kurissa, se ei liian helposti ala nousemaan.
Järjen vastaista ovat "suuret pudotukset" ja kampanjat. Neljäkymmenen kilon pudotuksista ei moni jää pysyväksi. Julkkisten saavutukset näkyy televisiossa. Mikko Kivinen tuli tunnetuksi suuresta painonpudotuksesta ja oli miehen näköinen. Mutta ei kauan.
Mikä kiire on? Kolmessa kuukaudessa kymmeniä kiloja vaikuttaa mielipuoliselta. Entäpä laihtuminen vaikkapa kilon viikossa? Kolmessa kuukaudessa kolme kiloa. Vuodessa kaksitoista. Kahdessa kaksikymmentäneljä. Kolmessa kolmekymmentäkuusi. Neljässä vuodessa neljäkymmentäkahdeksan kiloa. Satanelikymmenkiloinen pääsisi yhdeksäänkymmeneenkahteen. Aika kohtuullinen verrattuna kymmenien vuosien läskiintymiseen.
Jos kuvittelen hennon varteni päälle kolmenkymmenen kilon repun ta painovyön... ei, en voi edes kuvitella?! Kuitenkin kokoisiani sata kiloa ja ylikin painavia on runsaasti.
Monipuolista ruokaa, mutta jatkuvasti hiukan vähentäen ja liikuntaa varovasti aloittaen. Viinaa vähentäen. Tupakoimatta. Siinä aineksia terveelliseen suuntaan. Ravintoviisaat puhuvat kylläisyyden tunteesta, miten se saavutetaan. Miksi pitää olla kylläinen? Ei nälän tunne tapa? Kun syödään paljon, elimistö kaipaa yhä enemmän.
Ruuanlaitossa en "piperrä", en ole "gastronomi". Männeellä viikolla tein läskisoosia, harvinaista. Maistui hyvälle, kuten perunatkin. Sitä tuli pariksi kerraksi. Kun lopetin ahmimisen, tuntui että olisin halunnut vielä, mutta lopetin, eikä kylläisyys tullut, mutta kolmem tunnin kuluttua uimahallissa tuntui maha liian täydeltä.
Pitkä kuuma kesä?!
Televisiosta tuon nimistä sarjaa katsoimme muinaisina aikoina. Suomen kesä ei ole pitkä, eikä kuuma. Joskus harvoin sattuu lämpenemään ja sitä valittelevat kuumaksi. Kuumuudesta ja kuivuudesta kertovat maailman uutiset. Kertovat rankkasateista ja tulvien tuhoista.
Amatöörit ennustelivat tätäkin kesää. Helteitäkin kertoivat tulevan ja "intiaanikesää". Vanhat merkitkään eivät enää pidä paikkaansa. Jos erkki tulloo paeta piällä, niin kesä tulloo turkki piällä. Erkki 18 toukokuuta ja Urpo 25 toukokuuta. Urpostakin sanoivat samaa kuin erkistä.
Tämän kesän alun satun muistamaan. Niin erkki kuin urpokin tulivat turkki piällä, eikä turkki riisuuntunut koko kesänä kuin muutamaksi päiväksi. Televisionkin sääviisaat erehtyivät monta kertaa, kun käyttivät ilmaisua: "vähitellen lämpenee". Ei lämmennyt.
Ei edes syksyllä lämpimiä tullut pitemmäksi aikaa.
Nyt ei voi odottaa muuta kuin "rönttäsyksyä". Toivomme tietenkin kuulakkaita ilmoja.
Näen ikkunasta tuulen heiluttavan puiden oksia. Osittain näkyy vielä runsaasti vihreää. Eilinen myrskytuuli riipoi keltaisia lehtiä valtavat kasat talon ympärille. Kaupalle lähtiessä katsoin parhaaksi panna jalkaan tukevia housuja, sekä niskaan ulkoilutakin. Kumisaappaille tuli käyttöä. Häijynilkinen sää tuntui kasvoissa. Vihmoi vettä ja tuuli kylmensi käsiä. Kaipasin käsineitä, kun en hoksannut niitä ottaa.
Pihlajissa runsaasti punahehkuisia marjoja. Niistäkin ennustavat: "Tulee vähäluminen talvi; pihlaja ei peräkkäin kahta suurta kuormaa kanna." Toisen ennustuksen mukaan luonto varaa linnuille ravintoa kovan talven varalle. Siis pihlajan marjat kertoisi kahdella tavalla?! Mikään luonnossa ei kerro tulevaa, vaan menneistä olosuhteista. Merkille pantavaa on, että Pihlajan hedelmien lisäksi muutkin kasvit kantavat runsasta satoa, vaikka kesän laatu ei sellaisesta kerro. Omenia tuli paljon. Tuttava kertoi luumupuissa olleen hedelmiä tavallista enemmän. Ja puolukoita.
Eivät ne ennusta seuraavasta kesäsätä, vaan todistavat suotuisista olosuhteista. Oliko kylmien kevätpäivien lomassa suotuisia hetkiä? Vai johtuuko runsaus kentien edellisten kesien perinnöstä?
Kuulin nuorena noita ennustuksia. Melko pian havaitsin, ettei ne päde.
Vakavissaan ennustavalle sanoin: "ennustuksessa on 50 prosenttia; sattuu taikka ei". Myöhemmin samaisen miekkosen puheesta kuulsi loukkaantuminen. Vahvisti enustustaan: "Eikä se ole 50 prosenttia"! Samainen profeetta sanoi muiden ohella: "Minä ennustan Japaniin lähiaikoina suurta maanjäristystä". Sille maailmankolkalle voi ennustaa semmoista huoletta. Varmasti tapahtuu. Suomeenkin voisi ennustaa samaa, mutta tieto todistaa, että Suomen järistyksiä tuskin huomaa. Edes uskovaiset eivät väitä, että Jumala halutessaan järisyttäisi Suomen hajalle. Sen sijaan "viisaat" ihmiset tuhoaseillaan pystyvät semmoisen.
Amatöörit ennustelivat tätäkin kesää. Helteitäkin kertoivat tulevan ja "intiaanikesää". Vanhat merkitkään eivät enää pidä paikkaansa. Jos erkki tulloo paeta piällä, niin kesä tulloo turkki piällä. Erkki 18 toukokuuta ja Urpo 25 toukokuuta. Urpostakin sanoivat samaa kuin erkistä.
Tämän kesän alun satun muistamaan. Niin erkki kuin urpokin tulivat turkki piällä, eikä turkki riisuuntunut koko kesänä kuin muutamaksi päiväksi. Televisionkin sääviisaat erehtyivät monta kertaa, kun käyttivät ilmaisua: "vähitellen lämpenee". Ei lämmennyt.
Ei edes syksyllä lämpimiä tullut pitemmäksi aikaa.
Nyt ei voi odottaa muuta kuin "rönttäsyksyä". Toivomme tietenkin kuulakkaita ilmoja.
Näen ikkunasta tuulen heiluttavan puiden oksia. Osittain näkyy vielä runsaasti vihreää. Eilinen myrskytuuli riipoi keltaisia lehtiä valtavat kasat talon ympärille. Kaupalle lähtiessä katsoin parhaaksi panna jalkaan tukevia housuja, sekä niskaan ulkoilutakin. Kumisaappaille tuli käyttöä. Häijynilkinen sää tuntui kasvoissa. Vihmoi vettä ja tuuli kylmensi käsiä. Kaipasin käsineitä, kun en hoksannut niitä ottaa.
Pihlajissa runsaasti punahehkuisia marjoja. Niistäkin ennustavat: "Tulee vähäluminen talvi; pihlaja ei peräkkäin kahta suurta kuormaa kanna." Toisen ennustuksen mukaan luonto varaa linnuille ravintoa kovan talven varalle. Siis pihlajan marjat kertoisi kahdella tavalla?! Mikään luonnossa ei kerro tulevaa, vaan menneistä olosuhteista. Merkille pantavaa on, että Pihlajan hedelmien lisäksi muutkin kasvit kantavat runsasta satoa, vaikka kesän laatu ei sellaisesta kerro. Omenia tuli paljon. Tuttava kertoi luumupuissa olleen hedelmiä tavallista enemmän. Ja puolukoita.
Eivät ne ennusta seuraavasta kesäsätä, vaan todistavat suotuisista olosuhteista. Oliko kylmien kevätpäivien lomassa suotuisia hetkiä? Vai johtuuko runsaus kentien edellisten kesien perinnöstä?
Kuulin nuorena noita ennustuksia. Melko pian havaitsin, ettei ne päde.
Vakavissaan ennustavalle sanoin: "ennustuksessa on 50 prosenttia; sattuu taikka ei". Myöhemmin samaisen miekkosen puheesta kuulsi loukkaantuminen. Vahvisti enustustaan: "Eikä se ole 50 prosenttia"! Samainen profeetta sanoi muiden ohella: "Minä ennustan Japaniin lähiaikoina suurta maanjäristystä". Sille maailmankolkalle voi ennustaa semmoista huoletta. Varmasti tapahtuu. Suomeenkin voisi ennustaa samaa, mutta tieto todistaa, että Suomen järistyksiä tuskin huomaa. Edes uskovaiset eivät väitä, että Jumala halutessaan järisyttäisi Suomen hajalle. Sen sijaan "viisaat" ihmiset tuhoaseillaan pystyvät semmoisen.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Vasenkätisen muki ja muita havaintoja
Nousin sohvalta lojumasta, vilkaisin ulos. Taivaalla näkyi valtava musta pilvi, kadun toisella puolella puiden värikkäät lehdet. Kurkistin vasemmalle. Kirkkaana loistava aurinko valkaisi taivaanrannan pilvet. Videolle vangitsemisen väärti näkymä. Värkkäsin kahvin. Tuulen voima hajotti mustan pilven ja verhosi auringon.
Kadulta lähti iso musta mies isolla mustalla autolla.
Kahvia juodessa tuntui mukin reunassa jotain, likaako? Eilen putosi merkattu muki lattialle, eikä se putoamista kestänyt. Tämän otin tilalle. Reunan häiriö ei ollut likaa, vaan Iittalan tehtaan merkki. Heräsi epäilys, ettei muki ole Iittalan tekemä, kun tummoinen virhe sillä puolella, josta ryyppään. Siinä oli jotain muovikelmua, rapsutin sen pois.
Vasta sitten hoksasin; tämä on vasenkätisen muki!
Kadulta lähti iso musta mies isolla mustalla autolla.
Kahvia juodessa tuntui mukin reunassa jotain, likaako? Eilen putosi merkattu muki lattialle, eikä se putoamista kestänyt. Tämän otin tilalle. Reunan häiriö ei ollut likaa, vaan Iittalan tehtaan merkki. Heräsi epäilys, ettei muki ole Iittalan tekemä, kun tummoinen virhe sillä puolella, josta ryyppään. Siinä oli jotain muovikelmua, rapsutin sen pois.
Vasta sitten hoksasin; tämä on vasenkätisen muki!
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Oksalla ylimmällä
Säätieteilijät "lupaavat" aina jotakin. Eilisaamuksi ennustivat auringonkin näyttäytyväksi. Mutta en ollut virkku, nukuin pitkään ja tuuli navakasti. Suunnittelemani jäi tekemättä. Täksi aamuksi ennuste oli samantapainen.
Epäröin, kun näytti pilviä harhailevan aamun hämäryydessä. Läksin kuitenkin liikkeelle kuvausvälineet repussa. Pysäköin jäähallin lähettyville. Reppu selkään ja suunta kohti hyppyrimäkeä. Jalkoja raukaisi ja hengitys vei voimia, kun kapusin pitkät portaat hyppyrin juurelle. Vauhtimäen portaat ovat lyhyemmät. Varovasti nousin ylätasanteelle. Tunsin kateutta oravan kiipeämiskyvyistä. Kurre kirmaili ylimmällä kaiteella. Säikkyi minua. Muisti kyllä reitin alas, mutta näytti häkeltyvän häirinnästäni. Pujahti viimein vastaisen puolen kaiteelle, josta sai reitin ja muutamassa sekunnissa pomppi jo maassa.
Varasin tarpeellisen vaatetuksen kylmän varalle. Ei ollut hallayö, aamulla vallitsi leuto sää. Suunnalla, josta auringonnousua odotin, liukui tummia pilviä. Vain pieni valoviiru pilkisti pilven keskeltä. Aivan tyyni sää oli ihanteellinen. Myrskyllä ei uskalla yrittää. Kamera voi pudota tai jalusta kaatua, eikä oma tasapainoni kummoista hallitse. Tämä ei suinkaan ole lentomäki, mutta kaiteesta pitelin koko nousun ajan ja istuin tukevasti tasaiselle, ennenkuin uskalsin kaivaa vehkeet repusta.
Ensin otin kuvaa alhaalla mustana läiskänä peilaavasta lammesta. Saatta olla hyvääkin. Vasemmalta näkyi enemän rusottavaa. Siinä oli mänty edessä. Nouseekohan aurinko tuolta? Laskeuduin varovasti alemmas, josta oli hyvä näkymä joka suuntaan. Ei aurinko sieltä noussut, eikä kunnolla mistään.
Pilvestä näkyvä viiru laajeni ja siinä takana oli aurinko. Pilvet kulkivat ja jättivät valoisaa aluetta. Aurinko ei näkynyt kokonaan, mutta kamera näki paremmin kuin minä. Liikkui tummaa pilveä ja näkyi vaaleampaa, joita aurinko väritti. Olen varma, että kuva on kaunista. Pilkon kuvia sopivasti, saan siihen taiottua liikettä.
Näkymä ylhäällä on kiipeämisen väärti. Siitä on kauan kun semmoista nautintoa olen maisemasta katsellut. Amuhetki teki taianomaisen tunnelman, hämäryys juuri häipymässä ja aurinko valaisi kitsaasti, mutta hyvältä näytti.
Alaspäin kompuroin varoen. Pitkiä portaita en mennyt alas, vaan kiersin polkuja pitkin.
Epäröin, kun näytti pilviä harhailevan aamun hämäryydessä. Läksin kuitenkin liikkeelle kuvausvälineet repussa. Pysäköin jäähallin lähettyville. Reppu selkään ja suunta kohti hyppyrimäkeä. Jalkoja raukaisi ja hengitys vei voimia, kun kapusin pitkät portaat hyppyrin juurelle. Vauhtimäen portaat ovat lyhyemmät. Varovasti nousin ylätasanteelle. Tunsin kateutta oravan kiipeämiskyvyistä. Kurre kirmaili ylimmällä kaiteella. Säikkyi minua. Muisti kyllä reitin alas, mutta näytti häkeltyvän häirinnästäni. Pujahti viimein vastaisen puolen kaiteelle, josta sai reitin ja muutamassa sekunnissa pomppi jo maassa.
Varasin tarpeellisen vaatetuksen kylmän varalle. Ei ollut hallayö, aamulla vallitsi leuto sää. Suunnalla, josta auringonnousua odotin, liukui tummia pilviä. Vain pieni valoviiru pilkisti pilven keskeltä. Aivan tyyni sää oli ihanteellinen. Myrskyllä ei uskalla yrittää. Kamera voi pudota tai jalusta kaatua, eikä oma tasapainoni kummoista hallitse. Tämä ei suinkaan ole lentomäki, mutta kaiteesta pitelin koko nousun ajan ja istuin tukevasti tasaiselle, ennenkuin uskalsin kaivaa vehkeet repusta.
Ensin otin kuvaa alhaalla mustana läiskänä peilaavasta lammesta. Saatta olla hyvääkin. Vasemmalta näkyi enemän rusottavaa. Siinä oli mänty edessä. Nouseekohan aurinko tuolta? Laskeuduin varovasti alemmas, josta oli hyvä näkymä joka suuntaan. Ei aurinko sieltä noussut, eikä kunnolla mistään.
Pilvestä näkyvä viiru laajeni ja siinä takana oli aurinko. Pilvet kulkivat ja jättivät valoisaa aluetta. Aurinko ei näkynyt kokonaan, mutta kamera näki paremmin kuin minä. Liikkui tummaa pilveä ja näkyi vaaleampaa, joita aurinko väritti. Olen varma, että kuva on kaunista. Pilkon kuvia sopivasti, saan siihen taiottua liikettä.
Näkymä ylhäällä on kiipeämisen väärti. Siitä on kauan kun semmoista nautintoa olen maisemasta katsellut. Amuhetki teki taianomaisen tunnelman, hämäryys juuri häipymässä ja aurinko valaisi kitsaasti, mutta hyvältä näytti.
Alaspäin kompuroin varoen. Pitkiä portaita en mennyt alas, vaan kiersin polkuja pitkin.
tiistai 18. syyskuuta 2012
Vointi tänä päivänä
Nukuin tavallista pitempään. Nousin pehkuista vaille seitsemän. Vähän vetka olo aamulla. Sydän löi tavallista tiuhemmin. Lihaksissa kipeyttä aivan kuin rasituksesta. Mietin missä rasituin. En ihmeitä urheillut. Eilen hyppäsin vähän narua. Nostelin keveitä puntteja. Uin 900 metriä. Uinti ei kipeytä lihaksia. Vaikuttiko toissapäiväinen metsässä tarpominen. Keräsin silloin sankollisen puolukoita ja käveleksin lisäksi tarpeettomasti.
Aamulenkillä en jaksanut paljon mitään, annoin periksi.
Panin pyykin pyörimään. Pesukoneen käynnin aikana pyrin olemaan paikalla, varmuuden vuoksi. Unohdin pyykin. Näytti olevan hyvä syysiltapäivä. Päässäni välähti. Läksin hakemaan parin päivän takaisille puolukoille lisäystä. Mehustan. Tavallisesti ajan kuntoilun vuoksi pyörällä. Väsyn joka kerta, vaikka kerään vain sankollisen. Oli ilta pitkällä, niinpä menin autolla puolikymmentä kilometriä. Keräsin sankollisen. Väsyin, vaikka kuljin autolla.
Saattaa olla luopumisen aikaa, mutta en ihan vielä lannistu.
Aamulenkillä en jaksanut paljon mitään, annoin periksi.
Panin pyykin pyörimään. Pesukoneen käynnin aikana pyrin olemaan paikalla, varmuuden vuoksi. Unohdin pyykin. Näytti olevan hyvä syysiltapäivä. Päässäni välähti. Läksin hakemaan parin päivän takaisille puolukoille lisäystä. Mehustan. Tavallisesti ajan kuntoilun vuoksi pyörällä. Väsyn joka kerta, vaikka kerään vain sankollisen. Oli ilta pitkällä, niinpä menin autolla puolikymmentä kilometriä. Keräsin sankollisen. Väsyin, vaikka kuljin autolla.
Saattaa olla luopumisen aikaa, mutta en ihan vielä lannistu.
Halon hakkuu
Eino Tirkkonen kertoi metsänhoitaja Erkki Sjömannin Hakkauttavan 50 mottia halkoja Kuopion asunnon lämmittämisen. Meneillään vuosi 1949.
Menin Kumpuniemeen kysymään asiasta. Sjöman sanoi: --- Olen puhunut jo Kalle Paanasen kanssa, mutta saat sinäkin hakata. Kysyin --- paljonkos niitä hakataan? --- Viisikymmentä metriä. Vaikka ihmettelinkin, en puhunut enempää.
Ymmärrettävää Sjömannin lupaus, sillä olin varsin vähäinen varreltani. pituutta tosin 165 senttiä, mutta laiha pitkäkaulainen runkoni luultavasti alle 50 kiloa. Ei punnittu koulun jälkeen. Silloin 41 kiloa.
Sonnustauduin Kumpuniemen metsään. Maaliskuun valoisat päivät teki metsän melko viihtyisäksi. Haloista saatava tienesti tuiki tarpeeseen. Siitä hyvä mieli.
Pakersin viikon. Yövyin Kumpuniemessä Tirkkosten luona. Sunnuntaina kävin Korpelassa. Maanantaina jatkoin. Tiistaina saapasteli metsänhoitaja Sjöman: --- Täällähän on pinoja niin penteleesti. Paljonko sinä olet tehnyt? --- Kolomekymmentäyks ja puol kuutiota.
--- Eihän tänne Kalle Paanasta enää tarvitakaan!
Ninpä. Tiesinhän sen. Jonkun verran kokeneena "metsäläisenä". Sahaa en pystynyt saamaan huippukuntoon, mutta sen verran viilasin terävyyttä, että sain pätkittyä pöllit. Vähäisiä voimiani tehostin taktikoimalla. Tein kirveeseen normaalia pitemmän varren, ehkä viisi tai kymmenen senttiä pitemmän kuin aikuisilla miehillä. Kirves teki pitemmän kaaren ja sen paino tehostui. Pöllit halkesivat vaivattomasti.
Menin Kumpuniemeen kysymään asiasta. Sjöman sanoi: --- Olen puhunut jo Kalle Paanasen kanssa, mutta saat sinäkin hakata. Kysyin --- paljonkos niitä hakataan? --- Viisikymmentä metriä. Vaikka ihmettelinkin, en puhunut enempää.
Ymmärrettävää Sjömannin lupaus, sillä olin varsin vähäinen varreltani. pituutta tosin 165 senttiä, mutta laiha pitkäkaulainen runkoni luultavasti alle 50 kiloa. Ei punnittu koulun jälkeen. Silloin 41 kiloa.
Sonnustauduin Kumpuniemen metsään. Maaliskuun valoisat päivät teki metsän melko viihtyisäksi. Haloista saatava tienesti tuiki tarpeeseen. Siitä hyvä mieli.
Pakersin viikon. Yövyin Kumpuniemessä Tirkkosten luona. Sunnuntaina kävin Korpelassa. Maanantaina jatkoin. Tiistaina saapasteli metsänhoitaja Sjöman: --- Täällähän on pinoja niin penteleesti. Paljonko sinä olet tehnyt? --- Kolomekymmentäyks ja puol kuutiota.
--- Eihän tänne Kalle Paanasta enää tarvitakaan!
Ninpä. Tiesinhän sen. Jonkun verran kokeneena "metsäläisenä". Sahaa en pystynyt saamaan huippukuntoon, mutta sen verran viilasin terävyyttä, että sain pätkittyä pöllit. Vähäisiä voimiani tehostin taktikoimalla. Tein kirveeseen normaalia pitemmän varren, ehkä viisi tai kymmenen senttiä pitemmän kuin aikuisilla miehillä. Kirves teki pitemmän kaaren ja sen paino tehostui. Pöllit halkesivat vaivattomasti.
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Talon asukkaat
Taloyhtiömme asukkat eivät herätä huomiota (kenties minä?). Lihavahkon lökäpöksyn nuorukaisen olen nähnyt vilaukselta. En tiedä, missä numerossa asuu, onko omistaja (epätodennäköistä) vai vuokralainen?
Tänäpänä käppäilin poraskäytävässä. Oven käynti kuului ja askeleiden kopsetta. Vilkaisin ylöspäin. Kerrosten välillä näkyi mahdottoman pitkä hoikka sääri verhottuna mustaan. Kuka hän on? Kiirehdin roskakatokseen vietävän pussin kanssa.
Nuori pari meni autolleen. Melkoinen kontrasti. Ovat suunnilleen samanpituiset. Lihava lökäpöksy on sen verran pitkä, että näyttää isolta paljaine pohkeineen, jotka muistuttavat Vartseneggeriä. Nainen on huomiota herättävän hoikka, jota korostaa pukeutuminen nykytyylin leggigsiin. Kaiken kruunaa korkeat korot.
Siinäpä vasta pari!!! Nainen viimeisen päälle nykyiseen hulluun muotiin sonnustautuneena ja mies harmaine lökäpöksyineen ja virttyneessä puserossa. Nainen itse asiassa verrattain kaunis olemukseltaan ja mies .... höh!
Tänäpänä käppäilin poraskäytävässä. Oven käynti kuului ja askeleiden kopsetta. Vilkaisin ylöspäin. Kerrosten välillä näkyi mahdottoman pitkä hoikka sääri verhottuna mustaan. Kuka hän on? Kiirehdin roskakatokseen vietävän pussin kanssa.
Nuori pari meni autolleen. Melkoinen kontrasti. Ovat suunnilleen samanpituiset. Lihava lökäpöksy on sen verran pitkä, että näyttää isolta paljaine pohkeineen, jotka muistuttavat Vartseneggeriä. Nainen on huomiota herättävän hoikka, jota korostaa pukeutuminen nykytyylin leggigsiin. Kaiken kruunaa korkeat korot.
Siinäpä vasta pari!!! Nainen viimeisen päälle nykyiseen hulluun muotiin sonnustautuneena ja mies harmaine lökäpöksyineen ja virttyneessä puserossa. Nainen itse asiassa verrattain kaunis olemukseltaan ja mies .... höh!
Sekasortoinen maailma
Sunnuntaiaamun rauha. Auringon säteet värittävät ruskanpunaisia pihlajanlehtiä. Loistava läikkä näkyy kun käännän päätäni vasempaan. Minkäänlaista ääntä ei kuulu. Asemakadun pörriäisetkin nukkuvat aamutokkuraansa. Myrskytuuli viettää lomaa. Aamupuuro, aamukahvi ja aamutoti nautittu. Ainoa häiriötekijä ilmaantui, kun avasin teeveen katsoakseni kahdeksan uutiset. Asumukseeni tulvi maailmanlaajuiset mellakat.
Viimeisenä näkyi mellakoivat kiinalaiset. Olen ymmärtänyt, että sosialistisissa valtioissa ei mellakoida. Neuvostoliitossa ei mellakoitu, ennenkuin valta mureni. Siitä päättelen, että Kiinassa ei isommin mellakoida, ilman hallinnon tahtoa, ainakaan kun mellakka kohdistuu Japaniin ja valtameren pikkusaarien hallintaan. Sille en mahda mitään, että pelottavat näkymät pyrkivät tajuntaan.
"Hämmästyttävän vähällä järjellä maailmaa hallitaan".
"Läntisessä" mediassa riemuitsivat "Afrikan keväästä". Tapahtui muka demokratian voitto ja uuden huomisen sarastus alistetuille kansoille. Korpifilosofi seurasi kansainvälisiä tapahtumia Suomen talvisodasta lähtien. Mitä muka ymmärsin? Epäily on aiheellinen, en ymmärtänytkään. Kuitenkin muistan lauseen: "Sota on syttynyt!" Sittemmin opin ymärtämään, että sota ei syty! Sota aloitetaan. Sotaa lietsotaan propakandan avulla. Sotaan joutuu syytömätkin. Sodasta kärsivät eniten syyttömät. Siviilit, naiset ja lapset. "Jumalan sotiin" yllytetään nuoria ihmisiä. Luvataan sankaruuden jälkeen paratiisin riemut. Valtaa pitävät suojautuvat bunkkereihin.
Euroopassa mellakoivat, kun loistavasta elämästä, kulutusjuhlasta, pitäisi tinkiä. Suomenkin johto nikkaroi EU:ssa. Toivottomassa tilanteessa. Euroopan kansat mellakoivat, pullikoivat vastaan. Sääntöjen nikkarointi osoitautuu turhaksi. "Kriisivaltiot" eivät pysty, eivätkä halua noudattaa päätettyjä sääntelyjä.
Meneillään oli ehkä vuosi 1945. Jokijärvellä juhlapaikkana oli Toimela. Ensimmäisen elokuvan näin siellä. Mustavalkoisesta mykkäfilmistä muistan vain pianon kiitävän vauhdilla katua pitkin. Osuusliike Savon järjestämät ensimmäiset sodan jälkeiset osuuskauppajuhlat vetivät väkeä. Kansa seisoi tiiviinä massana. Juhlapuhuja seisoi selin välittömässä kontaktissa yleisöön. Seisoin etupuolisen porukan edummaisena. Pimeyden muistan, heikko öljylampun valo riitti vain aivan lähelle. Puhujan hahmo piirtyi tajuntaani: Keskimittainen kansanomainen mies puhui vuolaasti. Käytti käsiään elehtimisen apuna. Vertauskuvallisesti suu vaahdossa. Puheen lopun muistan kuin filmiltä: Käsi näytti luonnottoman pitkältä, kun heilautti alakautta laajassa kaaressa tehostaen viimeiset sanat: ".... ikuiselle maailman rauhalle!" Sai vaikutelman, että puhuja tosissaan uskoi utopiaan.
Hämmästelevät USA:n lähetystöihin suunnattua väkivaltaa. Korpifilosofi ei ylläty tuosta. Jonnekin paperille ole raapustanut USA:n pommituksista YK:n nimissä. Jokainen pudotettu pommi, jokainen vammautunut ihminen, jokainen tuhottu asumus kasvattavat vihamielisyyttä USA:ta kohtaan. Oikeutetuksi katsotut organismien päälliköiden murhat näkyvät muslimien silmissä vihollisuuksina.
En aavista, eikä ehkä kukaan muukaan, mihin suuntaan kehitys johtaa. Tähänastisen kokemuksen mukaan maailmanrauhaa ei ole, eikä tule. Maailmanherruuden tavoittelijat ei ole uhanalainen laji.
Heidän edustajansa sanoi tavoitteeksi Islamilaisen Maailmanvaltion.
Jo alakoulusta muistan lauseen: "... menkää ja tehkää kaikki kansat..."
Viimeisenä näkyi mellakoivat kiinalaiset. Olen ymmärtänyt, että sosialistisissa valtioissa ei mellakoida. Neuvostoliitossa ei mellakoitu, ennenkuin valta mureni. Siitä päättelen, että Kiinassa ei isommin mellakoida, ilman hallinnon tahtoa, ainakaan kun mellakka kohdistuu Japaniin ja valtameren pikkusaarien hallintaan. Sille en mahda mitään, että pelottavat näkymät pyrkivät tajuntaan.
"Hämmästyttävän vähällä järjellä maailmaa hallitaan".
"Läntisessä" mediassa riemuitsivat "Afrikan keväästä". Tapahtui muka demokratian voitto ja uuden huomisen sarastus alistetuille kansoille. Korpifilosofi seurasi kansainvälisiä tapahtumia Suomen talvisodasta lähtien. Mitä muka ymmärsin? Epäily on aiheellinen, en ymmärtänytkään. Kuitenkin muistan lauseen: "Sota on syttynyt!" Sittemmin opin ymärtämään, että sota ei syty! Sota aloitetaan. Sotaa lietsotaan propakandan avulla. Sotaan joutuu syytömätkin. Sodasta kärsivät eniten syyttömät. Siviilit, naiset ja lapset. "Jumalan sotiin" yllytetään nuoria ihmisiä. Luvataan sankaruuden jälkeen paratiisin riemut. Valtaa pitävät suojautuvat bunkkereihin.
Euroopassa mellakoivat, kun loistavasta elämästä, kulutusjuhlasta, pitäisi tinkiä. Suomenkin johto nikkaroi EU:ssa. Toivottomassa tilanteessa. Euroopan kansat mellakoivat, pullikoivat vastaan. Sääntöjen nikkarointi osoitautuu turhaksi. "Kriisivaltiot" eivät pysty, eivätkä halua noudattaa päätettyjä sääntelyjä.
Meneillään oli ehkä vuosi 1945. Jokijärvellä juhlapaikkana oli Toimela. Ensimmäisen elokuvan näin siellä. Mustavalkoisesta mykkäfilmistä muistan vain pianon kiitävän vauhdilla katua pitkin. Osuusliike Savon järjestämät ensimmäiset sodan jälkeiset osuuskauppajuhlat vetivät väkeä. Kansa seisoi tiiviinä massana. Juhlapuhuja seisoi selin välittömässä kontaktissa yleisöön. Seisoin etupuolisen porukan edummaisena. Pimeyden muistan, heikko öljylampun valo riitti vain aivan lähelle. Puhujan hahmo piirtyi tajuntaani: Keskimittainen kansanomainen mies puhui vuolaasti. Käytti käsiään elehtimisen apuna. Vertauskuvallisesti suu vaahdossa. Puheen lopun muistan kuin filmiltä: Käsi näytti luonnottoman pitkältä, kun heilautti alakautta laajassa kaaressa tehostaen viimeiset sanat: ".... ikuiselle maailman rauhalle!" Sai vaikutelman, että puhuja tosissaan uskoi utopiaan.
Hämmästelevät USA:n lähetystöihin suunnattua väkivaltaa. Korpifilosofi ei ylläty tuosta. Jonnekin paperille ole raapustanut USA:n pommituksista YK:n nimissä. Jokainen pudotettu pommi, jokainen vammautunut ihminen, jokainen tuhottu asumus kasvattavat vihamielisyyttä USA:ta kohtaan. Oikeutetuksi katsotut organismien päälliköiden murhat näkyvät muslimien silmissä vihollisuuksina.
En aavista, eikä ehkä kukaan muukaan, mihin suuntaan kehitys johtaa. Tähänastisen kokemuksen mukaan maailmanrauhaa ei ole, eikä tule. Maailmanherruuden tavoittelijat ei ole uhanalainen laji.
Heidän edustajansa sanoi tavoitteeksi Islamilaisen Maailmanvaltion.
Jo alakoulusta muistan lauseen: "... menkää ja tehkää kaikki kansat..."
maanantai 10. syyskuuta 2012
"Pojasta polvi paranee"
Monta kertaa voi kysyä: paraneeko? Entäpä tytöstä? Ei ole poikia. Tyttöjä kaikki. Entä seuraavassa polvessa? Lapsenlapsissa ilahduttaa, etteivät ole pelkästään "lullukkaväkkee". Taitavat pärjätä paremmin kuin ukkinsa!
Heistä yksi kuuluu juosseen maratonin. Aika 4:36 ei hipelöi maailmanennätystä. Ei tarvitsekaan. Tämä lapsenlapsi on myös tyttö. Ukki ei juossut maratonia, ei olisi pystynyt. Ei ainakaan kunnollisessa ajassa. Kuitenkin ukki on urheilumiehiä. Lääkäri katsoi sydänfilmiä. Kiinnitti huomionsa alhaiseen sykkeeseen 44 . Arveli: "Urheilijan sydän". Enpä tiedä? Saattaa olla "vanhuuden hitautta".
Suuresti ilahduin tytön aktiivisuudesta. Maratonin aika asettuu kohdalleen. Urheilijan harrastajana tiedän, että siihen pitää jo juostakin, ei riitä kävely. Neljä tuntia on jo jonkinlainen mitta; tarkoittaa yli kymmenen kilometriä tunnissa.
"Raju on ajan riento". Eihän tuosta ole kauan kun ukki oli lapsenvahtina. Mumminsa valitteli lapsukaiselle vaipanvaihton vaikeutta, tuli kuulemma erimielisyyttä. "Tarmon pesä"?!
Ukin vuoro. Katsoin tarpeelliseksi vaihtaa vaippa. Levitin vaipan valmiiksi sängyn päälle. Kuorin märät pois. Panin tytön persauksen vaipan päälle. Siinä vaiheessa tytön suu vääntyi mutrulleen. Mekaanikon näppärillä käsillä kietaisin vaipan paikoilleen sekunnissa. Voiko sen ikäinen näytellä? Hallitseeko titoisesti ilmeitään? Kärsimätön ilme vaihtui sekunnissa hämmästyneeksi! Hämmästyi, kun ei ennättänyt alkuunkaan kiukuttelemaan.
Tavoitteleeko tämä "tarmon pesä" suorituksen parantamista. Ukin neuvo (jos kelpaa?") kehottaa pysymään maltillisena ja harrastamaan nautinollisesti. Moni himohölkkääjä punnersi nivelensä piloille, heitä olen tavannut. Lihaskipu parantuu helposti, mutta niveliä pitää varoa. Säälittää huippu-urheilijat. Eivät malta parantaa vammautumisia, vaan remputtavat vaivaisina. Uhraavat terveydensä glorian tavoittelussa.
Juoskaa, mutta järkeä unohtamatta. Juoksu on hauskaa. Hyvät kengät pitää olla. Silloin oli hyvät kengät ja jalat, kun syysillan hämärässä juoksin ohiajotien lenkillä. Loppupuolella olin hyvin lämmennyt. Ryöpsähti äkillinen rankkasade. Vesi lainehti asvaltilla. Lisäsin askeleen pituutta, kuului loiske ja lotina, vesi roiskui. Sade yllätti muitakin kulkijoita. Kun ohitin heitä, kuului toteamus: "ei ou tuollakaan heleppoo!"
Hymyilin itsekseni; minulla oli hauskaa, nautin ja olin onnellinen. Märkä, mutta onnellinen!
Heistä yksi kuuluu juosseen maratonin. Aika 4:36 ei hipelöi maailmanennätystä. Ei tarvitsekaan. Tämä lapsenlapsi on myös tyttö. Ukki ei juossut maratonia, ei olisi pystynyt. Ei ainakaan kunnollisessa ajassa. Kuitenkin ukki on urheilumiehiä. Lääkäri katsoi sydänfilmiä. Kiinnitti huomionsa alhaiseen sykkeeseen 44 . Arveli: "Urheilijan sydän". Enpä tiedä? Saattaa olla "vanhuuden hitautta".
Suuresti ilahduin tytön aktiivisuudesta. Maratonin aika asettuu kohdalleen. Urheilijan harrastajana tiedän, että siihen pitää jo juostakin, ei riitä kävely. Neljä tuntia on jo jonkinlainen mitta; tarkoittaa yli kymmenen kilometriä tunnissa.
"Raju on ajan riento". Eihän tuosta ole kauan kun ukki oli lapsenvahtina. Mumminsa valitteli lapsukaiselle vaipanvaihton vaikeutta, tuli kuulemma erimielisyyttä. "Tarmon pesä"?!
Ukin vuoro. Katsoin tarpeelliseksi vaihtaa vaippa. Levitin vaipan valmiiksi sängyn päälle. Kuorin märät pois. Panin tytön persauksen vaipan päälle. Siinä vaiheessa tytön suu vääntyi mutrulleen. Mekaanikon näppärillä käsillä kietaisin vaipan paikoilleen sekunnissa. Voiko sen ikäinen näytellä? Hallitseeko titoisesti ilmeitään? Kärsimätön ilme vaihtui sekunnissa hämmästyneeksi! Hämmästyi, kun ei ennättänyt alkuunkaan kiukuttelemaan.
Tavoitteleeko tämä "tarmon pesä" suorituksen parantamista. Ukin neuvo (jos kelpaa?") kehottaa pysymään maltillisena ja harrastamaan nautinollisesti. Moni himohölkkääjä punnersi nivelensä piloille, heitä olen tavannut. Lihaskipu parantuu helposti, mutta niveliä pitää varoa. Säälittää huippu-urheilijat. Eivät malta parantaa vammautumisia, vaan remputtavat vaivaisina. Uhraavat terveydensä glorian tavoittelussa.
Juoskaa, mutta järkeä unohtamatta. Juoksu on hauskaa. Hyvät kengät pitää olla. Silloin oli hyvät kengät ja jalat, kun syysillan hämärässä juoksin ohiajotien lenkillä. Loppupuolella olin hyvin lämmennyt. Ryöpsähti äkillinen rankkasade. Vesi lainehti asvaltilla. Lisäsin askeleen pituutta, kuului loiske ja lotina, vesi roiskui. Sade yllätti muitakin kulkijoita. Kun ohitin heitä, kuului toteamus: "ei ou tuollakaan heleppoo!"
Hymyilin itsekseni; minulla oli hauskaa, nautin ja olin onnellinen. Märkä, mutta onnellinen!
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Lukittu ulkopuolelle
Onko kukaan kuullut semmoista, että on yksin, ja aikoo mennä vessaan, niin vessan ovi on takalukossa. Perjantai-iltana tapahtui niin.
En usko kummituksiin. Mutta seikka avautuu järkeilemällä. Pienissä paikoissa kääntyillessä olen todennäköisesti selkäpuolellani nostanut huomaamatta kahvan ylös. Kun painoin edellisen kerran oven kiinni, ehkä tarpeettoman voimakkaasti, herätti huomioni tavallista kovempi kolaus, mutta en sitä jäänyt ihmettelemään. Tunteja myöhemmin ihmetys oli voimakas, kun kahva ei suostunut kääntymään.
Takalukossa, miten ihmeessä?
Siinä vaiheessa tuli pari puhelua, naureskelin heille. Mitäpä sitä hermoilemaan, läksin pienelle lenkille, katsonpahan sitten.
Ruuvasin kahvan irti, eihän siitä mitään näy. Puhetta saranatappien irroituksesta pidin aluksi mahdottomana. Oli jo iltamyöhä, enkä alkanut paukuttelemaan, voi tulla sanomista.
Lauantaiaamuna heräsin varhain. Odotin kunnes kello tuli lähelle kahdeksaa. Mitäköhän tekisin? Tutkailin. Katsoin sellaisen mahdollisuuden; jos en mahda mitään saranatapeille, leikkaan rälläkällä saranasta toisen puolikkaan irti, se ainakin onnistuu. Varasin työkaluja, rälläkänkin.
Saranan rakenteeseen en perehtynyt aikaisemmin. Muistin että tappi on pystyssä seinässä olevassa osassa, johon oven sarana istutetaan. Sitä vahvisti huomio, että voitelureikä oli ylemmässä korvakkeessa. Ei sitä liene voideltu koskaan. Putkimiesten jäljiltä saranat vinkuivat.
Arvelin yläpäässä olevan jonkinlaisen holkin tulppana, näkyi pyöreä pää. Alapäässä näkyi samanmoinen, saranatapin pää ehkä? Yläpäätä aloin koplimaan. Yritin lunssin reunaa koputella taltan avulla. Ei suostunut nousemaan, suostui kuitenkin pihdeillä hiukan pyörähtämään. Tarvitsin rälläkkää. Hioin holkista sen verran, että sain pienellä taltalla otteen. Yllättävän tiukka, mutta liikahti millin ylöspäin. Tiukkuuden syy selvisi, kun vihdoin sain välillä pihdeillä pyöräyttämällä ja taas vasaroimalla irti tuuman mittaisen tapin.
Mahtaisiko saada saranatapin irti samalla tavalla kuin tulpan? Ei saa, vaati melkoisen vasaraniskun yläpäähän ennenkuin tappi irtosi liikkeelle. En katsonut kellosta aikaa, mutta tietenkin toinen tappi hoitui nopeammin.
Saranapuolelta sisään! Kahva sojotti suoraan ylöspäin. Noin ehdoton lukitusmekanismi on vaarallinen. Siksi nykyisissä on pieni käännettävä hanikka. Luultavasti ne aukeaa vähemmällä vaivalla ulkoa purkamalla ilman väkivaltaa. Pitäiskö semmoiset asentaa?
Kerran viisikymmentä vuotta aikaisemmin jouduin talonmiehenä murtamaan poliisien läsnäollessa ovenpielen lukon kohdalla. Piti tapahtua nopeasti, vessaan hirttäytyi mies.
En usko kummituksiin. Mutta seikka avautuu järkeilemällä. Pienissä paikoissa kääntyillessä olen todennäköisesti selkäpuolellani nostanut huomaamatta kahvan ylös. Kun painoin edellisen kerran oven kiinni, ehkä tarpeettoman voimakkaasti, herätti huomioni tavallista kovempi kolaus, mutta en sitä jäänyt ihmettelemään. Tunteja myöhemmin ihmetys oli voimakas, kun kahva ei suostunut kääntymään.
Takalukossa, miten ihmeessä?
Siinä vaiheessa tuli pari puhelua, naureskelin heille. Mitäpä sitä hermoilemaan, läksin pienelle lenkille, katsonpahan sitten.
Ruuvasin kahvan irti, eihän siitä mitään näy. Puhetta saranatappien irroituksesta pidin aluksi mahdottomana. Oli jo iltamyöhä, enkä alkanut paukuttelemaan, voi tulla sanomista.
Lauantaiaamuna heräsin varhain. Odotin kunnes kello tuli lähelle kahdeksaa. Mitäköhän tekisin? Tutkailin. Katsoin sellaisen mahdollisuuden; jos en mahda mitään saranatapeille, leikkaan rälläkällä saranasta toisen puolikkaan irti, se ainakin onnistuu. Varasin työkaluja, rälläkänkin.
Saranan rakenteeseen en perehtynyt aikaisemmin. Muistin että tappi on pystyssä seinässä olevassa osassa, johon oven sarana istutetaan. Sitä vahvisti huomio, että voitelureikä oli ylemmässä korvakkeessa. Ei sitä liene voideltu koskaan. Putkimiesten jäljiltä saranat vinkuivat.
Arvelin yläpäässä olevan jonkinlaisen holkin tulppana, näkyi pyöreä pää. Alapäässä näkyi samanmoinen, saranatapin pää ehkä? Yläpäätä aloin koplimaan. Yritin lunssin reunaa koputella taltan avulla. Ei suostunut nousemaan, suostui kuitenkin pihdeillä hiukan pyörähtämään. Tarvitsin rälläkkää. Hioin holkista sen verran, että sain pienellä taltalla otteen. Yllättävän tiukka, mutta liikahti millin ylöspäin. Tiukkuuden syy selvisi, kun vihdoin sain välillä pihdeillä pyöräyttämällä ja taas vasaroimalla irti tuuman mittaisen tapin.
Mahtaisiko saada saranatapin irti samalla tavalla kuin tulpan? Ei saa, vaati melkoisen vasaraniskun yläpäähän ennenkuin tappi irtosi liikkeelle. En katsonut kellosta aikaa, mutta tietenkin toinen tappi hoitui nopeammin.
Saranapuolelta sisään! Kahva sojotti suoraan ylöspäin. Noin ehdoton lukitusmekanismi on vaarallinen. Siksi nykyisissä on pieni käännettävä hanikka. Luultavasti ne aukeaa vähemmällä vaivalla ulkoa purkamalla ilman väkivaltaa. Pitäiskö semmoiset asentaa?
Kerran viisikymmentä vuotta aikaisemmin jouduin talonmiehenä murtamaan poliisien läsnäollessa ovenpielen lukon kohdalla. Piti tapahtua nopeasti, vessaan hirttäytyi mies.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Karvoihin katsottu
Avatessani hymähdin; Sivun katseluja kertynyt 1931. 1932 on syntymävuoteni.
Viidentoista ikäisenä olin surkimus. Siitä tokenin hiukan muutamassa vuodessa. Talvella kirkonkylällä huomasin kaupan ikkunasta ulkoisen olemukseni. Tiesin olevani laiha, olin sairastellut.
Mutta vasta kaupan ikkunan peilikuvasta näin, kuinka kumaraharteinen olin. Tulin surulliseksi. Huonot vaatteet korostivat mitättömyyttä.
Jörn Donner sanoo mainoksessa: "Lukeminen kannattaa aina". Ryhdin oikaisemisessakin. Jossakin ohjeessa kehotettiin makaamaan mahallaan käsivarret pään alla. Korpelan penkillä makailin sillä tavalla.
Enemmän kuitenkin auttoi urheilu, jota aloin harrastamaan. Räpellystä se oli. Hiihtäjänä olin kaikista huonoin. Pentuna ei ollut suksiakaan, kukapa olisi tehnyt. Peltotilkuista sadon korjaamisen jälkeen ne sopivat urheilukentäksi. Metsän keskellä aho soveltui harjoitteluun, eikä sivulliset nähneet. Pehmeä hietasavi taipui alastulopaikaksi. Hypyt tuntui luontuvan heikkovoimaiselle.
Kentällä Suojalan takana Pielaveden Alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen käytti sitä tyyliä. Lähes kaikki käyttivät saksihyppyä. Sitä en osannut ja tuntui etten opikaan. Kansa hyrisi ihastuksesta kun Virtanen ylitti 154 senttiä. Minusta se näytti komealta.
Siinä hetkessä en osannut uneksiakaan, että vuoden kuluttua hyppään saman verran. Harjoittelin suoralla vahuhdilla, kuten näin Virtasen hyppäävän. Kehityin sen verran, että hyppäsin 145. Toimelan kentällä alkukesästä Jokijärven Jyryn paras hyppäsi 140. Silloin vielä oltiin Pielaveden Alun yhteydessä. Kisailin aholla. Pituushyppyä ja kolmiloikkaa. Korkeushyppy tuntui helpolta.
Seuraavana kesänä ohran korjuun jälkeen upotin peltoon lankunpätkän ponnistusta varten. Pehmeään peltoon tallautui ura vauhtia ottaessani. Nyt treenaavat solukumipäällysteillä. Lyhyessä ajassa pääsin tulokseen 155. Olin itselleni rehellinen ja mittasin sääntöjen mukaan notkuvan riman keskeltä suhteessa lankun pintaan. Useimmat pettävät itseäänkin mittaamalla telineestä riman ylätasosta ja kehuvat tuloksiaan. Riman notkoon hukkuu useita senttejä.
Edellisenä syksynä luin Urheilun Pikkujättiläisen ja osasin ulkoa kaikki maailmanenätykset. Korkeushypyn ennätyksen omisti Lester Steers; 211. Semmoinen korkeus tuntui käsittämättömältä.
Kalevi Kotkaksen Suomen ennätys; 204.
Ennen kouluun menoani luin kuvalehdestä Rymy-Eetusta. Eetu tuli rannalle kun laiva oli jo liikkeellä. "Eetu ponnisti ja potkas, niin kuin urhelija Kotkas". Riimittelyyn olin tottunut, niinpä sanan kotkas ymmärsin vahvistavana ja tulevan sanasta: kotkaaminen. Läpi menneen naulan pitävyys varmistetaan kotkaamalla sen kärki. Ison kirjaimen merkitys tuntuu olleen tuntematon.
Seuraavana keväänä olin seitsemäntoista. Urheilun harrastajia kokoontui Toimelan pihaan, jossa myös urheiltiin. Mikko Huuskonen kuullut kai hyppelyistäni ja kysyi: "Paljonko sinä out hypänny?"
-- Sataviiskymmentäviis. Sen sattui kuulemaan veljensä Martti, joka oli paikallinen urheilutähti, tokaisi, äänessään ivaa: "Seipään kanssako? Yritin hämilläni selitellä, että en siihen seivästä tarvinnut, mutta hyppään lankun päältä, kun pelto on pehmeä. Katsoi ihmettelevän näköisenä.
En tiedä, olinko vielä yhtä kumarainen kuin kaupan ikkunasta nähdessäni, mutta mitättömän näköinen, laiha ja pitkäkaulainen olin. Vaatetus kehittyi sen verran että talvella äiti ompeli kotikutoiset housut, jotka ovat pienen tarinan arvoiset. Lienenkö tälle foorumille niistä tekstiä tehnyt?
Helsingissä töissäolevat lomailivat joulun seutuun. Myös Loso-jätkä Kalevi lappalainen, iso ja pahan kurinen mies. Ihmetteli: "Sinähän out tehny hyviä tuloksia, en oes uskonu, että sinä ikinä hyppeet niin korkeelta?! "Hyvät tulokset" olivat semmoisia, että nykyään pikkutytöt hyppivät sen verran. Tuommoiset seikat kertovat, miten arvottomaksi minut arvioitiin. Ulkopuolisten vaikutus johti siihen, että ujouteni kehittyi alemmuuskompleksiksi, josta en päässyt irti koskaan. Vasta vaatimattomat urheilut nostivat lähemmäs muiden tasoa.
Jälleen oli koiralla "takkuiset" karvat. Muutin juuri Joroisiin elokuun viimeisenä päivänä. Näihin aikoihin syyskuun alkupuolella oli piirikunnalliset kilpailut. Aatto Tarvaiselta ostin velaksi vanhoja vaatteita. Musta verryttelypuku oli ensimmäiseni. Siinä oli muutamia reikiä. Piikkarit kädessäni hiippailin koekeushyppypaikalle ennen kilpailun alkamista. Hiljaisella äänellä kyselin, josko saisin hypätä, vaikka kilpailun ulkopuolella. Toimitsija, komea nuorukainen Martti Härkönen epäsi: "Kilpailun jälkeen voi hyppiä".
Heti kilpailun jälkeen menin hyppimään. Kamppeita keräilevä toimitsija näki: "Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun".
Niinpä.
Tapaus johti siihen, että menin TUL:n seuran Jyskeen porukkaan. Pian olisin kelvannut Joroisten Urhrilijoidenkin seuraan, joka olisi ollut kohdallani edullisempi ratkaisu. Jyskeessä valitsivat vahingossa puheenjohtajaksi.
"Korpivaellukseni" johti Pieksämäen kautta Suonenjoelle. Myymäläauton kanssa tein 65 tuntista työviikkoa. Vapaa-aikaa jäi vähän. v 1958 keväällä oli Iisvedellä piirikunnalliset. Leikkimielellä menin mukaan, ilmoitin seurakseni Vasaman. Yhtään pikajuoksupyrähdystä tai hyppysuoritusta en tehnyt sitten edellisen kesän. Menin täysin kylmiltään uteliaana kokeilemaan. Hyppäsin 160. Kilpailusta en muista muuta kui tulokseni. Kilpailulla ei ollut merkitystä. Kuitenkin Vasaman puheenohtaja Tarvainen kutsui käymään liikkeessään syystä kun olin edustanut Vasamaa.
Sunnuntaisin kävin kentällä kevyesti harrastamassa liikuntaa. Myös vaatimattomasti pikajuoksua, jossa en ollut kummoinen. Vasaman porukka Veikko Niskasen johdolla suunnitteli 4x400 metrin viestiporukkaa. Saavuttaakseen yhden miesten B-luokan tuloksen, jonka tarvitsivat seuraluokitukseen. Toimitsijoiden joukossa oli Laitinen, joka sanoi: "Entäs Erkki?" Vastaus: "Ei myö Erkkiä tarvita". Tosi on etten ollut sellaisessa kunnossa, että 400 metriä sujuisi kunnolla.
Voitin pitäjänmesteruuden. Kun ylitin 174, sanoi Taneli Konttinen: "Ne on korkeushyppeejät erikseen".
Piirinmestaruuskilpailuissa oli korkeushyppy lauantaina. Yhden aikaan olin vielä Jalkalan kylällä kaupanteossa. Paluun jälkeen vielä auton siivoaminen, kassan lasku ja tavaroiden vieminen kylmään ja tilauksen tekeminen. Lyhyen lauantailenkin ajoin yksin. Menin kai linja-autolla, varna en ole. Joka tapauksessa taksi lähti puoli kuudelta. Väinölänniemen kentällä oltiin kahtakymmentä vaille kuusi. Tauno korhonen juoksi 800 ja ennätti hyvin. Mentiin samalla taksilla. Korkeushyppy ensimäisenä lajina alkoi 18,00. Harjoittelematon mies, kolea myrskyinen sää ja ilman verryttelyaikaa kilpailemaan. Taksissa sanoin kylmän haittaavan vähän harjoitellutta. Tauno Korhonen myönsi: "Kylmä mies kärsii enemmän olosuhteista".
Hyppäsin 175, jäin neljänneksi samalla tuloksella kolmannen kanssa.
B-luokan tulos puuttui Vasamalta edelleen. Sitten äkkäsivät: "Jospa Erkki?" Krkeushypyn
b-luokkaan tarvitsi 178. Lisäsivät kilpailuihin korkeushypyn, sitä ei ollut ohjelmassa. Löytyi toinen kilpailijaksi; Osmo Siikavirta. Oli hyvät olosuhteet ja paikka kunnossa, ylitin 178. Erkki teki sen kuitenkin yksin.
Kerran elämässäni kansainvälisissä kilpailuissa Varkaudessa. Korkeudessa Eero Salminen ja Puolasta Faprikowski. Erkki sdatistina. Kohensin kuitenkin tulostani. Pääsin pudottelemaan samalta korkeudelta, mistä mestarit aloittivat. Harmittavan läheltä piti sen ylitys.
Viidentoista ikäisenä olin surkimus. Siitä tokenin hiukan muutamassa vuodessa. Talvella kirkonkylällä huomasin kaupan ikkunasta ulkoisen olemukseni. Tiesin olevani laiha, olin sairastellut.
Mutta vasta kaupan ikkunan peilikuvasta näin, kuinka kumaraharteinen olin. Tulin surulliseksi. Huonot vaatteet korostivat mitättömyyttä.
Jörn Donner sanoo mainoksessa: "Lukeminen kannattaa aina". Ryhdin oikaisemisessakin. Jossakin ohjeessa kehotettiin makaamaan mahallaan käsivarret pään alla. Korpelan penkillä makailin sillä tavalla.
Enemmän kuitenkin auttoi urheilu, jota aloin harrastamaan. Räpellystä se oli. Hiihtäjänä olin kaikista huonoin. Pentuna ei ollut suksiakaan, kukapa olisi tehnyt. Peltotilkuista sadon korjaamisen jälkeen ne sopivat urheilukentäksi. Metsän keskellä aho soveltui harjoitteluun, eikä sivulliset nähneet. Pehmeä hietasavi taipui alastulopaikaksi. Hypyt tuntui luontuvan heikkovoimaiselle.
Kentällä Suojalan takana Pielaveden Alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen käytti sitä tyyliä. Lähes kaikki käyttivät saksihyppyä. Sitä en osannut ja tuntui etten opikaan. Kansa hyrisi ihastuksesta kun Virtanen ylitti 154 senttiä. Minusta se näytti komealta.
Siinä hetkessä en osannut uneksiakaan, että vuoden kuluttua hyppään saman verran. Harjoittelin suoralla vahuhdilla, kuten näin Virtasen hyppäävän. Kehityin sen verran, että hyppäsin 145. Toimelan kentällä alkukesästä Jokijärven Jyryn paras hyppäsi 140. Silloin vielä oltiin Pielaveden Alun yhteydessä. Kisailin aholla. Pituushyppyä ja kolmiloikkaa. Korkeushyppy tuntui helpolta.
Seuraavana kesänä ohran korjuun jälkeen upotin peltoon lankunpätkän ponnistusta varten. Pehmeään peltoon tallautui ura vauhtia ottaessani. Nyt treenaavat solukumipäällysteillä. Lyhyessä ajassa pääsin tulokseen 155. Olin itselleni rehellinen ja mittasin sääntöjen mukaan notkuvan riman keskeltä suhteessa lankun pintaan. Useimmat pettävät itseäänkin mittaamalla telineestä riman ylätasosta ja kehuvat tuloksiaan. Riman notkoon hukkuu useita senttejä.
Edellisenä syksynä luin Urheilun Pikkujättiläisen ja osasin ulkoa kaikki maailmanenätykset. Korkeushypyn ennätyksen omisti Lester Steers; 211. Semmoinen korkeus tuntui käsittämättömältä.
Kalevi Kotkaksen Suomen ennätys; 204.
Ennen kouluun menoani luin kuvalehdestä Rymy-Eetusta. Eetu tuli rannalle kun laiva oli jo liikkeellä. "Eetu ponnisti ja potkas, niin kuin urhelija Kotkas". Riimittelyyn olin tottunut, niinpä sanan kotkas ymmärsin vahvistavana ja tulevan sanasta: kotkaaminen. Läpi menneen naulan pitävyys varmistetaan kotkaamalla sen kärki. Ison kirjaimen merkitys tuntuu olleen tuntematon.
Seuraavana keväänä olin seitsemäntoista. Urheilun harrastajia kokoontui Toimelan pihaan, jossa myös urheiltiin. Mikko Huuskonen kuullut kai hyppelyistäni ja kysyi: "Paljonko sinä out hypänny?"
-- Sataviiskymmentäviis. Sen sattui kuulemaan veljensä Martti, joka oli paikallinen urheilutähti, tokaisi, äänessään ivaa: "Seipään kanssako? Yritin hämilläni selitellä, että en siihen seivästä tarvinnut, mutta hyppään lankun päältä, kun pelto on pehmeä. Katsoi ihmettelevän näköisenä.
En tiedä, olinko vielä yhtä kumarainen kuin kaupan ikkunasta nähdessäni, mutta mitättömän näköinen, laiha ja pitkäkaulainen olin. Vaatetus kehittyi sen verran että talvella äiti ompeli kotikutoiset housut, jotka ovat pienen tarinan arvoiset. Lienenkö tälle foorumille niistä tekstiä tehnyt?
Helsingissä töissäolevat lomailivat joulun seutuun. Myös Loso-jätkä Kalevi lappalainen, iso ja pahan kurinen mies. Ihmetteli: "Sinähän out tehny hyviä tuloksia, en oes uskonu, että sinä ikinä hyppeet niin korkeelta?! "Hyvät tulokset" olivat semmoisia, että nykyään pikkutytöt hyppivät sen verran. Tuommoiset seikat kertovat, miten arvottomaksi minut arvioitiin. Ulkopuolisten vaikutus johti siihen, että ujouteni kehittyi alemmuuskompleksiksi, josta en päässyt irti koskaan. Vasta vaatimattomat urheilut nostivat lähemmäs muiden tasoa.
Jälleen oli koiralla "takkuiset" karvat. Muutin juuri Joroisiin elokuun viimeisenä päivänä. Näihin aikoihin syyskuun alkupuolella oli piirikunnalliset kilpailut. Aatto Tarvaiselta ostin velaksi vanhoja vaatteita. Musta verryttelypuku oli ensimmäiseni. Siinä oli muutamia reikiä. Piikkarit kädessäni hiippailin koekeushyppypaikalle ennen kilpailun alkamista. Hiljaisella äänellä kyselin, josko saisin hypätä, vaikka kilpailun ulkopuolella. Toimitsija, komea nuorukainen Martti Härkönen epäsi: "Kilpailun jälkeen voi hyppiä".
Heti kilpailun jälkeen menin hyppimään. Kamppeita keräilevä toimitsija näki: "Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun".
Niinpä.
Tapaus johti siihen, että menin TUL:n seuran Jyskeen porukkaan. Pian olisin kelvannut Joroisten Urhrilijoidenkin seuraan, joka olisi ollut kohdallani edullisempi ratkaisu. Jyskeessä valitsivat vahingossa puheenjohtajaksi.
"Korpivaellukseni" johti Pieksämäen kautta Suonenjoelle. Myymäläauton kanssa tein 65 tuntista työviikkoa. Vapaa-aikaa jäi vähän. v 1958 keväällä oli Iisvedellä piirikunnalliset. Leikkimielellä menin mukaan, ilmoitin seurakseni Vasaman. Yhtään pikajuoksupyrähdystä tai hyppysuoritusta en tehnyt sitten edellisen kesän. Menin täysin kylmiltään uteliaana kokeilemaan. Hyppäsin 160. Kilpailusta en muista muuta kui tulokseni. Kilpailulla ei ollut merkitystä. Kuitenkin Vasaman puheenohtaja Tarvainen kutsui käymään liikkeessään syystä kun olin edustanut Vasamaa.
Sunnuntaisin kävin kentällä kevyesti harrastamassa liikuntaa. Myös vaatimattomasti pikajuoksua, jossa en ollut kummoinen. Vasaman porukka Veikko Niskasen johdolla suunnitteli 4x400 metrin viestiporukkaa. Saavuttaakseen yhden miesten B-luokan tuloksen, jonka tarvitsivat seuraluokitukseen. Toimitsijoiden joukossa oli Laitinen, joka sanoi: "Entäs Erkki?" Vastaus: "Ei myö Erkkiä tarvita". Tosi on etten ollut sellaisessa kunnossa, että 400 metriä sujuisi kunnolla.
Voitin pitäjänmesteruuden. Kun ylitin 174, sanoi Taneli Konttinen: "Ne on korkeushyppeejät erikseen".
Piirinmestaruuskilpailuissa oli korkeushyppy lauantaina. Yhden aikaan olin vielä Jalkalan kylällä kaupanteossa. Paluun jälkeen vielä auton siivoaminen, kassan lasku ja tavaroiden vieminen kylmään ja tilauksen tekeminen. Lyhyen lauantailenkin ajoin yksin. Menin kai linja-autolla, varna en ole. Joka tapauksessa taksi lähti puoli kuudelta. Väinölänniemen kentällä oltiin kahtakymmentä vaille kuusi. Tauno korhonen juoksi 800 ja ennätti hyvin. Mentiin samalla taksilla. Korkeushyppy ensimäisenä lajina alkoi 18,00. Harjoittelematon mies, kolea myrskyinen sää ja ilman verryttelyaikaa kilpailemaan. Taksissa sanoin kylmän haittaavan vähän harjoitellutta. Tauno Korhonen myönsi: "Kylmä mies kärsii enemmän olosuhteista".
Hyppäsin 175, jäin neljänneksi samalla tuloksella kolmannen kanssa.
B-luokan tulos puuttui Vasamalta edelleen. Sitten äkkäsivät: "Jospa Erkki?" Krkeushypyn
b-luokkaan tarvitsi 178. Lisäsivät kilpailuihin korkeushypyn, sitä ei ollut ohjelmassa. Löytyi toinen kilpailijaksi; Osmo Siikavirta. Oli hyvät olosuhteet ja paikka kunnossa, ylitin 178. Erkki teki sen kuitenkin yksin.
Kerran elämässäni kansainvälisissä kilpailuissa Varkaudessa. Korkeudessa Eero Salminen ja Puolasta Faprikowski. Erkki sdatistina. Kohensin kuitenkin tulostani. Pääsin pudottelemaan samalta korkeudelta, mistä mestarit aloittivat. Harmittavan läheltä piti sen ylitys.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Järjetön tuhoaminen ei lopu koskaan.
Jälleen joudun toistamaan lainattua lausetta "Miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan." Ensimmäisen kerra kuulin tuon Suonenjoella Jussi Kaistolan suulla lausuttuna v 1958. Miksiköhän tuon muistanen?
Silloin en varauksetta lausetta hyväksynyt. Lapsellinen ymärrykseni uskoi kaikkien johtajien viisauteen. Vakaumuksellinen kommunisti Jussi Kaistola ihaili varauksetta Neuvostoliittoa ja uskoi ilmeisesti myös maailman vallankumoukseen. Jälkeenpäin ei kommunistijohtokaan vaikuta toimineen järjen ohjaamana.
Korean sota, Vietnamin sota, Irakin valtaus, Afganistan. Kaikki häpeätahroja USA:n historiassa. Suuri vaara Syyriassa. USA uhkaa puuttua peliin jos Syyrian armeija käyttää kemiallisia aseita. Syyria uhkaa käyttää kemiallisia aseita, jos USA ryhtyy sotatoimiin! Entä kuka on kenenkin puolella? Venäjä tukee Syyrian hallitusta, muut tukevat "Vapaan Syyrian" joukkoja. Mieleen palaa vuosikymmenien takainen piirros, jossa USA:n presidentti panee kiven pahan pojan kouraan ja Neuvostoliiton valtias antaa kiven toiselle pahalle pojalle.
Käyttävät itsestään nimeä "Vapaa Syyria". Hallitus sanoo heitä kapinallisiksi. Kumpia he ovat, vai ovatko kumpiakaan? Jos "kapinalliset" pääsevät valtaan; miten "vapaa" Syyria silloin on? Kuka tietää? Tiedotusvälineet näyttävät sympatiseeraavan "kapinallisia", heitä haastatellaan.
"Tähtireportteri" Rauli Virtanenkin tapasi vain "Vapaata Syyriaa", ei hallituksen edustajia. "Vapaat" reportterit ennustavat pikaista hallituksen kaatumista. Hallituksella on kannatusta oman kansansa keskuudessa ja ulkopuolisissa valtioissa. Suurimmilla tyranneillakin on kannatusta. Johtajia kunnioitetaan.
Tänä aamuna uutisissa mainittiin Syyrian tilanne. Venäjä ja kiina vastustavat turvaneuvostossa YK:n esityksiä julkilausumiksi. Jotkut vaativat Venäjää ja Kiinaa tulemaan YK:n kannalle. Vaatiihan Suomen media Suomea opettamaan Venäjää ihmisoikeuksissa. Turhaa ininää. Suuret käyttäytyvät suurten tavoin. YK:n julkilausumat ovat tuuleen huutamista. Pakotteet koituvat kansan kärsittäviksi, valtiaat eivät välitä. YK on hampaaton. Kaikki YK:n voimaoperaatiot perustuivat ja perustuvat edelleen USA:n resursseihin. Suomikin toimii vain pölyjen pyyhkijänä.
Kiina on Suuri, Venäjäkin, ainakin vielä, Suuri. Ajavat omia etujaan, kuten yleensä kaikki. Vaikuttaa siltä, että Suomi ei aja enää omia etujaan.
Kiinan ja venäjän kantoja paheksutaan. Kukaan ei näytä pohtivan syitä siihen, miksi nämä toimivat niin kuin toimivat. Haluan uskoa, etteivät suunnittele maailman herruutta ainakaan sotimalla. Taloudellista valtaa hamuavat kaikin voimin.
"Vapaan Syyrian" joukoilla ei näytä suuria mahdollisuuksia olevan. Luultavasti uskoivat "lännen" sotilaalliseen osallistumiseen. Vaara on suuri. Uutiskuvat kertovat karua kieltä. Todellista kuvaa on vaikea kenenkään saada. Hallituksen armeija on jonkinlaisessa järjestyksessä, ei kuitenkaan sellaisessa, mitä sotilaallisena pidetään. "Vapaan Syyrian" joukkojen tehoa on syytä epäillä. Hajanaisten joukkojen edustajat eivät vakuuta mekastaessaan toreilla ja tulittavat tyhjää rynkyt taivasta osoittaen. Eikä loikkareihin voi turvautua.
Materiaalia tuhotaan. Talouselämä lamaantuu. Kuka jälleenrakentaa?
Silloin en varauksetta lausetta hyväksynyt. Lapsellinen ymärrykseni uskoi kaikkien johtajien viisauteen. Vakaumuksellinen kommunisti Jussi Kaistola ihaili varauksetta Neuvostoliittoa ja uskoi ilmeisesti myös maailman vallankumoukseen. Jälkeenpäin ei kommunistijohtokaan vaikuta toimineen järjen ohjaamana.
Korean sota, Vietnamin sota, Irakin valtaus, Afganistan. Kaikki häpeätahroja USA:n historiassa. Suuri vaara Syyriassa. USA uhkaa puuttua peliin jos Syyrian armeija käyttää kemiallisia aseita. Syyria uhkaa käyttää kemiallisia aseita, jos USA ryhtyy sotatoimiin! Entä kuka on kenenkin puolella? Venäjä tukee Syyrian hallitusta, muut tukevat "Vapaan Syyrian" joukkoja. Mieleen palaa vuosikymmenien takainen piirros, jossa USA:n presidentti panee kiven pahan pojan kouraan ja Neuvostoliiton valtias antaa kiven toiselle pahalle pojalle.
Käyttävät itsestään nimeä "Vapaa Syyria". Hallitus sanoo heitä kapinallisiksi. Kumpia he ovat, vai ovatko kumpiakaan? Jos "kapinalliset" pääsevät valtaan; miten "vapaa" Syyria silloin on? Kuka tietää? Tiedotusvälineet näyttävät sympatiseeraavan "kapinallisia", heitä haastatellaan.
"Tähtireportteri" Rauli Virtanenkin tapasi vain "Vapaata Syyriaa", ei hallituksen edustajia. "Vapaat" reportterit ennustavat pikaista hallituksen kaatumista. Hallituksella on kannatusta oman kansansa keskuudessa ja ulkopuolisissa valtioissa. Suurimmilla tyranneillakin on kannatusta. Johtajia kunnioitetaan.
Tänä aamuna uutisissa mainittiin Syyrian tilanne. Venäjä ja kiina vastustavat turvaneuvostossa YK:n esityksiä julkilausumiksi. Jotkut vaativat Venäjää ja Kiinaa tulemaan YK:n kannalle. Vaatiihan Suomen media Suomea opettamaan Venäjää ihmisoikeuksissa. Turhaa ininää. Suuret käyttäytyvät suurten tavoin. YK:n julkilausumat ovat tuuleen huutamista. Pakotteet koituvat kansan kärsittäviksi, valtiaat eivät välitä. YK on hampaaton. Kaikki YK:n voimaoperaatiot perustuivat ja perustuvat edelleen USA:n resursseihin. Suomikin toimii vain pölyjen pyyhkijänä.
Kiina on Suuri, Venäjäkin, ainakin vielä, Suuri. Ajavat omia etujaan, kuten yleensä kaikki. Vaikuttaa siltä, että Suomi ei aja enää omia etujaan.
Kiinan ja venäjän kantoja paheksutaan. Kukaan ei näytä pohtivan syitä siihen, miksi nämä toimivat niin kuin toimivat. Haluan uskoa, etteivät suunnittele maailman herruutta ainakaan sotimalla. Taloudellista valtaa hamuavat kaikin voimin.
"Vapaan Syyrian" joukoilla ei näytä suuria mahdollisuuksia olevan. Luultavasti uskoivat "lännen" sotilaalliseen osallistumiseen. Vaara on suuri. Uutiskuvat kertovat karua kieltä. Todellista kuvaa on vaikea kenenkään saada. Hallituksen armeija on jonkinlaisessa järjestyksessä, ei kuitenkaan sellaisessa, mitä sotilaallisena pidetään. "Vapaan Syyrian" joukkojen tehoa on syytä epäillä. Hajanaisten joukkojen edustajat eivät vakuuta mekastaessaan toreilla ja tulittavat tyhjää rynkyt taivasta osoittaen. Eikä loikkareihin voi turvautua.
Materiaalia tuhotaan. Talouselämä lamaantuu. Kuka jälleenrakentaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)