Eino Tirkkonen kertoi metsänhoitaja Erkki Sjömannin Hakkauttavan 50 mottia halkoja Kuopion asunnon lämmittämisen. Meneillään vuosi 1949.
Menin Kumpuniemeen kysymään asiasta. Sjöman sanoi: --- Olen puhunut jo Kalle Paanasen kanssa, mutta saat sinäkin hakata. Kysyin --- paljonkos niitä hakataan? --- Viisikymmentä metriä. Vaikka ihmettelinkin, en puhunut enempää.
Ymmärrettävää Sjömannin lupaus, sillä olin varsin vähäinen varreltani. pituutta tosin 165 senttiä, mutta laiha pitkäkaulainen runkoni luultavasti alle 50 kiloa. Ei punnittu koulun jälkeen. Silloin 41 kiloa.
Sonnustauduin Kumpuniemen metsään. Maaliskuun valoisat päivät teki metsän melko viihtyisäksi. Haloista saatava tienesti tuiki tarpeeseen. Siitä hyvä mieli.
Pakersin viikon. Yövyin Kumpuniemessä Tirkkosten luona. Sunnuntaina kävin Korpelassa. Maanantaina jatkoin. Tiistaina saapasteli metsänhoitaja Sjöman: --- Täällähän on pinoja niin penteleesti. Paljonko sinä olet tehnyt? --- Kolomekymmentäyks ja puol kuutiota.
--- Eihän tänne Kalle Paanasta enää tarvitakaan!
Ninpä. Tiesinhän sen. Jonkun verran kokeneena "metsäläisenä". Sahaa en pystynyt saamaan huippukuntoon, mutta sen verran viilasin terävyyttä, että sain pätkittyä pöllit. Vähäisiä voimiani tehostin taktikoimalla. Tein kirveeseen normaalia pitemmän varren, ehkä viisi tai kymmenen senttiä pitemmän kuin aikuisilla miehillä. Kirves teki pitemmän kaaren ja sen paino tehostui. Pöllit halkesivat vaivattomasti.
tiistai 18. syyskuuta 2012
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Talon asukkaat
Taloyhtiömme asukkat eivät herätä huomiota (kenties minä?). Lihavahkon lökäpöksyn nuorukaisen olen nähnyt vilaukselta. En tiedä, missä numerossa asuu, onko omistaja (epätodennäköistä) vai vuokralainen?
Tänäpänä käppäilin poraskäytävässä. Oven käynti kuului ja askeleiden kopsetta. Vilkaisin ylöspäin. Kerrosten välillä näkyi mahdottoman pitkä hoikka sääri verhottuna mustaan. Kuka hän on? Kiirehdin roskakatokseen vietävän pussin kanssa.
Nuori pari meni autolleen. Melkoinen kontrasti. Ovat suunnilleen samanpituiset. Lihava lökäpöksy on sen verran pitkä, että näyttää isolta paljaine pohkeineen, jotka muistuttavat Vartseneggeriä. Nainen on huomiota herättävän hoikka, jota korostaa pukeutuminen nykytyylin leggigsiin. Kaiken kruunaa korkeat korot.
Siinäpä vasta pari!!! Nainen viimeisen päälle nykyiseen hulluun muotiin sonnustautuneena ja mies harmaine lökäpöksyineen ja virttyneessä puserossa. Nainen itse asiassa verrattain kaunis olemukseltaan ja mies .... höh!
Tänäpänä käppäilin poraskäytävässä. Oven käynti kuului ja askeleiden kopsetta. Vilkaisin ylöspäin. Kerrosten välillä näkyi mahdottoman pitkä hoikka sääri verhottuna mustaan. Kuka hän on? Kiirehdin roskakatokseen vietävän pussin kanssa.
Nuori pari meni autolleen. Melkoinen kontrasti. Ovat suunnilleen samanpituiset. Lihava lökäpöksy on sen verran pitkä, että näyttää isolta paljaine pohkeineen, jotka muistuttavat Vartseneggeriä. Nainen on huomiota herättävän hoikka, jota korostaa pukeutuminen nykytyylin leggigsiin. Kaiken kruunaa korkeat korot.
Siinäpä vasta pari!!! Nainen viimeisen päälle nykyiseen hulluun muotiin sonnustautuneena ja mies harmaine lökäpöksyineen ja virttyneessä puserossa. Nainen itse asiassa verrattain kaunis olemukseltaan ja mies .... höh!
Sekasortoinen maailma
Sunnuntaiaamun rauha. Auringon säteet värittävät ruskanpunaisia pihlajanlehtiä. Loistava läikkä näkyy kun käännän päätäni vasempaan. Minkäänlaista ääntä ei kuulu. Asemakadun pörriäisetkin nukkuvat aamutokkuraansa. Myrskytuuli viettää lomaa. Aamupuuro, aamukahvi ja aamutoti nautittu. Ainoa häiriötekijä ilmaantui, kun avasin teeveen katsoakseni kahdeksan uutiset. Asumukseeni tulvi maailmanlaajuiset mellakat.
Viimeisenä näkyi mellakoivat kiinalaiset. Olen ymmärtänyt, että sosialistisissa valtioissa ei mellakoida. Neuvostoliitossa ei mellakoitu, ennenkuin valta mureni. Siitä päättelen, että Kiinassa ei isommin mellakoida, ilman hallinnon tahtoa, ainakaan kun mellakka kohdistuu Japaniin ja valtameren pikkusaarien hallintaan. Sille en mahda mitään, että pelottavat näkymät pyrkivät tajuntaan.
"Hämmästyttävän vähällä järjellä maailmaa hallitaan".
"Läntisessä" mediassa riemuitsivat "Afrikan keväästä". Tapahtui muka demokratian voitto ja uuden huomisen sarastus alistetuille kansoille. Korpifilosofi seurasi kansainvälisiä tapahtumia Suomen talvisodasta lähtien. Mitä muka ymmärsin? Epäily on aiheellinen, en ymmärtänytkään. Kuitenkin muistan lauseen: "Sota on syttynyt!" Sittemmin opin ymärtämään, että sota ei syty! Sota aloitetaan. Sotaa lietsotaan propakandan avulla. Sotaan joutuu syytömätkin. Sodasta kärsivät eniten syyttömät. Siviilit, naiset ja lapset. "Jumalan sotiin" yllytetään nuoria ihmisiä. Luvataan sankaruuden jälkeen paratiisin riemut. Valtaa pitävät suojautuvat bunkkereihin.
Euroopassa mellakoivat, kun loistavasta elämästä, kulutusjuhlasta, pitäisi tinkiä. Suomenkin johto nikkaroi EU:ssa. Toivottomassa tilanteessa. Euroopan kansat mellakoivat, pullikoivat vastaan. Sääntöjen nikkarointi osoitautuu turhaksi. "Kriisivaltiot" eivät pysty, eivätkä halua noudattaa päätettyjä sääntelyjä.
Meneillään oli ehkä vuosi 1945. Jokijärvellä juhlapaikkana oli Toimela. Ensimmäisen elokuvan näin siellä. Mustavalkoisesta mykkäfilmistä muistan vain pianon kiitävän vauhdilla katua pitkin. Osuusliike Savon järjestämät ensimmäiset sodan jälkeiset osuuskauppajuhlat vetivät väkeä. Kansa seisoi tiiviinä massana. Juhlapuhuja seisoi selin välittömässä kontaktissa yleisöön. Seisoin etupuolisen porukan edummaisena. Pimeyden muistan, heikko öljylampun valo riitti vain aivan lähelle. Puhujan hahmo piirtyi tajuntaani: Keskimittainen kansanomainen mies puhui vuolaasti. Käytti käsiään elehtimisen apuna. Vertauskuvallisesti suu vaahdossa. Puheen lopun muistan kuin filmiltä: Käsi näytti luonnottoman pitkältä, kun heilautti alakautta laajassa kaaressa tehostaen viimeiset sanat: ".... ikuiselle maailman rauhalle!" Sai vaikutelman, että puhuja tosissaan uskoi utopiaan.
Hämmästelevät USA:n lähetystöihin suunnattua väkivaltaa. Korpifilosofi ei ylläty tuosta. Jonnekin paperille ole raapustanut USA:n pommituksista YK:n nimissä. Jokainen pudotettu pommi, jokainen vammautunut ihminen, jokainen tuhottu asumus kasvattavat vihamielisyyttä USA:ta kohtaan. Oikeutetuksi katsotut organismien päälliköiden murhat näkyvät muslimien silmissä vihollisuuksina.
En aavista, eikä ehkä kukaan muukaan, mihin suuntaan kehitys johtaa. Tähänastisen kokemuksen mukaan maailmanrauhaa ei ole, eikä tule. Maailmanherruuden tavoittelijat ei ole uhanalainen laji.
Heidän edustajansa sanoi tavoitteeksi Islamilaisen Maailmanvaltion.
Jo alakoulusta muistan lauseen: "... menkää ja tehkää kaikki kansat..."
Viimeisenä näkyi mellakoivat kiinalaiset. Olen ymmärtänyt, että sosialistisissa valtioissa ei mellakoida. Neuvostoliitossa ei mellakoitu, ennenkuin valta mureni. Siitä päättelen, että Kiinassa ei isommin mellakoida, ilman hallinnon tahtoa, ainakaan kun mellakka kohdistuu Japaniin ja valtameren pikkusaarien hallintaan. Sille en mahda mitään, että pelottavat näkymät pyrkivät tajuntaan.
"Hämmästyttävän vähällä järjellä maailmaa hallitaan".
"Läntisessä" mediassa riemuitsivat "Afrikan keväästä". Tapahtui muka demokratian voitto ja uuden huomisen sarastus alistetuille kansoille. Korpifilosofi seurasi kansainvälisiä tapahtumia Suomen talvisodasta lähtien. Mitä muka ymmärsin? Epäily on aiheellinen, en ymmärtänytkään. Kuitenkin muistan lauseen: "Sota on syttynyt!" Sittemmin opin ymärtämään, että sota ei syty! Sota aloitetaan. Sotaa lietsotaan propakandan avulla. Sotaan joutuu syytömätkin. Sodasta kärsivät eniten syyttömät. Siviilit, naiset ja lapset. "Jumalan sotiin" yllytetään nuoria ihmisiä. Luvataan sankaruuden jälkeen paratiisin riemut. Valtaa pitävät suojautuvat bunkkereihin.
Euroopassa mellakoivat, kun loistavasta elämästä, kulutusjuhlasta, pitäisi tinkiä. Suomenkin johto nikkaroi EU:ssa. Toivottomassa tilanteessa. Euroopan kansat mellakoivat, pullikoivat vastaan. Sääntöjen nikkarointi osoitautuu turhaksi. "Kriisivaltiot" eivät pysty, eivätkä halua noudattaa päätettyjä sääntelyjä.
Meneillään oli ehkä vuosi 1945. Jokijärvellä juhlapaikkana oli Toimela. Ensimmäisen elokuvan näin siellä. Mustavalkoisesta mykkäfilmistä muistan vain pianon kiitävän vauhdilla katua pitkin. Osuusliike Savon järjestämät ensimmäiset sodan jälkeiset osuuskauppajuhlat vetivät väkeä. Kansa seisoi tiiviinä massana. Juhlapuhuja seisoi selin välittömässä kontaktissa yleisöön. Seisoin etupuolisen porukan edummaisena. Pimeyden muistan, heikko öljylampun valo riitti vain aivan lähelle. Puhujan hahmo piirtyi tajuntaani: Keskimittainen kansanomainen mies puhui vuolaasti. Käytti käsiään elehtimisen apuna. Vertauskuvallisesti suu vaahdossa. Puheen lopun muistan kuin filmiltä: Käsi näytti luonnottoman pitkältä, kun heilautti alakautta laajassa kaaressa tehostaen viimeiset sanat: ".... ikuiselle maailman rauhalle!" Sai vaikutelman, että puhuja tosissaan uskoi utopiaan.
Hämmästelevät USA:n lähetystöihin suunnattua väkivaltaa. Korpifilosofi ei ylläty tuosta. Jonnekin paperille ole raapustanut USA:n pommituksista YK:n nimissä. Jokainen pudotettu pommi, jokainen vammautunut ihminen, jokainen tuhottu asumus kasvattavat vihamielisyyttä USA:ta kohtaan. Oikeutetuksi katsotut organismien päälliköiden murhat näkyvät muslimien silmissä vihollisuuksina.
En aavista, eikä ehkä kukaan muukaan, mihin suuntaan kehitys johtaa. Tähänastisen kokemuksen mukaan maailmanrauhaa ei ole, eikä tule. Maailmanherruuden tavoittelijat ei ole uhanalainen laji.
Heidän edustajansa sanoi tavoitteeksi Islamilaisen Maailmanvaltion.
Jo alakoulusta muistan lauseen: "... menkää ja tehkää kaikki kansat..."
maanantai 10. syyskuuta 2012
"Pojasta polvi paranee"
Monta kertaa voi kysyä: paraneeko? Entäpä tytöstä? Ei ole poikia. Tyttöjä kaikki. Entä seuraavassa polvessa? Lapsenlapsissa ilahduttaa, etteivät ole pelkästään "lullukkaväkkee". Taitavat pärjätä paremmin kuin ukkinsa!
Heistä yksi kuuluu juosseen maratonin. Aika 4:36 ei hipelöi maailmanennätystä. Ei tarvitsekaan. Tämä lapsenlapsi on myös tyttö. Ukki ei juossut maratonia, ei olisi pystynyt. Ei ainakaan kunnollisessa ajassa. Kuitenkin ukki on urheilumiehiä. Lääkäri katsoi sydänfilmiä. Kiinnitti huomionsa alhaiseen sykkeeseen 44 . Arveli: "Urheilijan sydän". Enpä tiedä? Saattaa olla "vanhuuden hitautta".
Suuresti ilahduin tytön aktiivisuudesta. Maratonin aika asettuu kohdalleen. Urheilijan harrastajana tiedän, että siihen pitää jo juostakin, ei riitä kävely. Neljä tuntia on jo jonkinlainen mitta; tarkoittaa yli kymmenen kilometriä tunnissa.
"Raju on ajan riento". Eihän tuosta ole kauan kun ukki oli lapsenvahtina. Mumminsa valitteli lapsukaiselle vaipanvaihton vaikeutta, tuli kuulemma erimielisyyttä. "Tarmon pesä"?!
Ukin vuoro. Katsoin tarpeelliseksi vaihtaa vaippa. Levitin vaipan valmiiksi sängyn päälle. Kuorin märät pois. Panin tytön persauksen vaipan päälle. Siinä vaiheessa tytön suu vääntyi mutrulleen. Mekaanikon näppärillä käsillä kietaisin vaipan paikoilleen sekunnissa. Voiko sen ikäinen näytellä? Hallitseeko titoisesti ilmeitään? Kärsimätön ilme vaihtui sekunnissa hämmästyneeksi! Hämmästyi, kun ei ennättänyt alkuunkaan kiukuttelemaan.
Tavoitteleeko tämä "tarmon pesä" suorituksen parantamista. Ukin neuvo (jos kelpaa?") kehottaa pysymään maltillisena ja harrastamaan nautinollisesti. Moni himohölkkääjä punnersi nivelensä piloille, heitä olen tavannut. Lihaskipu parantuu helposti, mutta niveliä pitää varoa. Säälittää huippu-urheilijat. Eivät malta parantaa vammautumisia, vaan remputtavat vaivaisina. Uhraavat terveydensä glorian tavoittelussa.
Juoskaa, mutta järkeä unohtamatta. Juoksu on hauskaa. Hyvät kengät pitää olla. Silloin oli hyvät kengät ja jalat, kun syysillan hämärässä juoksin ohiajotien lenkillä. Loppupuolella olin hyvin lämmennyt. Ryöpsähti äkillinen rankkasade. Vesi lainehti asvaltilla. Lisäsin askeleen pituutta, kuului loiske ja lotina, vesi roiskui. Sade yllätti muitakin kulkijoita. Kun ohitin heitä, kuului toteamus: "ei ou tuollakaan heleppoo!"
Hymyilin itsekseni; minulla oli hauskaa, nautin ja olin onnellinen. Märkä, mutta onnellinen!
Heistä yksi kuuluu juosseen maratonin. Aika 4:36 ei hipelöi maailmanennätystä. Ei tarvitsekaan. Tämä lapsenlapsi on myös tyttö. Ukki ei juossut maratonia, ei olisi pystynyt. Ei ainakaan kunnollisessa ajassa. Kuitenkin ukki on urheilumiehiä. Lääkäri katsoi sydänfilmiä. Kiinnitti huomionsa alhaiseen sykkeeseen 44 . Arveli: "Urheilijan sydän". Enpä tiedä? Saattaa olla "vanhuuden hitautta".
Suuresti ilahduin tytön aktiivisuudesta. Maratonin aika asettuu kohdalleen. Urheilijan harrastajana tiedän, että siihen pitää jo juostakin, ei riitä kävely. Neljä tuntia on jo jonkinlainen mitta; tarkoittaa yli kymmenen kilometriä tunnissa.
"Raju on ajan riento". Eihän tuosta ole kauan kun ukki oli lapsenvahtina. Mumminsa valitteli lapsukaiselle vaipanvaihton vaikeutta, tuli kuulemma erimielisyyttä. "Tarmon pesä"?!
Ukin vuoro. Katsoin tarpeelliseksi vaihtaa vaippa. Levitin vaipan valmiiksi sängyn päälle. Kuorin märät pois. Panin tytön persauksen vaipan päälle. Siinä vaiheessa tytön suu vääntyi mutrulleen. Mekaanikon näppärillä käsillä kietaisin vaipan paikoilleen sekunnissa. Voiko sen ikäinen näytellä? Hallitseeko titoisesti ilmeitään? Kärsimätön ilme vaihtui sekunnissa hämmästyneeksi! Hämmästyi, kun ei ennättänyt alkuunkaan kiukuttelemaan.
Tavoitteleeko tämä "tarmon pesä" suorituksen parantamista. Ukin neuvo (jos kelpaa?") kehottaa pysymään maltillisena ja harrastamaan nautinollisesti. Moni himohölkkääjä punnersi nivelensä piloille, heitä olen tavannut. Lihaskipu parantuu helposti, mutta niveliä pitää varoa. Säälittää huippu-urheilijat. Eivät malta parantaa vammautumisia, vaan remputtavat vaivaisina. Uhraavat terveydensä glorian tavoittelussa.
Juoskaa, mutta järkeä unohtamatta. Juoksu on hauskaa. Hyvät kengät pitää olla. Silloin oli hyvät kengät ja jalat, kun syysillan hämärässä juoksin ohiajotien lenkillä. Loppupuolella olin hyvin lämmennyt. Ryöpsähti äkillinen rankkasade. Vesi lainehti asvaltilla. Lisäsin askeleen pituutta, kuului loiske ja lotina, vesi roiskui. Sade yllätti muitakin kulkijoita. Kun ohitin heitä, kuului toteamus: "ei ou tuollakaan heleppoo!"
Hymyilin itsekseni; minulla oli hauskaa, nautin ja olin onnellinen. Märkä, mutta onnellinen!
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Lukittu ulkopuolelle
Onko kukaan kuullut semmoista, että on yksin, ja aikoo mennä vessaan, niin vessan ovi on takalukossa. Perjantai-iltana tapahtui niin.
En usko kummituksiin. Mutta seikka avautuu järkeilemällä. Pienissä paikoissa kääntyillessä olen todennäköisesti selkäpuolellani nostanut huomaamatta kahvan ylös. Kun painoin edellisen kerran oven kiinni, ehkä tarpeettoman voimakkaasti, herätti huomioni tavallista kovempi kolaus, mutta en sitä jäänyt ihmettelemään. Tunteja myöhemmin ihmetys oli voimakas, kun kahva ei suostunut kääntymään.
Takalukossa, miten ihmeessä?
Siinä vaiheessa tuli pari puhelua, naureskelin heille. Mitäpä sitä hermoilemaan, läksin pienelle lenkille, katsonpahan sitten.
Ruuvasin kahvan irti, eihän siitä mitään näy. Puhetta saranatappien irroituksesta pidin aluksi mahdottomana. Oli jo iltamyöhä, enkä alkanut paukuttelemaan, voi tulla sanomista.
Lauantaiaamuna heräsin varhain. Odotin kunnes kello tuli lähelle kahdeksaa. Mitäköhän tekisin? Tutkailin. Katsoin sellaisen mahdollisuuden; jos en mahda mitään saranatapeille, leikkaan rälläkällä saranasta toisen puolikkaan irti, se ainakin onnistuu. Varasin työkaluja, rälläkänkin.
Saranan rakenteeseen en perehtynyt aikaisemmin. Muistin että tappi on pystyssä seinässä olevassa osassa, johon oven sarana istutetaan. Sitä vahvisti huomio, että voitelureikä oli ylemmässä korvakkeessa. Ei sitä liene voideltu koskaan. Putkimiesten jäljiltä saranat vinkuivat.
Arvelin yläpäässä olevan jonkinlaisen holkin tulppana, näkyi pyöreä pää. Alapäässä näkyi samanmoinen, saranatapin pää ehkä? Yläpäätä aloin koplimaan. Yritin lunssin reunaa koputella taltan avulla. Ei suostunut nousemaan, suostui kuitenkin pihdeillä hiukan pyörähtämään. Tarvitsin rälläkkää. Hioin holkista sen verran, että sain pienellä taltalla otteen. Yllättävän tiukka, mutta liikahti millin ylöspäin. Tiukkuuden syy selvisi, kun vihdoin sain välillä pihdeillä pyöräyttämällä ja taas vasaroimalla irti tuuman mittaisen tapin.
Mahtaisiko saada saranatapin irti samalla tavalla kuin tulpan? Ei saa, vaati melkoisen vasaraniskun yläpäähän ennenkuin tappi irtosi liikkeelle. En katsonut kellosta aikaa, mutta tietenkin toinen tappi hoitui nopeammin.
Saranapuolelta sisään! Kahva sojotti suoraan ylöspäin. Noin ehdoton lukitusmekanismi on vaarallinen. Siksi nykyisissä on pieni käännettävä hanikka. Luultavasti ne aukeaa vähemmällä vaivalla ulkoa purkamalla ilman väkivaltaa. Pitäiskö semmoiset asentaa?
Kerran viisikymmentä vuotta aikaisemmin jouduin talonmiehenä murtamaan poliisien läsnäollessa ovenpielen lukon kohdalla. Piti tapahtua nopeasti, vessaan hirttäytyi mies.
En usko kummituksiin. Mutta seikka avautuu järkeilemällä. Pienissä paikoissa kääntyillessä olen todennäköisesti selkäpuolellani nostanut huomaamatta kahvan ylös. Kun painoin edellisen kerran oven kiinni, ehkä tarpeettoman voimakkaasti, herätti huomioni tavallista kovempi kolaus, mutta en sitä jäänyt ihmettelemään. Tunteja myöhemmin ihmetys oli voimakas, kun kahva ei suostunut kääntymään.
Takalukossa, miten ihmeessä?
Siinä vaiheessa tuli pari puhelua, naureskelin heille. Mitäpä sitä hermoilemaan, läksin pienelle lenkille, katsonpahan sitten.
Ruuvasin kahvan irti, eihän siitä mitään näy. Puhetta saranatappien irroituksesta pidin aluksi mahdottomana. Oli jo iltamyöhä, enkä alkanut paukuttelemaan, voi tulla sanomista.
Lauantaiaamuna heräsin varhain. Odotin kunnes kello tuli lähelle kahdeksaa. Mitäköhän tekisin? Tutkailin. Katsoin sellaisen mahdollisuuden; jos en mahda mitään saranatapeille, leikkaan rälläkällä saranasta toisen puolikkaan irti, se ainakin onnistuu. Varasin työkaluja, rälläkänkin.
Saranan rakenteeseen en perehtynyt aikaisemmin. Muistin että tappi on pystyssä seinässä olevassa osassa, johon oven sarana istutetaan. Sitä vahvisti huomio, että voitelureikä oli ylemmässä korvakkeessa. Ei sitä liene voideltu koskaan. Putkimiesten jäljiltä saranat vinkuivat.
Arvelin yläpäässä olevan jonkinlaisen holkin tulppana, näkyi pyöreä pää. Alapäässä näkyi samanmoinen, saranatapin pää ehkä? Yläpäätä aloin koplimaan. Yritin lunssin reunaa koputella taltan avulla. Ei suostunut nousemaan, suostui kuitenkin pihdeillä hiukan pyörähtämään. Tarvitsin rälläkkää. Hioin holkista sen verran, että sain pienellä taltalla otteen. Yllättävän tiukka, mutta liikahti millin ylöspäin. Tiukkuuden syy selvisi, kun vihdoin sain välillä pihdeillä pyöräyttämällä ja taas vasaroimalla irti tuuman mittaisen tapin.
Mahtaisiko saada saranatapin irti samalla tavalla kuin tulpan? Ei saa, vaati melkoisen vasaraniskun yläpäähän ennenkuin tappi irtosi liikkeelle. En katsonut kellosta aikaa, mutta tietenkin toinen tappi hoitui nopeammin.
Saranapuolelta sisään! Kahva sojotti suoraan ylöspäin. Noin ehdoton lukitusmekanismi on vaarallinen. Siksi nykyisissä on pieni käännettävä hanikka. Luultavasti ne aukeaa vähemmällä vaivalla ulkoa purkamalla ilman väkivaltaa. Pitäiskö semmoiset asentaa?
Kerran viisikymmentä vuotta aikaisemmin jouduin talonmiehenä murtamaan poliisien läsnäollessa ovenpielen lukon kohdalla. Piti tapahtua nopeasti, vessaan hirttäytyi mies.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Karvoihin katsottu
Avatessani hymähdin; Sivun katseluja kertynyt 1931. 1932 on syntymävuoteni.
Viidentoista ikäisenä olin surkimus. Siitä tokenin hiukan muutamassa vuodessa. Talvella kirkonkylällä huomasin kaupan ikkunasta ulkoisen olemukseni. Tiesin olevani laiha, olin sairastellut.
Mutta vasta kaupan ikkunan peilikuvasta näin, kuinka kumaraharteinen olin. Tulin surulliseksi. Huonot vaatteet korostivat mitättömyyttä.
Jörn Donner sanoo mainoksessa: "Lukeminen kannattaa aina". Ryhdin oikaisemisessakin. Jossakin ohjeessa kehotettiin makaamaan mahallaan käsivarret pään alla. Korpelan penkillä makailin sillä tavalla.
Enemmän kuitenkin auttoi urheilu, jota aloin harrastamaan. Räpellystä se oli. Hiihtäjänä olin kaikista huonoin. Pentuna ei ollut suksiakaan, kukapa olisi tehnyt. Peltotilkuista sadon korjaamisen jälkeen ne sopivat urheilukentäksi. Metsän keskellä aho soveltui harjoitteluun, eikä sivulliset nähneet. Pehmeä hietasavi taipui alastulopaikaksi. Hypyt tuntui luontuvan heikkovoimaiselle.
Kentällä Suojalan takana Pielaveden Alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen käytti sitä tyyliä. Lähes kaikki käyttivät saksihyppyä. Sitä en osannut ja tuntui etten opikaan. Kansa hyrisi ihastuksesta kun Virtanen ylitti 154 senttiä. Minusta se näytti komealta.
Siinä hetkessä en osannut uneksiakaan, että vuoden kuluttua hyppään saman verran. Harjoittelin suoralla vahuhdilla, kuten näin Virtasen hyppäävän. Kehityin sen verran, että hyppäsin 145. Toimelan kentällä alkukesästä Jokijärven Jyryn paras hyppäsi 140. Silloin vielä oltiin Pielaveden Alun yhteydessä. Kisailin aholla. Pituushyppyä ja kolmiloikkaa. Korkeushyppy tuntui helpolta.
Seuraavana kesänä ohran korjuun jälkeen upotin peltoon lankunpätkän ponnistusta varten. Pehmeään peltoon tallautui ura vauhtia ottaessani. Nyt treenaavat solukumipäällysteillä. Lyhyessä ajassa pääsin tulokseen 155. Olin itselleni rehellinen ja mittasin sääntöjen mukaan notkuvan riman keskeltä suhteessa lankun pintaan. Useimmat pettävät itseäänkin mittaamalla telineestä riman ylätasosta ja kehuvat tuloksiaan. Riman notkoon hukkuu useita senttejä.
Edellisenä syksynä luin Urheilun Pikkujättiläisen ja osasin ulkoa kaikki maailmanenätykset. Korkeushypyn ennätyksen omisti Lester Steers; 211. Semmoinen korkeus tuntui käsittämättömältä.
Kalevi Kotkaksen Suomen ennätys; 204.
Ennen kouluun menoani luin kuvalehdestä Rymy-Eetusta. Eetu tuli rannalle kun laiva oli jo liikkeellä. "Eetu ponnisti ja potkas, niin kuin urhelija Kotkas". Riimittelyyn olin tottunut, niinpä sanan kotkas ymmärsin vahvistavana ja tulevan sanasta: kotkaaminen. Läpi menneen naulan pitävyys varmistetaan kotkaamalla sen kärki. Ison kirjaimen merkitys tuntuu olleen tuntematon.
Seuraavana keväänä olin seitsemäntoista. Urheilun harrastajia kokoontui Toimelan pihaan, jossa myös urheiltiin. Mikko Huuskonen kuullut kai hyppelyistäni ja kysyi: "Paljonko sinä out hypänny?"
-- Sataviiskymmentäviis. Sen sattui kuulemaan veljensä Martti, joka oli paikallinen urheilutähti, tokaisi, äänessään ivaa: "Seipään kanssako? Yritin hämilläni selitellä, että en siihen seivästä tarvinnut, mutta hyppään lankun päältä, kun pelto on pehmeä. Katsoi ihmettelevän näköisenä.
En tiedä, olinko vielä yhtä kumarainen kuin kaupan ikkunasta nähdessäni, mutta mitättömän näköinen, laiha ja pitkäkaulainen olin. Vaatetus kehittyi sen verran että talvella äiti ompeli kotikutoiset housut, jotka ovat pienen tarinan arvoiset. Lienenkö tälle foorumille niistä tekstiä tehnyt?
Helsingissä töissäolevat lomailivat joulun seutuun. Myös Loso-jätkä Kalevi lappalainen, iso ja pahan kurinen mies. Ihmetteli: "Sinähän out tehny hyviä tuloksia, en oes uskonu, että sinä ikinä hyppeet niin korkeelta?! "Hyvät tulokset" olivat semmoisia, että nykyään pikkutytöt hyppivät sen verran. Tuommoiset seikat kertovat, miten arvottomaksi minut arvioitiin. Ulkopuolisten vaikutus johti siihen, että ujouteni kehittyi alemmuuskompleksiksi, josta en päässyt irti koskaan. Vasta vaatimattomat urheilut nostivat lähemmäs muiden tasoa.
Jälleen oli koiralla "takkuiset" karvat. Muutin juuri Joroisiin elokuun viimeisenä päivänä. Näihin aikoihin syyskuun alkupuolella oli piirikunnalliset kilpailut. Aatto Tarvaiselta ostin velaksi vanhoja vaatteita. Musta verryttelypuku oli ensimmäiseni. Siinä oli muutamia reikiä. Piikkarit kädessäni hiippailin koekeushyppypaikalle ennen kilpailun alkamista. Hiljaisella äänellä kyselin, josko saisin hypätä, vaikka kilpailun ulkopuolella. Toimitsija, komea nuorukainen Martti Härkönen epäsi: "Kilpailun jälkeen voi hyppiä".
Heti kilpailun jälkeen menin hyppimään. Kamppeita keräilevä toimitsija näki: "Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun".
Niinpä.
Tapaus johti siihen, että menin TUL:n seuran Jyskeen porukkaan. Pian olisin kelvannut Joroisten Urhrilijoidenkin seuraan, joka olisi ollut kohdallani edullisempi ratkaisu. Jyskeessä valitsivat vahingossa puheenjohtajaksi.
"Korpivaellukseni" johti Pieksämäen kautta Suonenjoelle. Myymäläauton kanssa tein 65 tuntista työviikkoa. Vapaa-aikaa jäi vähän. v 1958 keväällä oli Iisvedellä piirikunnalliset. Leikkimielellä menin mukaan, ilmoitin seurakseni Vasaman. Yhtään pikajuoksupyrähdystä tai hyppysuoritusta en tehnyt sitten edellisen kesän. Menin täysin kylmiltään uteliaana kokeilemaan. Hyppäsin 160. Kilpailusta en muista muuta kui tulokseni. Kilpailulla ei ollut merkitystä. Kuitenkin Vasaman puheenohtaja Tarvainen kutsui käymään liikkeessään syystä kun olin edustanut Vasamaa.
Sunnuntaisin kävin kentällä kevyesti harrastamassa liikuntaa. Myös vaatimattomasti pikajuoksua, jossa en ollut kummoinen. Vasaman porukka Veikko Niskasen johdolla suunnitteli 4x400 metrin viestiporukkaa. Saavuttaakseen yhden miesten B-luokan tuloksen, jonka tarvitsivat seuraluokitukseen. Toimitsijoiden joukossa oli Laitinen, joka sanoi: "Entäs Erkki?" Vastaus: "Ei myö Erkkiä tarvita". Tosi on etten ollut sellaisessa kunnossa, että 400 metriä sujuisi kunnolla.
Voitin pitäjänmesteruuden. Kun ylitin 174, sanoi Taneli Konttinen: "Ne on korkeushyppeejät erikseen".
Piirinmestaruuskilpailuissa oli korkeushyppy lauantaina. Yhden aikaan olin vielä Jalkalan kylällä kaupanteossa. Paluun jälkeen vielä auton siivoaminen, kassan lasku ja tavaroiden vieminen kylmään ja tilauksen tekeminen. Lyhyen lauantailenkin ajoin yksin. Menin kai linja-autolla, varna en ole. Joka tapauksessa taksi lähti puoli kuudelta. Väinölänniemen kentällä oltiin kahtakymmentä vaille kuusi. Tauno korhonen juoksi 800 ja ennätti hyvin. Mentiin samalla taksilla. Korkeushyppy ensimäisenä lajina alkoi 18,00. Harjoittelematon mies, kolea myrskyinen sää ja ilman verryttelyaikaa kilpailemaan. Taksissa sanoin kylmän haittaavan vähän harjoitellutta. Tauno Korhonen myönsi: "Kylmä mies kärsii enemmän olosuhteista".
Hyppäsin 175, jäin neljänneksi samalla tuloksella kolmannen kanssa.
B-luokan tulos puuttui Vasamalta edelleen. Sitten äkkäsivät: "Jospa Erkki?" Krkeushypyn
b-luokkaan tarvitsi 178. Lisäsivät kilpailuihin korkeushypyn, sitä ei ollut ohjelmassa. Löytyi toinen kilpailijaksi; Osmo Siikavirta. Oli hyvät olosuhteet ja paikka kunnossa, ylitin 178. Erkki teki sen kuitenkin yksin.
Kerran elämässäni kansainvälisissä kilpailuissa Varkaudessa. Korkeudessa Eero Salminen ja Puolasta Faprikowski. Erkki sdatistina. Kohensin kuitenkin tulostani. Pääsin pudottelemaan samalta korkeudelta, mistä mestarit aloittivat. Harmittavan läheltä piti sen ylitys.
Viidentoista ikäisenä olin surkimus. Siitä tokenin hiukan muutamassa vuodessa. Talvella kirkonkylällä huomasin kaupan ikkunasta ulkoisen olemukseni. Tiesin olevani laiha, olin sairastellut.
Mutta vasta kaupan ikkunan peilikuvasta näin, kuinka kumaraharteinen olin. Tulin surulliseksi. Huonot vaatteet korostivat mitättömyyttä.
Jörn Donner sanoo mainoksessa: "Lukeminen kannattaa aina". Ryhdin oikaisemisessakin. Jossakin ohjeessa kehotettiin makaamaan mahallaan käsivarret pään alla. Korpelan penkillä makailin sillä tavalla.
Enemmän kuitenkin auttoi urheilu, jota aloin harrastamaan. Räpellystä se oli. Hiihtäjänä olin kaikista huonoin. Pentuna ei ollut suksiakaan, kukapa olisi tehnyt. Peltotilkuista sadon korjaamisen jälkeen ne sopivat urheilukentäksi. Metsän keskellä aho soveltui harjoitteluun, eikä sivulliset nähneet. Pehmeä hietasavi taipui alastulopaikaksi. Hypyt tuntui luontuvan heikkovoimaiselle.
Kentällä Suojalan takana Pielaveden Alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen käytti sitä tyyliä. Lähes kaikki käyttivät saksihyppyä. Sitä en osannut ja tuntui etten opikaan. Kansa hyrisi ihastuksesta kun Virtanen ylitti 154 senttiä. Minusta se näytti komealta.
Siinä hetkessä en osannut uneksiakaan, että vuoden kuluttua hyppään saman verran. Harjoittelin suoralla vahuhdilla, kuten näin Virtasen hyppäävän. Kehityin sen verran, että hyppäsin 145. Toimelan kentällä alkukesästä Jokijärven Jyryn paras hyppäsi 140. Silloin vielä oltiin Pielaveden Alun yhteydessä. Kisailin aholla. Pituushyppyä ja kolmiloikkaa. Korkeushyppy tuntui helpolta.
Seuraavana kesänä ohran korjuun jälkeen upotin peltoon lankunpätkän ponnistusta varten. Pehmeään peltoon tallautui ura vauhtia ottaessani. Nyt treenaavat solukumipäällysteillä. Lyhyessä ajassa pääsin tulokseen 155. Olin itselleni rehellinen ja mittasin sääntöjen mukaan notkuvan riman keskeltä suhteessa lankun pintaan. Useimmat pettävät itseäänkin mittaamalla telineestä riman ylätasosta ja kehuvat tuloksiaan. Riman notkoon hukkuu useita senttejä.
Edellisenä syksynä luin Urheilun Pikkujättiläisen ja osasin ulkoa kaikki maailmanenätykset. Korkeushypyn ennätyksen omisti Lester Steers; 211. Semmoinen korkeus tuntui käsittämättömältä.
Kalevi Kotkaksen Suomen ennätys; 204.
Ennen kouluun menoani luin kuvalehdestä Rymy-Eetusta. Eetu tuli rannalle kun laiva oli jo liikkeellä. "Eetu ponnisti ja potkas, niin kuin urhelija Kotkas". Riimittelyyn olin tottunut, niinpä sanan kotkas ymmärsin vahvistavana ja tulevan sanasta: kotkaaminen. Läpi menneen naulan pitävyys varmistetaan kotkaamalla sen kärki. Ison kirjaimen merkitys tuntuu olleen tuntematon.
Seuraavana keväänä olin seitsemäntoista. Urheilun harrastajia kokoontui Toimelan pihaan, jossa myös urheiltiin. Mikko Huuskonen kuullut kai hyppelyistäni ja kysyi: "Paljonko sinä out hypänny?"
-- Sataviiskymmentäviis. Sen sattui kuulemaan veljensä Martti, joka oli paikallinen urheilutähti, tokaisi, äänessään ivaa: "Seipään kanssako? Yritin hämilläni selitellä, että en siihen seivästä tarvinnut, mutta hyppään lankun päältä, kun pelto on pehmeä. Katsoi ihmettelevän näköisenä.
En tiedä, olinko vielä yhtä kumarainen kuin kaupan ikkunasta nähdessäni, mutta mitättömän näköinen, laiha ja pitkäkaulainen olin. Vaatetus kehittyi sen verran että talvella äiti ompeli kotikutoiset housut, jotka ovat pienen tarinan arvoiset. Lienenkö tälle foorumille niistä tekstiä tehnyt?
Helsingissä töissäolevat lomailivat joulun seutuun. Myös Loso-jätkä Kalevi lappalainen, iso ja pahan kurinen mies. Ihmetteli: "Sinähän out tehny hyviä tuloksia, en oes uskonu, että sinä ikinä hyppeet niin korkeelta?! "Hyvät tulokset" olivat semmoisia, että nykyään pikkutytöt hyppivät sen verran. Tuommoiset seikat kertovat, miten arvottomaksi minut arvioitiin. Ulkopuolisten vaikutus johti siihen, että ujouteni kehittyi alemmuuskompleksiksi, josta en päässyt irti koskaan. Vasta vaatimattomat urheilut nostivat lähemmäs muiden tasoa.
Jälleen oli koiralla "takkuiset" karvat. Muutin juuri Joroisiin elokuun viimeisenä päivänä. Näihin aikoihin syyskuun alkupuolella oli piirikunnalliset kilpailut. Aatto Tarvaiselta ostin velaksi vanhoja vaatteita. Musta verryttelypuku oli ensimmäiseni. Siinä oli muutamia reikiä. Piikkarit kädessäni hiippailin koekeushyppypaikalle ennen kilpailun alkamista. Hiljaisella äänellä kyselin, josko saisin hypätä, vaikka kilpailun ulkopuolella. Toimitsija, komea nuorukainen Martti Härkönen epäsi: "Kilpailun jälkeen voi hyppiä".
Heti kilpailun jälkeen menin hyppimään. Kamppeita keräilevä toimitsija näki: "Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun".
Niinpä.
Tapaus johti siihen, että menin TUL:n seuran Jyskeen porukkaan. Pian olisin kelvannut Joroisten Urhrilijoidenkin seuraan, joka olisi ollut kohdallani edullisempi ratkaisu. Jyskeessä valitsivat vahingossa puheenjohtajaksi.
"Korpivaellukseni" johti Pieksämäen kautta Suonenjoelle. Myymäläauton kanssa tein 65 tuntista työviikkoa. Vapaa-aikaa jäi vähän. v 1958 keväällä oli Iisvedellä piirikunnalliset. Leikkimielellä menin mukaan, ilmoitin seurakseni Vasaman. Yhtään pikajuoksupyrähdystä tai hyppysuoritusta en tehnyt sitten edellisen kesän. Menin täysin kylmiltään uteliaana kokeilemaan. Hyppäsin 160. Kilpailusta en muista muuta kui tulokseni. Kilpailulla ei ollut merkitystä. Kuitenkin Vasaman puheenohtaja Tarvainen kutsui käymään liikkeessään syystä kun olin edustanut Vasamaa.
Sunnuntaisin kävin kentällä kevyesti harrastamassa liikuntaa. Myös vaatimattomasti pikajuoksua, jossa en ollut kummoinen. Vasaman porukka Veikko Niskasen johdolla suunnitteli 4x400 metrin viestiporukkaa. Saavuttaakseen yhden miesten B-luokan tuloksen, jonka tarvitsivat seuraluokitukseen. Toimitsijoiden joukossa oli Laitinen, joka sanoi: "Entäs Erkki?" Vastaus: "Ei myö Erkkiä tarvita". Tosi on etten ollut sellaisessa kunnossa, että 400 metriä sujuisi kunnolla.
Voitin pitäjänmesteruuden. Kun ylitin 174, sanoi Taneli Konttinen: "Ne on korkeushyppeejät erikseen".
Piirinmestaruuskilpailuissa oli korkeushyppy lauantaina. Yhden aikaan olin vielä Jalkalan kylällä kaupanteossa. Paluun jälkeen vielä auton siivoaminen, kassan lasku ja tavaroiden vieminen kylmään ja tilauksen tekeminen. Lyhyen lauantailenkin ajoin yksin. Menin kai linja-autolla, varna en ole. Joka tapauksessa taksi lähti puoli kuudelta. Väinölänniemen kentällä oltiin kahtakymmentä vaille kuusi. Tauno korhonen juoksi 800 ja ennätti hyvin. Mentiin samalla taksilla. Korkeushyppy ensimäisenä lajina alkoi 18,00. Harjoittelematon mies, kolea myrskyinen sää ja ilman verryttelyaikaa kilpailemaan. Taksissa sanoin kylmän haittaavan vähän harjoitellutta. Tauno Korhonen myönsi: "Kylmä mies kärsii enemmän olosuhteista".
Hyppäsin 175, jäin neljänneksi samalla tuloksella kolmannen kanssa.
B-luokan tulos puuttui Vasamalta edelleen. Sitten äkkäsivät: "Jospa Erkki?" Krkeushypyn
b-luokkaan tarvitsi 178. Lisäsivät kilpailuihin korkeushypyn, sitä ei ollut ohjelmassa. Löytyi toinen kilpailijaksi; Osmo Siikavirta. Oli hyvät olosuhteet ja paikka kunnossa, ylitin 178. Erkki teki sen kuitenkin yksin.
Kerran elämässäni kansainvälisissä kilpailuissa Varkaudessa. Korkeudessa Eero Salminen ja Puolasta Faprikowski. Erkki sdatistina. Kohensin kuitenkin tulostani. Pääsin pudottelemaan samalta korkeudelta, mistä mestarit aloittivat. Harmittavan läheltä piti sen ylitys.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Järjetön tuhoaminen ei lopu koskaan.
Jälleen joudun toistamaan lainattua lausetta "Miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan." Ensimmäisen kerra kuulin tuon Suonenjoella Jussi Kaistolan suulla lausuttuna v 1958. Miksiköhän tuon muistanen?
Silloin en varauksetta lausetta hyväksynyt. Lapsellinen ymärrykseni uskoi kaikkien johtajien viisauteen. Vakaumuksellinen kommunisti Jussi Kaistola ihaili varauksetta Neuvostoliittoa ja uskoi ilmeisesti myös maailman vallankumoukseen. Jälkeenpäin ei kommunistijohtokaan vaikuta toimineen järjen ohjaamana.
Korean sota, Vietnamin sota, Irakin valtaus, Afganistan. Kaikki häpeätahroja USA:n historiassa. Suuri vaara Syyriassa. USA uhkaa puuttua peliin jos Syyrian armeija käyttää kemiallisia aseita. Syyria uhkaa käyttää kemiallisia aseita, jos USA ryhtyy sotatoimiin! Entä kuka on kenenkin puolella? Venäjä tukee Syyrian hallitusta, muut tukevat "Vapaan Syyrian" joukkoja. Mieleen palaa vuosikymmenien takainen piirros, jossa USA:n presidentti panee kiven pahan pojan kouraan ja Neuvostoliiton valtias antaa kiven toiselle pahalle pojalle.
Käyttävät itsestään nimeä "Vapaa Syyria". Hallitus sanoo heitä kapinallisiksi. Kumpia he ovat, vai ovatko kumpiakaan? Jos "kapinalliset" pääsevät valtaan; miten "vapaa" Syyria silloin on? Kuka tietää? Tiedotusvälineet näyttävät sympatiseeraavan "kapinallisia", heitä haastatellaan.
"Tähtireportteri" Rauli Virtanenkin tapasi vain "Vapaata Syyriaa", ei hallituksen edustajia. "Vapaat" reportterit ennustavat pikaista hallituksen kaatumista. Hallituksella on kannatusta oman kansansa keskuudessa ja ulkopuolisissa valtioissa. Suurimmilla tyranneillakin on kannatusta. Johtajia kunnioitetaan.
Tänä aamuna uutisissa mainittiin Syyrian tilanne. Venäjä ja kiina vastustavat turvaneuvostossa YK:n esityksiä julkilausumiksi. Jotkut vaativat Venäjää ja Kiinaa tulemaan YK:n kannalle. Vaatiihan Suomen media Suomea opettamaan Venäjää ihmisoikeuksissa. Turhaa ininää. Suuret käyttäytyvät suurten tavoin. YK:n julkilausumat ovat tuuleen huutamista. Pakotteet koituvat kansan kärsittäviksi, valtiaat eivät välitä. YK on hampaaton. Kaikki YK:n voimaoperaatiot perustuivat ja perustuvat edelleen USA:n resursseihin. Suomikin toimii vain pölyjen pyyhkijänä.
Kiina on Suuri, Venäjäkin, ainakin vielä, Suuri. Ajavat omia etujaan, kuten yleensä kaikki. Vaikuttaa siltä, että Suomi ei aja enää omia etujaan.
Kiinan ja venäjän kantoja paheksutaan. Kukaan ei näytä pohtivan syitä siihen, miksi nämä toimivat niin kuin toimivat. Haluan uskoa, etteivät suunnittele maailman herruutta ainakaan sotimalla. Taloudellista valtaa hamuavat kaikin voimin.
"Vapaan Syyrian" joukoilla ei näytä suuria mahdollisuuksia olevan. Luultavasti uskoivat "lännen" sotilaalliseen osallistumiseen. Vaara on suuri. Uutiskuvat kertovat karua kieltä. Todellista kuvaa on vaikea kenenkään saada. Hallituksen armeija on jonkinlaisessa järjestyksessä, ei kuitenkaan sellaisessa, mitä sotilaallisena pidetään. "Vapaan Syyrian" joukkojen tehoa on syytä epäillä. Hajanaisten joukkojen edustajat eivät vakuuta mekastaessaan toreilla ja tulittavat tyhjää rynkyt taivasta osoittaen. Eikä loikkareihin voi turvautua.
Materiaalia tuhotaan. Talouselämä lamaantuu. Kuka jälleenrakentaa?
Silloin en varauksetta lausetta hyväksynyt. Lapsellinen ymärrykseni uskoi kaikkien johtajien viisauteen. Vakaumuksellinen kommunisti Jussi Kaistola ihaili varauksetta Neuvostoliittoa ja uskoi ilmeisesti myös maailman vallankumoukseen. Jälkeenpäin ei kommunistijohtokaan vaikuta toimineen järjen ohjaamana.
Korean sota, Vietnamin sota, Irakin valtaus, Afganistan. Kaikki häpeätahroja USA:n historiassa. Suuri vaara Syyriassa. USA uhkaa puuttua peliin jos Syyrian armeija käyttää kemiallisia aseita. Syyria uhkaa käyttää kemiallisia aseita, jos USA ryhtyy sotatoimiin! Entä kuka on kenenkin puolella? Venäjä tukee Syyrian hallitusta, muut tukevat "Vapaan Syyrian" joukkoja. Mieleen palaa vuosikymmenien takainen piirros, jossa USA:n presidentti panee kiven pahan pojan kouraan ja Neuvostoliiton valtias antaa kiven toiselle pahalle pojalle.
Käyttävät itsestään nimeä "Vapaa Syyria". Hallitus sanoo heitä kapinallisiksi. Kumpia he ovat, vai ovatko kumpiakaan? Jos "kapinalliset" pääsevät valtaan; miten "vapaa" Syyria silloin on? Kuka tietää? Tiedotusvälineet näyttävät sympatiseeraavan "kapinallisia", heitä haastatellaan.
"Tähtireportteri" Rauli Virtanenkin tapasi vain "Vapaata Syyriaa", ei hallituksen edustajia. "Vapaat" reportterit ennustavat pikaista hallituksen kaatumista. Hallituksella on kannatusta oman kansansa keskuudessa ja ulkopuolisissa valtioissa. Suurimmilla tyranneillakin on kannatusta. Johtajia kunnioitetaan.
Tänä aamuna uutisissa mainittiin Syyrian tilanne. Venäjä ja kiina vastustavat turvaneuvostossa YK:n esityksiä julkilausumiksi. Jotkut vaativat Venäjää ja Kiinaa tulemaan YK:n kannalle. Vaatiihan Suomen media Suomea opettamaan Venäjää ihmisoikeuksissa. Turhaa ininää. Suuret käyttäytyvät suurten tavoin. YK:n julkilausumat ovat tuuleen huutamista. Pakotteet koituvat kansan kärsittäviksi, valtiaat eivät välitä. YK on hampaaton. Kaikki YK:n voimaoperaatiot perustuivat ja perustuvat edelleen USA:n resursseihin. Suomikin toimii vain pölyjen pyyhkijänä.
Kiina on Suuri, Venäjäkin, ainakin vielä, Suuri. Ajavat omia etujaan, kuten yleensä kaikki. Vaikuttaa siltä, että Suomi ei aja enää omia etujaan.
Kiinan ja venäjän kantoja paheksutaan. Kukaan ei näytä pohtivan syitä siihen, miksi nämä toimivat niin kuin toimivat. Haluan uskoa, etteivät suunnittele maailman herruutta ainakaan sotimalla. Taloudellista valtaa hamuavat kaikin voimin.
"Vapaan Syyrian" joukoilla ei näytä suuria mahdollisuuksia olevan. Luultavasti uskoivat "lännen" sotilaalliseen osallistumiseen. Vaara on suuri. Uutiskuvat kertovat karua kieltä. Todellista kuvaa on vaikea kenenkään saada. Hallituksen armeija on jonkinlaisessa järjestyksessä, ei kuitenkaan sellaisessa, mitä sotilaallisena pidetään. "Vapaan Syyrian" joukkojen tehoa on syytä epäillä. Hajanaisten joukkojen edustajat eivät vakuuta mekastaessaan toreilla ja tulittavat tyhjää rynkyt taivasta osoittaen. Eikä loikkareihin voi turvautua.
Materiaalia tuhotaan. Talouselämä lamaantuu. Kuka jälleenrakentaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)