Eilisen päivän suunnittelin säätietojen mukaan. Viileän aamupäivän ajaksi laitoin pyykin pyörimään. Poutaisen iltapäivän aikana pesin rättimatot. Varauduin raskaaseen työhön, viime vuotisen kokemuksen muistaen. Raskaimmat työt olivat marjankeruu ja maton pesu. Sommittelin mielessäni, että pesen vaikka maton kerrallaan.
Näpräsin pyykit kuivumaan pienten paikkojen rajoittamana. Pakasteesta otetun ruuan päätin nauttia kahdessa osassa, osan päivällä ja lopun illemmalla hommailujen jälkeen.
Mattoja otin lähtiessäni kaksi: yhden vähän leveämmän ja toisen vähän kapeamman. En kuitenkaan väsynyt liikaa. Vähän tuotti hankaluutta märkien mattojen asettelu puomin päälle.
Keitin kahvin ja laitoin voileivän. Virkistyneenä jynssäsin kolmannen maton. Kolme mattoa ovat yhä autossa. Rahtaan vintille, kunhan kerkeän. Tai jaksan.
Torstaina ja perjantaina en käynyt uimassa. Maanantai. Pitää käydä välttämättömästi. Jaksoin uida verkkaiseen tahtiini kolmisensataa metriä. enkä kovin väsynyt. Tavoitteeni on: jos ja kun en jaksa kahtasataa metriä, lopetan hallilla käynnin.
Aion ostaa vielä vuosikortin. Pystynkö käyttämään sen? Väliäkö hällä? Vaikka kuolema tulisi, ei se silloin harmita.
Päivän rasitusten jälkeen uskoin nukkuvani hyvin. Mitä vielä? Ei tapahtunut!
Jossain julkaisussa nuori nainen sanoi: "Ajatukset ovat karhuja". Niin ovat!
En pysty sulkemaan ajatuksiani tai tajuntaani. Jotkut itämaiset filosofiat väittävät sen onnistuvan. Mutta ei korpifilosofi? Luotin väsymyksen tekevän tehtävänsä. Mutta ei! Pyöriskelin, käänsin kylkeä. Tein hengitysharjotteita. Jossain vaiheessa oli uni armahtanut.
Havahduin. tunsin itseni virkeäksi. Katsoin kelloon: olin nukkunut tuskin kahta tuntia, vaikka painuin pehkuihin vähää vaille yksitoista.
"Ajatukset ovat karhuja."
Niin ovat! En saanut unta. Aivoni toimivat ylikierroksilla. Enimmäkseen vanhoissa asioissa ja kaikissa epäonnistumisissa. Miksi ei; miten tästä eteen päin? Siksi, että on luopumisen aikaa!?
Onko mitään järkeä nousta keittämään "aamupuuroa" kolmen aikaan? Niin järjettömästi kuitenkin toimin! Jostain vilahti semmoinen, että kaura vaikuttaa positiivisesti? Siihen olen taipuvainen uskomaan. Tälläkin kerralla.
Heräsin kahdeksan kieppeillä.
"Kuoleman väsyneenä".
Aamuväsymys vaivasi pitkään. Se hellitti selkeästi otettuani käyttöön vitamiinilisät.
Muistinko ottaa? Ovatko hyödyllisiä?
Piipahdin brandykaupassa. Elämä jatkuu!
Vai jatkuuko? Ja miten kauan? Onko sillä väliä?
tiistai 12. syyskuuta 2017
lauantai 9. syyskuuta 2017
Onko kauhun tasapaino tasapainossa?
Luin muutamia Etelä-Korean asukkaiden tuntoja. Sanovat etteivät pelkää. Pohjois-Korea vain uhittelee.
Vaarallista peliä. Odottaako maailmanloppu? Eteläkorealaiset ovat rauhallisia. Joku kuitenkin sanoo: "Ehkä me kaikki kuolisimme".
Kunpa se olisikin niin yksinkertaista! Paljon kuolee. Paljon enemmän koetaan kärsimystä.
Jotenkin tuntuu, että ovat välinpitämättömiä. Ehkä se onkin ainoa oikea tapa?
Harjoittelevat suojautumista. Ydinpommin räjähtäessä ei kukaan voi suojautua. Ei maanalaisissa bunkkereissakaan. Siellä pitäisi majailla satoja vuosia. Siitä päätellen, mitä tiedemiehet laskelmoivat. Ainoa keino on olla räjäyttämättä.
Luin hiljattain kirjasta aseriisunnasta. Vuosikymmeniä sitä on vatvottu. Aseet vain lisääntyvät. Ydinaseiden tuhovoima moninkertaistunut.
Luottavat siihen ettei kukaan uskalla käyttää. Uskaltavatko USA:n ja Pohjois-Korean johtajat? Ainakin kehuvat uskaltavansa. Kukkotappeluako?
Ydinasevaltioita on liian monta. Emme voi olla varmoja, mitä joku kahjo tekee, eikä mikä valtio.
Miksi valtiot valmistavat sellaisia, mitä ei voi käyttää. USA valmisti käyttöä varten ja käytti. Neuvostoliitto valmisti käyttöä varten. Sattuma, tai onni esti sen tähän asti. Näillä näkymin Venäjä tuskin haluaa käyttää. Mutta ei hävitäkään.
"Ehkä me kaikki kuolisimme?" Siinä tapauksessa kuolisivat myös Pohjois-Koreassa!
Ydinpommin kehittäjät eivät aavistaneet sen aseen tuhoisuutta. Miksiköhän eivät huomioineet kuolettavaa säteilyä, ennen kuin käyttivät. Kuulemma ajatelleet sen olevan vain tavallista suurempi jytky.
Hiroshiman pommin tuhojälkeä eivät näyttäneet, vaikka dokumentteja on. Kukaan ei ennakoinut sellaista kauhistuttavaa jälkeä.
Mielessä piilee hämärä kuva oikeudenkäynnistä Oppenheimeria vastaan. Mahtoiko minulla olla televisiota, vai näinkö muiden laitteesta? Huonosti muistan.
Pommin pääarkkitehti katui: "sellaista pommia ei olisi pitänyt valmistaa."
Syyttivät kommunistiksi.
Ja vastapuolella. Juhlivat onnistunutta koetta. Nuori tiedemies Andrei Zaharov erehtyi sanomaan: "toivottavasti emme tarvitse sitä käyttää."
Vihainen huomautus:
"Älkää puuttuko politiikkaan!"
Valitettavasti joudumme tyytymään poliitikkojen päätöksiin. Meilläkin.
Vaarallista peliä. Odottaako maailmanloppu? Eteläkorealaiset ovat rauhallisia. Joku kuitenkin sanoo: "Ehkä me kaikki kuolisimme".
Kunpa se olisikin niin yksinkertaista! Paljon kuolee. Paljon enemmän koetaan kärsimystä.
Jotenkin tuntuu, että ovat välinpitämättömiä. Ehkä se onkin ainoa oikea tapa?
Harjoittelevat suojautumista. Ydinpommin räjähtäessä ei kukaan voi suojautua. Ei maanalaisissa bunkkereissakaan. Siellä pitäisi majailla satoja vuosia. Siitä päätellen, mitä tiedemiehet laskelmoivat. Ainoa keino on olla räjäyttämättä.
Luin hiljattain kirjasta aseriisunnasta. Vuosikymmeniä sitä on vatvottu. Aseet vain lisääntyvät. Ydinaseiden tuhovoima moninkertaistunut.
Luottavat siihen ettei kukaan uskalla käyttää. Uskaltavatko USA:n ja Pohjois-Korean johtajat? Ainakin kehuvat uskaltavansa. Kukkotappeluako?
Ydinasevaltioita on liian monta. Emme voi olla varmoja, mitä joku kahjo tekee, eikä mikä valtio.
Miksi valtiot valmistavat sellaisia, mitä ei voi käyttää. USA valmisti käyttöä varten ja käytti. Neuvostoliitto valmisti käyttöä varten. Sattuma, tai onni esti sen tähän asti. Näillä näkymin Venäjä tuskin haluaa käyttää. Mutta ei hävitäkään.
"Ehkä me kaikki kuolisimme?" Siinä tapauksessa kuolisivat myös Pohjois-Koreassa!
Ydinpommin kehittäjät eivät aavistaneet sen aseen tuhoisuutta. Miksiköhän eivät huomioineet kuolettavaa säteilyä, ennen kuin käyttivät. Kuulemma ajatelleet sen olevan vain tavallista suurempi jytky.
Hiroshiman pommin tuhojälkeä eivät näyttäneet, vaikka dokumentteja on. Kukaan ei ennakoinut sellaista kauhistuttavaa jälkeä.
Mielessä piilee hämärä kuva oikeudenkäynnistä Oppenheimeria vastaan. Mahtoiko minulla olla televisiota, vai näinkö muiden laitteesta? Huonosti muistan.
Pommin pääarkkitehti katui: "sellaista pommia ei olisi pitänyt valmistaa."
Syyttivät kommunistiksi.
Ja vastapuolella. Juhlivat onnistunutta koetta. Nuori tiedemies Andrei Zaharov erehtyi sanomaan: "toivottavasti emme tarvitse sitä käyttää."
Vihainen huomautus:
"Älkää puuttuko politiikkaan!"
Valitettavasti joudumme tyytymään poliitikkojen päätöksiin. Meilläkin.
torstai 7. syyskuuta 2017
Muuttolintuja
Tapahtumien perusteella on vuosi 1987.
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiotyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.
Linnut tulee etelästä pesäntekoon. Minäkin tavallaan pesänteko0n. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että alan asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suuri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja matonkappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun äkkiä helähtää sointuisa toitotus. Mikä se oli? eläinkö? Käännän päätäni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni! Muutamien päivien päästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseinää maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimallista viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat, en minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan häiritsevän, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään aluselle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja, asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselen hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Sitten keksin lähestymistavan. Ne ovat niin sanottuja puolisukeltajia, etsivät pohjasta jotain. Aina kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompikumpi liikahti, tiesin, että pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa, ne ei säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan, vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä rantapuiden lomasta. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiotyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.
Linnut tulee etelästä pesäntekoon. Minäkin tavallaan pesänteko0n. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että alan asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suuri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja matonkappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun äkkiä helähtää sointuisa toitotus. Mikä se oli? eläinkö? Käännän päätäni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni! Muutamien päivien päästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseinää maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimallista viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat, en minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan häiritsevän, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään aluselle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja, asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselen hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Sitten keksin lähestymistavan. Ne ovat niin sanottuja puolisukeltajia, etsivät pohjasta jotain. Aina kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompikumpi liikahti, tiesin, että pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa, ne ei säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan, vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä rantapuiden lomasta. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
keskiviikko 6. syyskuuta 2017
Vanhoja muistaa
Tekstin aiheesta päätellen v 1987
Muuttolintuja
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiotyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.
Linnut tulee etelästä pesän tekoon. Minäkin tavallaan pesäntekoon. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että ehkä tulen asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. Seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja maton kappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun äkkiä helähtää sointuva toitotus. Mikäs se oli? Eläinkö? Käännän pääni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni? Muutamien päivien perästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseiniä maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimakasta viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat. En minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan haittaavan, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään alueelle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselin hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Siten keksin lähestymistavan. Ne ovat niin sanottuja puolisukeltajia, etsivät pohjasta jotain. Aina kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompi kumpi liikahti, tiesin, että pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa ne ei säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan, vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä rantapuiden lomasta. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
* * * * * *
Tuosta on aikaa neljäkymmentä vuotta. Joutsenia oli vielä vähän. Nuo olivat ensimmäiset joutsenet, jotka näin luonnossa. Siitä asti oli siellä joutsenia niin kauan kuin asuin. Reilun puolenkymmenen vuoden kuluttua videopiirissä yllätimme videolle kuvatuilla joutsenilla.
Edellä kerrotun tarinan esitin kirjoittajapiirissä semmoisenaan. Sekin kirjoitettu tajunnan virtana. En korjannut virheitä.
Muuttolintuja
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiotyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.
Linnut tulee etelästä pesän tekoon. Minäkin tavallaan pesäntekoon. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että ehkä tulen asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. Seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja maton kappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun äkkiä helähtää sointuva toitotus. Mikäs se oli? Eläinkö? Käännän pääni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni? Muutamien päivien perästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseiniä maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimakasta viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat. En minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan haittaavan, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään alueelle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselin hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Siten keksin lähestymistavan. Ne ovat niin sanottuja puolisukeltajia, etsivät pohjasta jotain. Aina kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompi kumpi liikahti, tiesin, että pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa ne ei säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan, vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä rantapuiden lomasta. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
* * * * * *
Tuosta on aikaa neljäkymmentä vuotta. Joutsenia oli vielä vähän. Nuo olivat ensimmäiset joutsenet, jotka näin luonnossa. Siitä asti oli siellä joutsenia niin kauan kuin asuin. Reilun puolenkymmenen vuoden kuluttua videopiirissä yllätimme videolle kuvatuilla joutsenilla.
Edellä kerrotun tarinan esitin kirjoittajapiirissä semmoisenaan. Sekin kirjoitettu tajunnan virtana. En korjannut virheitä.
maanantai 4. syyskuuta 2017
Oikein tai väärin
Jonkinlaisena sanaseppänä tulen kiinnittäneeksi huomiota kielellisiin ilmaisuihin. Käytän itse murteellisia ja semanttisia ilmaisuja teksteissäni. Mutta voiko koulutetuilta ammattilaisilta julkisessa esiintymisessä odottaa jotakin? Kirjoitan tajunnan virtaa, eikä niitä moni lue, paitsi silloin kun tekstini huolitaan paikallismediaan. Moittiminen on oikeutettua.
Urheilutoimittajat intoutuvat runollisiksi, käyttävät runsasta kuvakieltä tuloksista hurmioituneina.
Kun sanovat: "kaikkien aikojen", "Kaikki ajat" saattavat käsittää vain vuosikymmeniä. Harvoin satoja vuosia.
Tauti tarttuu. Teeveessä säätieteilijä lausahti: "Nyt oli kaikkien aikojen lämpimin tammikuu." Korpifilosofi hymähti: "Nyt nyrjähti!"
Joku sentään käyttää osuvampaa ilmaisua: "Mittaushistorian aikana."
Onko tämä saivartelua, kun tuntuu jotenkin oudolta sanoa: "Palloilija laukoi maalin!" Laukaisi!
Mielestäni laukoi on monikkomuoto. Maali myös ammutaan. Ampui. Ampui sata kertaa.
Mielestäni voi sanoa: "Jalkapallisti laukoi kolme maalia."
Vai, onko laukoi huonoa suomea?
Tänä päivänä tulleessa Sydän-lehdessä oli artikkeli. Anna-mari Hekkala kirjoittaa aiheesta: "antikoagulantti". Aivan outo sana tarkoittaa itsellekin tuttua ainetta. Käyttämäni on Primaspan.
Lajitoverit sanovat: "Verenohennus lääke". Joillekin yritän selittää: "Ei se tarkoita veren ohennusta vaan hyytymisen estoa." Sitä eivät näytä ymmärtävän. Katsovat minuun hitaasti.
Anna-Mari Hekkala sanoo sen, kuten olen itsekin ymmärtänyt. Veren ohennuksella tarkoitetaan hemoglobiiniin vaikuttamista.
Tämä on hyödyllistä tietoa. Saman lehden toisessa artikkelissa Mikko Parry varoittaa Omega 3 lisäravinteen käytöstä: "veren hyytymistä vähentävän vaikutuksen vuoksi niiden käyttöä ei voida suositella herkästi veren vuodosta kärsiville, eikä potilaille, jotka käyttävät muuta veren hyytymiseen vaikuttavaa lääkitystä".
Minulla Primaspan 100. Aspirin.
Skeptikkona en hurahda Omega 3:en enkä muihinkaan vastaaviin. Onneksi!
Kuka tavallinen tallaaja tämmöisen ymmärtää?
Sitten: Lääkemääräykset ja annosteluohjeet ovat lääkärin määräämää "jumalan sanaa". Jos et noudata, joudut Helvettiin!
Joku minua vanhempi mies sanoi: "Lääkärin erehdykset peittää multa."
Mullan peittämiseen törmäsin viime lauantaina. Nuoren tytön elämä päättynyt ilmarintaan. Minulle kertoja arveli sen johtuvan jotenkin sydämestä. Oikaisin. Sattumalta tiedän sen liittyvän keuhkojen operaatioihin. Tunsin kolme henkilöä siltä alueelta. Yksityiskohtia en tietenkään kuullut, mutta oleellisen; tyttö valitti:
--- Minä tukehdun!
Passittivat kotiin ja kuoli.
Joka kerran kysyn: --- Sen takia vai siitä huolimatta? Kuitenkin herää kysymys: miksi tyttö valitti tukehtuvansa? Otettiinko huomioon?
Itselläni kaksi "sairautta", sepelvaltimotauti ja eturauhasen liikakasvu. Niiden tiimoilta otettu monituisia kokeita. Joskus tuli semmoinen tunne, että henkilökunnalle ovat tärkeimpiä laboratoriolukemat. Ei se, miltä potilaasta tuntuu?
Niin. Potilashan ei ole asiantuntija. Hyvin usein kuvittelee.
Mutta minkä tasoinen potilas? Harhainen tai pelokas? Minkälainen koulutus? Oppiarvo? Mistä henkilökunta voi arvata, että kouluja käymätön potilas ajattelee? Kouluttamaton saattaa ajatella. Saattaa olla lukutaitoinen ja kohtuullisesti lukemaansa ymmärtävä.
Sattui kymmenkunta vuotta sitten: Istuin vessassa. Havaitsin; pytty puolillaan helakanpunaista verta. Tapahtuma johti pyyntöön: --- tarvitsen ambulanssin, pitää päästä KYS:iin.
Yksinkertainen pyyntö ei ollut turha. Hätäkeskuksen virkailija sai minulta kohtuuttoman reaktion.
Se hävettää minua vieläkin.
Suunnilleen näin. Huuhtelin veren pois. Jälkeenpäin harmittelin: -- Sitä ei kukaan nähnyt!
Istuin jälleen pytylle. Mahtoiko olla shokki? Pippelin päässä roikkui hyytyneen veren muodostama "pitsi". Kurkotin sivulle, ottaakseni vessapaperia. Havaitsin pyörtymisen tunteen. Pitsi jäi pyyhkimättä.
Hätäkeskukseen!
Hoipertelin keittiöön. Keittiön pöydältä kännykkä. Jatkoin makuuhuoneeseen. Asetuin polvilleni lattialle sängyn viereen. Panin kännykän sängyn päälle. En nähnyt mitään muuta kuin kädessäni mustan kapulan. Numeroita? Numeroita en nähnyt.
Onko se 112 vai 122? Sehän on selvä! Mutta minulle ei ollut. Enkä aikaisemmin valinnut pikanäppäimiä.
112 missä kohdin numerot ovat?
Puoliksi arvaamalla ja puoliksi muistamalla sain näppäiltyä. Ilmeisesti oikeat numerot.
Neuvottu oli, että henkilö ja paikka. Sain sanottua, mutta siinä vaiheessa oli voimat hukassa. Sain sanottua: pitää päästä KYS:iin. En pystynyt keskustelemaan, enkä ymmärtänyt selostaa tilannetta. Vastoin tapojani, sanoin jotain epäystävällistä.
Olin niin voipuneena että kuulin heikkona kaikuna jostain avaruudesta
--- Ambulanssi on tulossa. Sulkekaa puhelin.
Tänäkin päivänä, jos sellainen kuviteltu kohtaaminen sattuisi, että hätäkeskuspäivystäjä ja minä kohtaisimme ja selviäisi osuutemme, häpeäisin käytöstäni, niin että haluaisin näkymättömäksi.
Homma eteni. Ambulanssi lähti Rautalammilta viiden paikkeilla. KYS:issä tulin poliklinikalta osastolle suunnilleen kello kymmenen. Helpottunut ja tyytyväinen.
Urheilutoimittajat intoutuvat runollisiksi, käyttävät runsasta kuvakieltä tuloksista hurmioituneina.
Kun sanovat: "kaikkien aikojen", "Kaikki ajat" saattavat käsittää vain vuosikymmeniä. Harvoin satoja vuosia.
Tauti tarttuu. Teeveessä säätieteilijä lausahti: "Nyt oli kaikkien aikojen lämpimin tammikuu." Korpifilosofi hymähti: "Nyt nyrjähti!"
Joku sentään käyttää osuvampaa ilmaisua: "Mittaushistorian aikana."
Onko tämä saivartelua, kun tuntuu jotenkin oudolta sanoa: "Palloilija laukoi maalin!" Laukaisi!
Mielestäni laukoi on monikkomuoto. Maali myös ammutaan. Ampui. Ampui sata kertaa.
Mielestäni voi sanoa: "Jalkapallisti laukoi kolme maalia."
Vai, onko laukoi huonoa suomea?
Tänä päivänä tulleessa Sydän-lehdessä oli artikkeli. Anna-mari Hekkala kirjoittaa aiheesta: "antikoagulantti". Aivan outo sana tarkoittaa itsellekin tuttua ainetta. Käyttämäni on Primaspan.
Lajitoverit sanovat: "Verenohennus lääke". Joillekin yritän selittää: "Ei se tarkoita veren ohennusta vaan hyytymisen estoa." Sitä eivät näytä ymmärtävän. Katsovat minuun hitaasti.
Anna-Mari Hekkala sanoo sen, kuten olen itsekin ymmärtänyt. Veren ohennuksella tarkoitetaan hemoglobiiniin vaikuttamista.
Tämä on hyödyllistä tietoa. Saman lehden toisessa artikkelissa Mikko Parry varoittaa Omega 3 lisäravinteen käytöstä: "veren hyytymistä vähentävän vaikutuksen vuoksi niiden käyttöä ei voida suositella herkästi veren vuodosta kärsiville, eikä potilaille, jotka käyttävät muuta veren hyytymiseen vaikuttavaa lääkitystä".
Minulla Primaspan 100. Aspirin.
Skeptikkona en hurahda Omega 3:en enkä muihinkaan vastaaviin. Onneksi!
Kuka tavallinen tallaaja tämmöisen ymmärtää?
Sitten: Lääkemääräykset ja annosteluohjeet ovat lääkärin määräämää "jumalan sanaa". Jos et noudata, joudut Helvettiin!
Joku minua vanhempi mies sanoi: "Lääkärin erehdykset peittää multa."
Mullan peittämiseen törmäsin viime lauantaina. Nuoren tytön elämä päättynyt ilmarintaan. Minulle kertoja arveli sen johtuvan jotenkin sydämestä. Oikaisin. Sattumalta tiedän sen liittyvän keuhkojen operaatioihin. Tunsin kolme henkilöä siltä alueelta. Yksityiskohtia en tietenkään kuullut, mutta oleellisen; tyttö valitti:
--- Minä tukehdun!
Passittivat kotiin ja kuoli.
Joka kerran kysyn: --- Sen takia vai siitä huolimatta? Kuitenkin herää kysymys: miksi tyttö valitti tukehtuvansa? Otettiinko huomioon?
Itselläni kaksi "sairautta", sepelvaltimotauti ja eturauhasen liikakasvu. Niiden tiimoilta otettu monituisia kokeita. Joskus tuli semmoinen tunne, että henkilökunnalle ovat tärkeimpiä laboratoriolukemat. Ei se, miltä potilaasta tuntuu?
Niin. Potilashan ei ole asiantuntija. Hyvin usein kuvittelee.
Mutta minkä tasoinen potilas? Harhainen tai pelokas? Minkälainen koulutus? Oppiarvo? Mistä henkilökunta voi arvata, että kouluja käymätön potilas ajattelee? Kouluttamaton saattaa ajatella. Saattaa olla lukutaitoinen ja kohtuullisesti lukemaansa ymmärtävä.
Sattui kymmenkunta vuotta sitten: Istuin vessassa. Havaitsin; pytty puolillaan helakanpunaista verta. Tapahtuma johti pyyntöön: --- tarvitsen ambulanssin, pitää päästä KYS:iin.
Yksinkertainen pyyntö ei ollut turha. Hätäkeskuksen virkailija sai minulta kohtuuttoman reaktion.
Se hävettää minua vieläkin.
Suunnilleen näin. Huuhtelin veren pois. Jälkeenpäin harmittelin: -- Sitä ei kukaan nähnyt!
Istuin jälleen pytylle. Mahtoiko olla shokki? Pippelin päässä roikkui hyytyneen veren muodostama "pitsi". Kurkotin sivulle, ottaakseni vessapaperia. Havaitsin pyörtymisen tunteen. Pitsi jäi pyyhkimättä.
Hätäkeskukseen!
Hoipertelin keittiöön. Keittiön pöydältä kännykkä. Jatkoin makuuhuoneeseen. Asetuin polvilleni lattialle sängyn viereen. Panin kännykän sängyn päälle. En nähnyt mitään muuta kuin kädessäni mustan kapulan. Numeroita? Numeroita en nähnyt.
Onko se 112 vai 122? Sehän on selvä! Mutta minulle ei ollut. Enkä aikaisemmin valinnut pikanäppäimiä.
112 missä kohdin numerot ovat?
Puoliksi arvaamalla ja puoliksi muistamalla sain näppäiltyä. Ilmeisesti oikeat numerot.
Neuvottu oli, että henkilö ja paikka. Sain sanottua, mutta siinä vaiheessa oli voimat hukassa. Sain sanottua: pitää päästä KYS:iin. En pystynyt keskustelemaan, enkä ymmärtänyt selostaa tilannetta. Vastoin tapojani, sanoin jotain epäystävällistä.
Olin niin voipuneena että kuulin heikkona kaikuna jostain avaruudesta
--- Ambulanssi on tulossa. Sulkekaa puhelin.
Tänäkin päivänä, jos sellainen kuviteltu kohtaaminen sattuisi, että hätäkeskuspäivystäjä ja minä kohtaisimme ja selviäisi osuutemme, häpeäisin käytöstäni, niin että haluaisin näkymättömäksi.
Homma eteni. Ambulanssi lähti Rautalammilta viiden paikkeilla. KYS:issä tulin poliklinikalta osastolle suunnilleen kello kymmenen. Helpottunut ja tyytyväinen.
Ihmisen arvostus
Missään yhteydessä, varsinkaan teksteissäni en ole ilmaissut tyytymättömääni vaimooni, lasten äitiini.
Teenkö kardinaalimunauksen, jos kerron esimerkin "todellisesta elämästä"?
Arvojärjestys kai on oikeutettua joltain kantilta? Kai se on uskottava. Esimerkki:
Jälkikasvua tullut vierailulle. Sehän oli positiivista!
Entä sitten? En antanut sepelvaltimotaudin estää, rajoitus oli pakko ottaa huomioon. Pakersin verstaalla väsymykseen asti. Verstaalla pakertaminen mahdollisti vaatimattoman elämän. Sehän ei riittänyt. Eihän se tuottanut "mammonaa eikä gloriaa".
Melkoisen väsyneenä kapusin verstaalta yläkerran keittiöön. Tuoksui ruoka. Uteliaana nostin kattilan kantta.
Emännöitsijä kivahti:
--- Se on pojille! Kysyin:
Missä se entinen tähde on?
--- Se on vintissä.
Tuija hymyili vaisusti:
--- Koirille!
Hain mitään puhumatta vintistä sen. Lämmitin ja söin.
Näinkö lasteni äiti arvosti minua? Olin järjestyksessä Jaanan koirien jälkeen!?
Tulipahan sanottua.
Teenkö kardinaalimunauksen, jos kerron esimerkin "todellisesta elämästä"?
Arvojärjestys kai on oikeutettua joltain kantilta? Kai se on uskottava. Esimerkki:
Jälkikasvua tullut vierailulle. Sehän oli positiivista!
Entä sitten? En antanut sepelvaltimotaudin estää, rajoitus oli pakko ottaa huomioon. Pakersin verstaalla väsymykseen asti. Verstaalla pakertaminen mahdollisti vaatimattoman elämän. Sehän ei riittänyt. Eihän se tuottanut "mammonaa eikä gloriaa".
Melkoisen väsyneenä kapusin verstaalta yläkerran keittiöön. Tuoksui ruoka. Uteliaana nostin kattilan kantta.
Emännöitsijä kivahti:
--- Se on pojille! Kysyin:
Missä se entinen tähde on?
--- Se on vintissä.
Tuija hymyili vaisusti:
--- Koirille!
Hain mitään puhumatta vintistä sen. Lämmitin ja söin.
Näinkö lasteni äiti arvosti minua? Olin järjestyksessä Jaanan koirien jälkeen!?
Tulipahan sanottua.
perjantai 1. syyskuuta 2017
Vanhoja juttuja
Katkeruuttako? Siltä vaikuttaa. Vuosisadan vaihteessa kirjailtua,
Käyttäytyminen. Riskitekijät. Me-lehti 3/2000
"Tämä on maalaisjärjen rappeutumista ja asiantuntijavaltaan alistumista. Me hyvinvointiyhteiskunnan jäsenet tahdomme liiankin helposti suostua kuunteleman lääketieteilijöitä, jotka kertovat meille, miten pitäisi elää. Heidän eksakti, numeroin ilmaistu tutkimustietonsa hämää meidät uskomaan, että he tietävät salaisuuden. Mutta eivät hekään tiedä; he vain arvuuttelevat. He rakentavat hitaasti palapeliä, joka loppujen lopuksi saattaa esittää jotain aivan muuta kuin he koskaan ovat osanneet kuvitellakaan."
Riskitekijät on määritelty ja osin pitävät tietysti paikkansa, mutta suhtaudun kriittisesti. Sellaisia on leikattu, joiden kolesterolilukema on neljä ja siinä runsaasti hyvälaatuisia. Margariinin syöjiä leikataan. Sitten nämä normaalipainoiset, tupakoimattomat, liikkuvat, kalaa syövät ja alhaisen verenpaineen omaavat joutuvat samalla tavalla leikkauspöydälle. Kuulun tuohon ryhmään.
Luonteeltani olen stressaantuva ja vaikeuksia kokenut. Mutta ei minua voi luokitella A-B tyyppien jaolla, en ole viilipytty, mutta en neuroottinenkaan.
Muutamat amerikkalaiset tutkijat ovat yrittäneet etsiä sepelvaltimotaudin vastustuskyvyksi vähätuloisuutta!? "Alkeellisilla" kansoilla kyseistä vaivaa esiintyy vähemmän kuin "sivistyneillä. Kuulun itä-suomalaiseen Savon heimoon. Jotkut pitävät meitä alkeellisina , kuten vanhoissa Suomi-filmeissä esitetään. Olen tehnyt ruumiillista työtä ja aina ollut vähätuloinen. Nämä viisaat ovat sitä mieltä. ettei pienituloisella ole huolia eikä stressiä, näitä on vain omaisuuden kartuttajilla. Ikävä kyllä, meillä vähätuloisilla ja alkeellisilla on runsaasti sydänvaivoja.
Voisin sanoa noita rasisteiksi. Rasismiksi katsotaan ihonväriin kohdistuvaa syrjintää, mutta mielestäni sitä myös on koulutusta saamattomiin ja suorittavaa työtä tekeviin kohdistuva väheksyntä, sekä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät onnistuneet hankkimaan yleisen standartin mukaisia olosuhteita ja elintason välineitä ympärilleen.
Tutkijat unohtavat, että vähän ansaitsevilla on ainainen huoli toimeentulosta, kun se on sidoksissa rahaan. Stressiä lisää alemmuuskompleksi, kun tietää olevansa muita huonompi. Ei pysty ostamaan hyvää asuntoa, ei ole varaa käydä ulkomaanmatkoilla, joista muut kertovat ylen onnellisina ja jokapäiväisenä asiana kuin sukkaparin osto, joka sekin itseni pitää tehdä harkiten. Kysyvät aina autoni vuosimallia, vaikka näkevät kysymättäkin sen olevan vanha ja halpa.
Lukiessani ns. A-tyyppisestä käyttäytymisestä ja sen tutkimisesta kertovaa kirjaa, tarkastelen itseäni ja huomaan omaavani tuosta vahingollisesta mallista suunnilleen puolet. Mutta löytyykö ketään, jolla ei noita ominaisuuksia ole? Vaikka en ole fanaatikko missään asiassa, kuitenkin olen usein tyytymätön asioiden luistamiseen.
Kaikki näyttävät käsittelevän ylemmän yhteiskuntaluokan tapauksia, kaltaisiani ei ollenkaan. Aivan kuin A-tyyppi on joko valittu olotila, tai luonteenpiirre, josta voi opetella irtautumaan pelkällä tahdon voimalla.
Harvat huomioivat alaluokan ihmisiä, joihin kuulun. Kirjastoista löydän vain muutamia yleisölle tarkoitettuja teoksia, joukossa muutama amerikkalainen. Amerikkalaisissa teoksissa on amerikkalainen näkökulma. Niiden tietojen perusteella, joita päähäni on tallentunut, sikäläisessä systeemissä kaltaiseni jäävät hoitamatta, varsinkin näin suuret operaatiot, kuten sydänleikkaukset. Suomessa hoidetaan meikäläisetkin, enkä ole pitänyt itsestään selvänä , että pääsen leikkaukseen kiireellisenä, olenhan jo eläkeikäinen, enkä koe itseäni arvokkaaksi.
A-tyypistä ja stressistä mainitaan varallisuuden hankkimisen yhteydessä. Totta on. että yhä uusien saavutusten tavoitteluun tulee pakomielle, jopa himo. Kuitenkin ovat erikseen ne, jotka ovat lähtöisin kurjista oloista ja nollapisteestä, mutta on pyrkimys kohentaa asemaansa omilla ponnistuksillaan, mutta kamppailustaan huolimatta epäonnistuvat.
Nämä tutkijat eivät tiedä mitään pienyrittäjän vaikeuksista, tai eivät laske heitä kuuluviksi mihinkään kastiin. Kun on muutama työntekijä, joille maksetaan palkkaa, eikä tilipäivän aamuna ole kassassa ollenkaan rahaa, sinä tilanteessa kysytään usean kirjaimen tyyppiä.
Kun kamppailee erääntyneiden laskujen kanssa, kun asiakkaat maksavat hitaasti, tai mielellään ei ollenkaan, kun luottaa ihmisiin ja on liian kiltti. Kun erehtyy alkamaan yrittäjäksi ja kantaa vastuunsa, ei voi lopettaa, vaikka huomaa homman menevän perseelleen. Kun siirtää konkurssia niin pitkälle, ettei kukaan kärsi, ei takaajat eikä muut, vaan haluaa jotenkin selvitä pankkiveloista, niin mikä se tyyppi on?
Käyttäytyminen. Riskitekijät. Me-lehti 3/2000
"Tämä on maalaisjärjen rappeutumista ja asiantuntijavaltaan alistumista. Me hyvinvointiyhteiskunnan jäsenet tahdomme liiankin helposti suostua kuunteleman lääketieteilijöitä, jotka kertovat meille, miten pitäisi elää. Heidän eksakti, numeroin ilmaistu tutkimustietonsa hämää meidät uskomaan, että he tietävät salaisuuden. Mutta eivät hekään tiedä; he vain arvuuttelevat. He rakentavat hitaasti palapeliä, joka loppujen lopuksi saattaa esittää jotain aivan muuta kuin he koskaan ovat osanneet kuvitellakaan."
Riskitekijät on määritelty ja osin pitävät tietysti paikkansa, mutta suhtaudun kriittisesti. Sellaisia on leikattu, joiden kolesterolilukema on neljä ja siinä runsaasti hyvälaatuisia. Margariinin syöjiä leikataan. Sitten nämä normaalipainoiset, tupakoimattomat, liikkuvat, kalaa syövät ja alhaisen verenpaineen omaavat joutuvat samalla tavalla leikkauspöydälle. Kuulun tuohon ryhmään.
Luonteeltani olen stressaantuva ja vaikeuksia kokenut. Mutta ei minua voi luokitella A-B tyyppien jaolla, en ole viilipytty, mutta en neuroottinenkaan.
Muutamat amerikkalaiset tutkijat ovat yrittäneet etsiä sepelvaltimotaudin vastustuskyvyksi vähätuloisuutta!? "Alkeellisilla" kansoilla kyseistä vaivaa esiintyy vähemmän kuin "sivistyneillä. Kuulun itä-suomalaiseen Savon heimoon. Jotkut pitävät meitä alkeellisina , kuten vanhoissa Suomi-filmeissä esitetään. Olen tehnyt ruumiillista työtä ja aina ollut vähätuloinen. Nämä viisaat ovat sitä mieltä. ettei pienituloisella ole huolia eikä stressiä, näitä on vain omaisuuden kartuttajilla. Ikävä kyllä, meillä vähätuloisilla ja alkeellisilla on runsaasti sydänvaivoja.
Voisin sanoa noita rasisteiksi. Rasismiksi katsotaan ihonväriin kohdistuvaa syrjintää, mutta mielestäni sitä myös on koulutusta saamattomiin ja suorittavaa työtä tekeviin kohdistuva väheksyntä, sekä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät onnistuneet hankkimaan yleisen standartin mukaisia olosuhteita ja elintason välineitä ympärilleen.
Tutkijat unohtavat, että vähän ansaitsevilla on ainainen huoli toimeentulosta, kun se on sidoksissa rahaan. Stressiä lisää alemmuuskompleksi, kun tietää olevansa muita huonompi. Ei pysty ostamaan hyvää asuntoa, ei ole varaa käydä ulkomaanmatkoilla, joista muut kertovat ylen onnellisina ja jokapäiväisenä asiana kuin sukkaparin osto, joka sekin itseni pitää tehdä harkiten. Kysyvät aina autoni vuosimallia, vaikka näkevät kysymättäkin sen olevan vanha ja halpa.
Lukiessani ns. A-tyyppisestä käyttäytymisestä ja sen tutkimisesta kertovaa kirjaa, tarkastelen itseäni ja huomaan omaavani tuosta vahingollisesta mallista suunnilleen puolet. Mutta löytyykö ketään, jolla ei noita ominaisuuksia ole? Vaikka en ole fanaatikko missään asiassa, kuitenkin olen usein tyytymätön asioiden luistamiseen.
Kaikki näyttävät käsittelevän ylemmän yhteiskuntaluokan tapauksia, kaltaisiani ei ollenkaan. Aivan kuin A-tyyppi on joko valittu olotila, tai luonteenpiirre, josta voi opetella irtautumaan pelkällä tahdon voimalla.
Harvat huomioivat alaluokan ihmisiä, joihin kuulun. Kirjastoista löydän vain muutamia yleisölle tarkoitettuja teoksia, joukossa muutama amerikkalainen. Amerikkalaisissa teoksissa on amerikkalainen näkökulma. Niiden tietojen perusteella, joita päähäni on tallentunut, sikäläisessä systeemissä kaltaiseni jäävät hoitamatta, varsinkin näin suuret operaatiot, kuten sydänleikkaukset. Suomessa hoidetaan meikäläisetkin, enkä ole pitänyt itsestään selvänä , että pääsen leikkaukseen kiireellisenä, olenhan jo eläkeikäinen, enkä koe itseäni arvokkaaksi.
A-tyypistä ja stressistä mainitaan varallisuuden hankkimisen yhteydessä. Totta on. että yhä uusien saavutusten tavoitteluun tulee pakomielle, jopa himo. Kuitenkin ovat erikseen ne, jotka ovat lähtöisin kurjista oloista ja nollapisteestä, mutta on pyrkimys kohentaa asemaansa omilla ponnistuksillaan, mutta kamppailustaan huolimatta epäonnistuvat.
Nämä tutkijat eivät tiedä mitään pienyrittäjän vaikeuksista, tai eivät laske heitä kuuluviksi mihinkään kastiin. Kun on muutama työntekijä, joille maksetaan palkkaa, eikä tilipäivän aamuna ole kassassa ollenkaan rahaa, sinä tilanteessa kysytään usean kirjaimen tyyppiä.
Kun kamppailee erääntyneiden laskujen kanssa, kun asiakkaat maksavat hitaasti, tai mielellään ei ollenkaan, kun luottaa ihmisiin ja on liian kiltti. Kun erehtyy alkamaan yrittäjäksi ja kantaa vastuunsa, ei voi lopettaa, vaikka huomaa homman menevän perseelleen. Kun siirtää konkurssia niin pitkälle, ettei kukaan kärsi, ei takaajat eikä muut, vaan haluaa jotenkin selvitä pankkiveloista, niin mikä se tyyppi on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)