Olenkohan vanhus?

Vitsailen joskus kompuroidessani: Mitenkähän sitä vanhana pärjää?  Vanhuspalvelulaki määrää yli 65 vuotiaalle jotain. En tiedä mitä kaikkea? En tarvitse tietääkään. Pientä eläkettä saan automaattisesti.

Kuusvitosena olin työkykyinen. Vuosipäivän jälkeen tein vielä joitain viikkoja palkkatyötä. Pärjäsin nuoremmille. Lenkkeilin, voimistelin. Tasapainosta kertoo, kun pystyin kävelemään käsilläni. 66 v tuli täyteen keväällä 1998. Sydän tarvitsi kohennusta. Ohitusleikkaus.
Leikkauksen hoitivat erinomaisella tuloksella. Mutta sivuvaikutukset järkytti. Ihmettelyni poistui luettuani artikkelin: "60 prosentilla ohitusleikatuilla ilmenee neurologisia häiriöitä."
Veri kierrätetään keinotekoisesti. Aivot saattavat jäädä vähälle hapelle.
Kauhistelin jyrkkiä muutoksia. Ne eivät vaivaa mieltäni. kun tiedän osasyyn. Pahimpia on tasapainon heikkeneminen, jyrkkä muutos huonompaan muistissa ja toispuolinen heikentyminen.
Leikkauksen jälkeen oli oikea käsi lähes kunnoton. Myöhemmin havaitsin oikean rintalihaksen vasenta pienemmäksi. Jalkavaivan tullessa aloin pitämään sääriä seinällä. Onko oikea jalkani toista lyhempi? Sitä en osaa mitata, mutta havaitsin oikean pakaran vasenta pienemmäksi. Oikea reisi on ohentunut.

Kuukausi tai kaksi taapäin löi sydän vähän epätasaisesti. Leposyke vaihteli 60:n kahtapuolta. Lyöntivirhe palannut sämpläämään.
Jostain syystä palannut parempaan toimintaan. Kun istuin tähän, tunnustelin sykettä. Tasainen tahti, leposyke 55. Kohonneeseen lukemaan vaikuttaa uimahallissa käynti. Aktiivinen toiminta. Ei paha.
Jonain päivänä menneellä viikolla oli 48. eikä yhtään virhelyöntiä.
Sepelvaltimotauti antaa oikeuden alennettuun liikuntapaikkahintaan. Tavallisessa oleskelussa sitä ei huomaa ollenkaan. Ainoastaan rasituksessa väsyminen tulee vanhukselle helpommin.
Muut jutut sen sijaan antavat merkkejä. Näkö, kuulo ja huonot jalat. Vatsakin.

Kaihileikkauksen jälkeen silmien "tiputus" arveluttaa. En hallitse käden liikkeitä tarpeeksi.
Olisikohan siinä tarpeeksi syytä vaatia "vanhuslain" perusteella yhteiskunnan apua?

Herrojen Helsingin parempien kaupunkilaisten alueella asukkaat elävät 7 vuotta kauemmin kuin laitakaupungin rupusakki.  Tuokin on uutisen arvoinen. Vai onko? Voisiko tuon tajuta muutenkin.
Joskus tyrkyttävät tietoa, jonka mukaan elintaso ja ylellinen elämä rasittaa. Taitaa olla rikkaiden keksimä, että me köyhät kadehtisimme vähemmän. Kadehdimme kuitenkin.

Seitsemänkympin seutu meni ahertaessa. En edes muista, millaisessa kunnossa olin. Seitenvitosena pystyin liikkumaan tehokkaasti. Punnersin penkistä 75 kiloa.
Sen aikaisesta kunnosta on vain muisto. Syksyn korvalla aloitin kuntosalilla hyvin varovasti. Käytän mittarina penkkipunnerrusta. Vähänköhän nousee?  Niinpä. Ensimmäisellä kerralla nostin 30 kiloa. Muutamien kertojen jälkeen sain 40 kiloa. Pikkutytötkin nostaa yhdellä kädellä enemmän? Harjoittelen edelleen.

Vierastan ainaista jankutusta pitkään elämisestä. Hyvä ettei ihmisen tarvitse elää ikuisesti. Vähempikin riittää! Elää sen minkä elää. Kun pysyisi jonkinlaisessa toimintakunnossa ja kaatuisi saappaat jalassa.

Elämä päättyy viimeiseen henkäykseen ja sillä siisti. Tuon puoleisesta saavat haaveilla jotka siihen uskovat.

Asuntojen koot

Omasta viiteryhmästäni vasemmistopuolueiden piiristä nousi kritiikki ahtaasta asumisesta. Vertasivat eurooppalaiseen tasoon, ottamatta huomioon lämmityskustannuksia ja eristystarvetta. 
kirjoittivat ja esittivät näytelmiä "tuhansista yksiöistä". Vasemmistolaiseen vouhotukseen en voinut tuntea sympatiaa. Kas kummaa, kun eivät laulaneet tuhannesta yksiöttömästä!?

Vettä virtasi Vantaanjoesta ja muualtakin. IkiWanha koki ja näki kaiken. Korpelan puutteen ja ahdingon, kunnes vihdoin eläkeikäisenä vanhuuden kynnyksellä asun ikiomassa lokerossani.
Siinäpä se, puolueet ja järjestöt ajavat etuja. Väittävät ajavansa vähävaraisten etuja. Paskan marjat! Vähävaraisten edut tulevat "sivutuotteina", jos sitäkään?

Kapitalismi tai sosialismi: "tyhjästä ei nyhjästä!" Tarvitaan tuloksellista toimintaa. Lähden siitä, että taustani on vasemmistolaisuus. Tunnustan, että olen pragmaatikko. Personallisuudessani kamppailee hyödyt ja haitat. Sitä vai tätä? Vai siltä väliltä?
Sosialismin romahdus oli väistämätön. Miksi? Siksi kun sosialismia havittelivat ihmisten saavutettavaksi mahdollisuudeksi.     

Höpö-höpö! Miksi tuommoista kirjoitan?
Se on tajunnan virtaa, hallitsematonta. Piti käsitellä asuntojen kokoja!

Miten Korpelassa?

Mökki paloi. Katsoin tulta ja savua Muonan rappusilta. Rakensivat Ohemäen kärriliiteristä "uuden".
Kyläläiset sanoivat: "Iso tupa." Tapani on selvitellä. Iso tupa oli 5X3,5 m. Siis 17,5  neliömetriä. Sitten oli kamari noin 12 neliömetriä. Kamarissa nukkui Pekka ja Akaatta siihen asti kun Pekka kuoli. Tilat olivat sen aikaiset normaalit.
Että silleen!

Varkauden tehtaiden asunnossa asui Pirkon eno perheineen; kaksi tytärtä. Asunto oli hellahuone. !!!??? Liekö ollut neliöitä?
Niinä aikoina Suomi rakennettiin. Maksettiin sotakorvaukset!!!

Mentiin eteenpäin. Pirkon sukulaiset Eino ja Aili Kotilaiset pääsivät omistusasuntoon, vaatimattomaan.
Siinä vaiheessa alkoi vouhotus. Suomessa asutaan ahtaasti. Pitää rakentaa isompia asuntoja.
Oma tuumailuni keskittyi kysymykseen: kunhan olisi asuntoja. Pienituloisena kärsin asuntopulasta hakiessani työtä ja "vihreää oksaa".

Nyt kysyvät: "kuka haluaa asua 15,5 neliön asunnossa?" Otsikko jättää mainitsematta korkeuden 4 m.
Nuorukaisena olisin hihkunut riemusta, jos työtä hakiessani olisi vihjattu noin loistavasta asunnosta. Mitä tuumaisi pakolainen moista asuntoa tarjottaessa?  

Tuntuu kummalta nykyisten ihmisten valitukset!? Koskaan ei ole ollut Suomessa näin hyvät oltavat. Eikä koskaan tule sitä päivää, että kaikilla maailman kansoilla olisi näin "surkeat" oltavat kuin meillä.

Isän päivänä

Tänään se on. Isän rooli? Mikä se on? Onko sitä? Tarvitseeko sellaista? Eikö riitä, että elää ja toimii luonnon mukaisesti, "luomuna". Mielestäni yritykset olla ja tulla määrätyn laiseksi isäksi, tulevat epäonnistumaan. Siihen ei ole koulua, eikä kursseja. Jokainen toimii luonteensa mukaisesti. Voiko luonnetta muuttaa? Väitän ettei voi. Luonnetta voi kehittää johonkin suuntaan. Kovin radikaalia muutosta on turha tavoitella.

Miehen malli? Mistäpä sellaisen olisin saanut? Kasvuaikanani, pitäisi kai sanoa; lapsuudessa, jota minulla ei ollut, mieshenkilö oli Pekka Rytkönen, äitini appiukko. Äitini avuttomuutta hyödynsivät jätkät. Syntyi meitä huoripentuja. Luonnollisesti Pekka suhtautui vihamielisesti, eikä hänen persoonallisuuskaan sisältänyt malliksi kelpaavaa.  Kun Pekka kuoli olin 10 v.

Talvisodan alkaessa olin 7 v. Sotien loputtua olin 12 v. Miehet olivat rintamalla.  Sitä vanhemmat siinä ympäristössä tuskin kävivät kansakoulua ja aikanaan suhtautuivat kielteisesti koulun käyntiin. Poikia tarvittiin maa- ja metsätöihin elannon hankintaan. Niissä maisemissa oli sivistyneet ihmiset harvassa. En tavannut ainuttakaan.

Semmoisen asenteen omaksuin, että minusta ei saa näkyä Korpelan leima. Aioin kehittyä siitä pois. Sekin saattoi olla haitaksi. Kehityin ja en kehittynyt.

Meitä äitini pesuetta ajatellessani päätin, että minun takiani ei tarvitse kukaan nainen, eikä lapset kärsiä.
Niin päätin, mutta kohtalon ironiaako, vai tähtiin kirjoitettu, perheessäni en murheilta välttynyt. Lasteni äiti aloitti "harrastuksen" jo lasten pieninä ollessa.
Työpaikalla oppipoika ihmetteli:
 --- Mikä sinulla on, kun sinä oot tuommonen? Ennenhän sinä hymyilitkin.

Kuinka olisin voinut noilla eväillä tulla hyväksi isäksi?
En minä pohtinut semmoisia. Olin vain tullut isäksi. Toimin normaalisti. Vastuuntuntoisesti, enkä kokenut mitään ihmeellisiä hankaluuksia. Saattoi olla parasta aikaa, kun tytöt kasvoivat. Enemmän huolta tuottaneet aikuisina. Tuntenut voimattomuutta, kun en voinut järjestellä.

Lapsena en saanut olla lapsi. Isänä olen saanut olla isä.     

Huomenna se on

Alkoivat mainitsemaan isänpäivästä. Nuorena isänä en sitä noteerannut miksikään. Äitienpäivä kyllä, mutta iänpäivä, ehkä ei.
Nyt on tilanne muuttunut. Nyt olen jo isoisän isä. Vuodet vinhana vierivät.
Tänään pistäytyi Seija. Toi tuliaisina syömistä ja juomista.
Pystyin tarjoamaan kahvia ja kahvikakkua. Kakkua voitin vanhusten karonkassa arpajaisista. Hyvää kakkua, kuka lie tehnyt?
Posti toi Leenalta valokuvan: Neljä tyttöä samanlaisissa mekoissa. Kuva lähes viiden vuosikymmenen takaa.

Tämmöisiä päiviä ei ole enää monta. Lähestyn viimeistä pysäkkiä.

Päivitäistä vaihtelua

Maanantaina jalat tottelivat melko hyvin. Sivullinen ei kai olisi isompaa huomannut. Tiistaina tein pienen treenin kuntosalilla ja uin muutamia satoja metrejä. Ei tuntunut pahalta. Tänään keskiviikkona jalat ovat ihan vetämättömissä. Hoipertelin kävellen kaupassa. Heti aamusta käytin autoa pikku huollossa.
Uimahallissa käyn autolla kun rupesi paluumatkalla väsyttämään. Jossain vaiheessa kai pitää ruveta käymään kaupoillakin autolla. Ja niin pieni matka.
Tänään en käy kävelyllä, vietän aikaa muuten.
Sydämen lyönti on tasainen. Viidenkymmenen paikkeilla. Nyt ei ollut yhtään virhettä, jota viime aikoina oli havaittavissa.
Mitenkähän sitä vanhana pärjää?

Onneksi ihmisen ei tarvitse elää ikuisesti.

Suomalaisen rasismin eräs puoli

Sain kävijältä tuliaisina Simo Hämäläisen Kätkäläisen. Lähikaupungissa Pietu Aholainen tutustui originelliin tyyppiin, joka opasti paikkoihin. Peliautomaattien hallissa ihastui ilmaiseen kahvitarjoiluun.  Mutta ei voinut istua, eikä saanut juoda sumppiaan pelikoneiden lähellä. Tärveltyisivät jos kahvia roiskuisi.
    Pietu aikoi mennä ainoaan pöytään jossa istui näköjään joutilaina tummaihoisia nuoria miehiä. Vahtimestari kauhistui: --- Ei sinne, ei saa, ei missään tapauksessa! Minkä tähe???
 --- Pääsevät sanomaan rasistiksi!

Kirja on tietenkin fiktiota ja fiktiona pidin tuotakin tapausta. Luin kirjaa eilispäivänä ja eilen kuulin vielä hurjemman tarinan.
Naapurin leidi kertoi tuttavastaan joka vakavasti sairaana poti sairaalassa. Samassa huoneessa oli potilaana romani. Naista ei saa sanoa naiseksi. Päiväkodissakin lapset eivät saa viettää isänpäivää: Se on nimitetty läheisen päiväksi. Mustalaistakaan ei saa sanoa mustalaiseksi. Ei siltikään vaikka tähtilaulaja hurmaava Anneli Sari käytti heimostaan nimitystä: mustalainen.

Se ei riitä ettei saa nimittää satojen vuosien perinnettä meitä tummaihoisempaa heimoa mustalaiseksi.
eikä heidän tarvitse noudattaa minkään laista kohteliaisuutta, eikä sairaalan sääntöjä. Meille on säädetty tarkat vierailuajat, joita noudatamme.
Tummien ei tarvitse välittää. Tulevat hälisevänä joukkona milloin haluavat.
Sairaanhoitaja sanoo olevansa voimaton.
Jos huomauttaa käyttäytymisestä, valittavat rasismista.
Tämä oli faktaa.
Kirjailijan fiktio on joka päivänä faktaa.

Katsoin itseni kohtalaisen suvakiksi. Olen äärihetero, enkä uskovainen. Kuitenkaan en sylje homojen päälle, enkä polta kirkkoja.

Tämä menee jo korpifilosofinkin ymmärryksen yli.
Me olemme rakentaneet tämän yhteiskunnan napapiirin raukoille rajoille. Pitääkö meidän nöyristellä??
Kukas sanoikaan?:
 --- Vieras kulkee ajallaan, talo elää tavallaan.

Ellen muista väärin, kirjoitin joskus tällä foorumilla suhtautumisestani mustalaisiin: Lindströmeihin; Topiin ja Kalleen. Elivät joukossamme sopuisasti.

Panen tähän vielä esimerkin.
Kalle Lindström näki verstaani tontilla huonokuntoisen rekisteristä poistetun Mersun.
Halusi ostaa. Kysyi hintaa? Tein tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä:
 ---Viisisataa markkaa.
 Sopi Kallelle. Antoi setelin kouraan. Minulla oli ehto:
 --- Vietkö heti pois?  Kalle lupasi.

Viikon päästä tuli kaksi heimolaistaan. Tulivat hakemaan Mersua. Katselin huvittuneena, miten hakijat pitivät omia puoliaan. Olin kasannut Mersun takaosaan mielestäni joutavaa tavaraa. Joukossa romuiksi laskemiani kaiuttimia ja radion osia. Pyörittelivät niitä käsissään ja kantoivat omaan autoonsa.

Mikä tässä on oleellista: Se, kun Kalle oli joutunut sairaalaan, niin sieltäkin hoiti asiansa!              

Näinä päivinä

Yritän sovitella kuntosalin ja uimahallin semmoiseen ajankohtaan, kun ei ole liikuntaryhmiä. Kuntosali on avara, mutta ei sinne kuitenkaan voi mennä ryhmien aikaan. Uimahallissa olen uinut vesijumpparyhmien aikaan. Se ei ole sujuvaa. Siirtelevät rataköysiä suppuun. Tilaa on vähän.

Tiistaina sattuu hyvin. Kuntosali kuuden jälkeen ja sitten uimaan. Toinen päivä on perjantaina sama ohjelma. Keskiviikkona pääsisi kuntosaliin, mutta vesivoimistelijat hallitsevat uimahallia.
Tänäpänä torstaina käyn vain uimassa.

Tiistaina aamupäivällä kävelin ehkä kolmisen kilometriä. Kävely kohtuullisessa kunnossa, en väsähtänyt. Kuntosalilla tein kohtuullisen tehokkaan treenin. Uin kolmisensataa metriä. Mahdoinko olla liian kauan löylyssä? Kahdenlainen vaikutus. Kuumuus rasittaa. Toisaalta lämpö laajentaa verisuonia.

Keskiviikkoaamuna ei tuntunut hyvältä. Kaupalta tullessa ostoskori painoi liikaa. (muutamien kilojen kuorma?)
Huomenna perjantaina yritän taas.

Halli on auki lauantainakin, mutta vain 12.00 - 18.00.  Kun ruokailen ennen liikuntaa, se rasittaa. Jos en sitä ennen syö mitään, ei sekään ole hyväksi. Joskus käyn lauantaisinkin uimassa, mutta vältän rasitusta.

Päädyin tutkailemaan tuntojani. En oivaltanut, että totaalinen väsymys johtui sääristäni.
Toisaalta kävellessä voimistelin joen rannan laitteessa. Kolme erilaista sarjaa, yhteensä 60 - 100 liikettä. Paikalle tullessa oli kävely kohtuullista, mutta voimistelun jälkeen jalat haparoivat. Kuitenkin voimistelussa rasitin vain käsiä ja hartioita?!
Voisin ymmärtää tuon niin, että rasituksessa sydän pumppaa tehokkaammin ja laskimoiden ahtaus jarruttaa.

Tulin siihen tulokseen, että kaikkiin väsymystiloihini vaikuttaa säärien laskimot. Vaikka tämmöiseen päädyinkin, en suinkaan ole varma. Tietäneekö lekuri varmuudella?  En kysy, kuulostelen.