Menin pienen Ohejärven rantaan. Järven pinnassa välkkyivät kirkkaina pienet aallot. Aaltojen kyljissä pienet tummat pilkut luulin kaloiksi. Toivoin pääseväni niitä onkimaan. Rantaheinikon yläpuolella lenteli sudenkorentoja. Sudenkorennot ovat ruskeita, mutta siihen tuli yksi sininen. Se pysähtyi räpyttelemään läpinäkyviä siipiään eteeni. Tuuli työnsi sitä taaksepäin. Se räpytteli siipiään ja eteni taas kohdalleni.
Aurinko ja veden heijastus häikäisi silmiäni. Katselin ihmeellistä olentoa, kunnes se liiteli kauemmas.
Silloin ei sanavarastossani ollut vielä sanaa: kauneus. Pitkän elämäni varrella kohtaamistani se säilyi kauneimpana näkynä.
Naisen kauneus on sitten eri juttu, siinä on muutakin.
Koivun kyljessä naputteli lintu. Sain katsella sitä läheltä. Kotiin mentyä kerroin isoäidille, että metsässä oli korree lintu, sillä ol punanen piälaki.
Isoäiti sanoi: "se on palokärki". En tiennyt, eikä isoäiti sanonut, että palokärki on musta, vaikka sanoin nähneeni korreen linnun.
Linnun kuva piirtyi tajuntaani ainaiseksi. Opin tuntemaan käpytikan, mutta ei se ollut sellainen. Jossain kirjassa mustavalkokuvassa sanottiin olevan kirjotikka. Arvelin: kai se oli sellainen. Nyt tiedän kirjotikan olevan ruotsalainen yleisnimitys.
Sen koommin en sellaista lintua nähnyt. Vasta hyvänlaatuisesta väritelevisiosta nähtyäni varmistui sen olleen valkoselkätikka. En pongaa lintuja, mutta joskus tulee näkyviin outo lentäjä, silloin herää mielenkiinto.
Petäjäjärvellä havaitsin monta mielenkiintoista. Ehkä johtui siitä, että oli aikaa. Emäntä mainitsi vanhan linnunpöntön vaiheilla oleilevan linnun: se kopsauttaa ja istuu pöntön aukolle.
Laittoi pyykkiä narulle, kun sanoi. Tule kahtomaan, tuossa on nyt se lintu.
Sanoin: tikkahan tuo on.
Vasta sitten heräsi kysymys: mutta mikä tikka?
Kirjasta selvisi: pohjantikka. Sen lisäksi oli kaksi havaintoa harmaapäätikasta. Metsäpolkua kävellessäni Jaanan koira haukkui pientä lintua; se oli pikkutikka. Niitä näin myös Olkkosten ruokintapaikalla. Palokärkien kosioleikkiä kuvasin videokameralla.
Yläkerran keittiössä hörppäilin aamukahvia. Äkkiä havaitsin suoraan edessäni koivun oksalla kookkaan pöllön. Se oli noin viidentoista metrin päässä. Vanhan koivun oksa oli ikkunan tasolla. Ensimmäinen ajatus välähti: tuo ei ole huuhkaja. Kertakaikkisen kaunis olento. Pientä ristiriitaa jäi kirjasta katsomisen jälkeen. Kaikki sulkeutui pois, mahdollisuudeksi jäi vain tuntuiripöllö.
Kun se istui siinä edessäni, näytti vaaleanharmaa olevan perusväri, jossa oli valkeita läikkiä. Kirjassa sanotaan lintua valkeaksi. Siitä oli vielä kaksi havaintoa. Yritin lähestyä, mutta se pakeni ja lentäessä näytti valkoiselta. Piti lukea useampia kirjoja, että tiedän nuorten yksilöiden värin poikkeavan aikuisesta. Joka tapauksessa se oli kaunis.
Hakkuaukean takana liiteli haukaksi tunnistamani lintu, lentäessään näytti kauniin siniharmaalta. Kysyin naapurilta ja sain tietää sen olevan sinisuohaukka, harvinainen.
Palatessani Olkkosen niityltä uistelemasta katselin lokkien kisailua. Sitten yllätyin näkemästäni: tuollahan on haukan lento? Joku ihme?
Sekin selvisi. Lenkkitieni kulki Hujasen pakettipellon ohi. Aivan tien vierestä kohdaltani läksi lentämään ojan yläpuolella valkea lintu. Liiteli ojan yllä vaappuen noin sata metriä ja laskeutui alas. Tunnistin haukaksi "mustista sormista" siipien päissä.
Taas asiaa kirjaan: Nuori sinisuohaukka on valkoinen.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Suku
En ole sukuselvä varsa. Siitä johtuen kiinnostukseni sukututkimukseen on vähäinen. Totuin ajatukseen, ettei sukulaisia ole. Jostakin elämänlanka kuitenkin on peräisin ja olen yksi solmu ketjussa. Äidin puolen sukulaisista ei ollut tietoa, ennen kuin sodan jälkeen.
Suomiseura ilmoitti lehtien välityksellä auttavansa sukulaisten etsinnässä. Äiti kirjoitti sinne. Yksi enonsa asui Amerikassa. Sitä kautta tuli tietoon, että Amerikkaan mennyt Emil Raak oli palannut Suomeen ja kadonnut kansalais-sodan aikana ja hänen perillisiään asuu Varkaudessa.
Nyt otti yhteyttä Keijo Raak. Vasta nyt havahduin, että hän on pikkuserkku. Elämän vaiheet kulkevat mutkittelevia polkuja. Keijon isä Väinö sekä muut sukulaiset eivät tienneet Mummonsa elävän ja asuvan Pielavedellä Korpelassa. Vasta 1948 tulivat katsomaan tätiään Akkaatta Rytköstä.
Korpelassa sanottiin Akkaattaa isoäidiksi ja Lottaa mummuksi. Tänä päivänä Mummun jälkeläisistä useimmat tulevat toimeen, jotkut hyvinkin. He eivät osaa kuvitella sitä kurjuutta, jonka Mummu koki elämässään. Tiedän siitä vain viimeiset vuodet jotka kaikessa karuudessaan eivät ehkä vaikeimmat olleet.
Sukunimeni tulee Akkaatan ensimmäiseltä mieheltä äitini kautta. Isättömälläkin on isä, äpärälläkin.
Kaikenlaisia tarinoita kerrotaan. Opettaja Ida Remes on kirjoittanut: Kiuruvedelle tuli Säviältä kaksimetriset veljekset, joista vanhempi Ana Jauhiainen oli Suomen painavin mies 246 kg. Oli se Ana näky! Sitten oli pikkuveli, joka painoi vain 175 kg."
ISÄNMAAN PUOLESTA. Tämän kirjoitin muutamia vuosia sitten.
Pekka Rytkönen sai tehtäväkseen armeijan tarpeisiin hevosen juottoämpärin. Sellaisen rautasankaisen puuastian, vetoisuudeltaan noin kaksi nykyistä muoviämpärillistä.
Sain tehtäväkseni viedä sanko Kumpuselle, jonne on matkaa Korpelasta noin neljä kilometriä.
Painavaa astiaa raahasin vaivalloisesti. Kädessä en voinut roikottaa, pohja ulottui maahan. Kannoin sankoa käsikoukussani, puolelta toiseen vaihtaen ja välillä lepäsin.
Lyhyt pilvinen talvipäivä jo hämärtyi, kun ennätin Kumpuselle. Lampussa ei olut tulta. Hämärässä tuvassa pöydän edessä penkillä istui Abel Tikkanen. Pöydän takana rönötti toinen ukko, jonka kasvoja en kunnolla tunnistanut.
Vein astian Tikkaselle, joka närkästyi nähdessään sangon kyljessä Pekan kirjoittaman: Hinta 15 markkaa.
- Mittee vasten seon hinnan pannu? Ilimasekshan se piti tehä.
Jälkeenpäin ajatellen silloin täytyi olla talvi -42 , koska Pekka kuoli syyskuussa 1942. Silloin hartioitani painoi yhdeksän vuotta.
Siihen mennessä vartuin vähän, kun isoäiti sanoi, että pitäisi mennä Kumpuselle talkoisiin; hakkaamaan pilkkeitä armeijan häkäpönttöihin. Varasin mukaan kassaran ja läksin asialle.
Kumpusen talon riihen katto peitti myös ladon ja siinä välissä saman katon alla oli avoin hevosella läpiajettava kuja, johon oli tuotu iso kuorma koivuhaloista viisisenttisiksi sirkkelöityjä pätkiä, jotka piti halkoa viisisenttisiksi ja pakata paperisäkkeihin.
Meitä tuli sinne muutamia poikasia ja melkein aikuinen Unto Pulkkinen. Pulkkinen pilkkoi suunnilleeen kujan keskivaiheilla ja heitti useasti sekaan kokonaisia pätkiä ja puhui retostaen: "pannaan sekkaan isoja, että piäsöö mäen piälle".
Pulkkisen mentyä syömään, sanoi Esa Karhunen: "niillähän sitä ei piäsekkään".
Urakassa kului kaksi kesäistä päivää. Isänmaan puolesta
Seuraavana talvena seurasin kahden häkäkaasulla käyvän kuorma-auton pyrkimässä ylös Tervarannan rinnettä. Edummaisen sattui ajamaan heikkotehoisempi auto, joka joutui useaan kertaan ottamaan "persmäen", voima ei piisannut. Jälkimmäisenä ajanut moitti: "kun sinä et ossoo ajjoo!"
Tilanne jatkui, kun poistuin ja mennessäni mietin, että missähän niillä kesällä hakatuilla pilkkeillä yrittävät mäen päälle?
Noista ajoista vierähti puoli vuosisataa, kun videoryhmän mukana Rukajärvellä veteraanit ja heodän sukulaiset tutkailivat taistelumaastoja, muistelivat rintaman tapahtumia. Lastenlapsensa kaivelivat viisimetriseksi katkenneesta jättihongasta kranaatin sirpaleita ja joku katkaisi puukkonsa.
Vaelsin joukossa varsin vaitonaisena. Sillä olen oikeastaan sotaorpo, vaikka en omista sotaorvon statusta. En syntynyt avioliitossa, vaan kuten isoäiti sanoi: "synnissä siinnyt ja synnissä syntynyt".
Lihallisen isäni henkilöllisyys tiedettiin yleisesti. Suuri osa Pielaveden miehistä soti Rukajärven suunnalla ja mietin itsekseni; mahtaako jossain täällä levätä sotamies Olavi Jauhiaisen luut?
Sain tietooni nettiosoitteen ja keräsin rohkeutta tutkimaan ja löysin tietoa.
Olavi Jauhiainen siunattiin kentälle jääneenä Pielaveden sankarihautaan.
Neljä miestä, joukossa Olavi Jauhiainen, jäivät saaroksiin ja sotavangiksi. Paikan kertovat tarkasti: Uusikirkko, Lahdenperä Lempiälän kylässä, Vammeljärven maasto.
Matkan päänä sotavankileiri 158 Tsherepovitsin kaupunki, Vologdan alue. Olavi Jauhiainen kuollut marraskuun lopulla v 1944 vatsakoleraan.
Suomiseura ilmoitti lehtien välityksellä auttavansa sukulaisten etsinnässä. Äiti kirjoitti sinne. Yksi enonsa asui Amerikassa. Sitä kautta tuli tietoon, että Amerikkaan mennyt Emil Raak oli palannut Suomeen ja kadonnut kansalais-sodan aikana ja hänen perillisiään asuu Varkaudessa.
Nyt otti yhteyttä Keijo Raak. Vasta nyt havahduin, että hän on pikkuserkku. Elämän vaiheet kulkevat mutkittelevia polkuja. Keijon isä Väinö sekä muut sukulaiset eivät tienneet Mummonsa elävän ja asuvan Pielavedellä Korpelassa. Vasta 1948 tulivat katsomaan tätiään Akkaatta Rytköstä.
Korpelassa sanottiin Akkaattaa isoäidiksi ja Lottaa mummuksi. Tänä päivänä Mummun jälkeläisistä useimmat tulevat toimeen, jotkut hyvinkin. He eivät osaa kuvitella sitä kurjuutta, jonka Mummu koki elämässään. Tiedän siitä vain viimeiset vuodet jotka kaikessa karuudessaan eivät ehkä vaikeimmat olleet.
Sukunimeni tulee Akkaatan ensimmäiseltä mieheltä äitini kautta. Isättömälläkin on isä, äpärälläkin.
Kaikenlaisia tarinoita kerrotaan. Opettaja Ida Remes on kirjoittanut: Kiuruvedelle tuli Säviältä kaksimetriset veljekset, joista vanhempi Ana Jauhiainen oli Suomen painavin mies 246 kg. Oli se Ana näky! Sitten oli pikkuveli, joka painoi vain 175 kg."
ISÄNMAAN PUOLESTA. Tämän kirjoitin muutamia vuosia sitten.
Pekka Rytkönen sai tehtäväkseen armeijan tarpeisiin hevosen juottoämpärin. Sellaisen rautasankaisen puuastian, vetoisuudeltaan noin kaksi nykyistä muoviämpärillistä.
Sain tehtäväkseni viedä sanko Kumpuselle, jonne on matkaa Korpelasta noin neljä kilometriä.
Painavaa astiaa raahasin vaivalloisesti. Kädessä en voinut roikottaa, pohja ulottui maahan. Kannoin sankoa käsikoukussani, puolelta toiseen vaihtaen ja välillä lepäsin.
Lyhyt pilvinen talvipäivä jo hämärtyi, kun ennätin Kumpuselle. Lampussa ei olut tulta. Hämärässä tuvassa pöydän edessä penkillä istui Abel Tikkanen. Pöydän takana rönötti toinen ukko, jonka kasvoja en kunnolla tunnistanut.
Vein astian Tikkaselle, joka närkästyi nähdessään sangon kyljessä Pekan kirjoittaman: Hinta 15 markkaa.
- Mittee vasten seon hinnan pannu? Ilimasekshan se piti tehä.
Jälkeenpäin ajatellen silloin täytyi olla talvi -42 , koska Pekka kuoli syyskuussa 1942. Silloin hartioitani painoi yhdeksän vuotta.
Siihen mennessä vartuin vähän, kun isoäiti sanoi, että pitäisi mennä Kumpuselle talkoisiin; hakkaamaan pilkkeitä armeijan häkäpönttöihin. Varasin mukaan kassaran ja läksin asialle.
Kumpusen talon riihen katto peitti myös ladon ja siinä välissä saman katon alla oli avoin hevosella läpiajettava kuja, johon oli tuotu iso kuorma koivuhaloista viisisenttisiksi sirkkelöityjä pätkiä, jotka piti halkoa viisisenttisiksi ja pakata paperisäkkeihin.
Meitä tuli sinne muutamia poikasia ja melkein aikuinen Unto Pulkkinen. Pulkkinen pilkkoi suunnilleeen kujan keskivaiheilla ja heitti useasti sekaan kokonaisia pätkiä ja puhui retostaen: "pannaan sekkaan isoja, että piäsöö mäen piälle".
Pulkkisen mentyä syömään, sanoi Esa Karhunen: "niillähän sitä ei piäsekkään".
Urakassa kului kaksi kesäistä päivää. Isänmaan puolesta
Seuraavana talvena seurasin kahden häkäkaasulla käyvän kuorma-auton pyrkimässä ylös Tervarannan rinnettä. Edummaisen sattui ajamaan heikkotehoisempi auto, joka joutui useaan kertaan ottamaan "persmäen", voima ei piisannut. Jälkimmäisenä ajanut moitti: "kun sinä et ossoo ajjoo!"
Tilanne jatkui, kun poistuin ja mennessäni mietin, että missähän niillä kesällä hakatuilla pilkkeillä yrittävät mäen päälle?
Noista ajoista vierähti puoli vuosisataa, kun videoryhmän mukana Rukajärvellä veteraanit ja heodän sukulaiset tutkailivat taistelumaastoja, muistelivat rintaman tapahtumia. Lastenlapsensa kaivelivat viisimetriseksi katkenneesta jättihongasta kranaatin sirpaleita ja joku katkaisi puukkonsa.
Vaelsin joukossa varsin vaitonaisena. Sillä olen oikeastaan sotaorpo, vaikka en omista sotaorvon statusta. En syntynyt avioliitossa, vaan kuten isoäiti sanoi: "synnissä siinnyt ja synnissä syntynyt".
Lihallisen isäni henkilöllisyys tiedettiin yleisesti. Suuri osa Pielaveden miehistä soti Rukajärven suunnalla ja mietin itsekseni; mahtaako jossain täällä levätä sotamies Olavi Jauhiaisen luut?
Sain tietooni nettiosoitteen ja keräsin rohkeutta tutkimaan ja löysin tietoa.
Olavi Jauhiainen siunattiin kentälle jääneenä Pielaveden sankarihautaan.
Neljä miestä, joukossa Olavi Jauhiainen, jäivät saaroksiin ja sotavangiksi. Paikan kertovat tarkasti: Uusikirkko, Lahdenperä Lempiälän kylässä, Vammeljärven maasto.
Matkan päänä sotavankileiri 158 Tsherepovitsin kaupunki, Vologdan alue. Olavi Jauhiainen kuollut marraskuun lopulla v 1944 vatsakoleraan.
lauantai 29. lokakuuta 2011
Kesäaika
Käännetään kellonaikaa. Siinä on hyvä esimerkki hallitsemisen järjettömyydestä. Viisareita kääntämällä ei saada vuorokauteen lisää tunteja. Junat myöhästyy ja junia seisotetaan. Karjanhoitajat valittavat, ettei eläimet heti totu aikataulun muutokseen. Miksi karjakot yleensä muuttavat aikataulujaan? Jatkaisivat samaan putkeen päivämääristä välittämättä.
Kunto
En pysty kunnolla juoksemaan. Näin yöllä unta: juosta hipsuttelin metsäpolulla jonkin matkaa. Toiveunta; ajattelin. Mutta. Eilen jaksoin uida 1400 metriä. Se on enemmän mitä kolmeen vuoteen jaksoin.
Tänään vaelsin vitosen hiihtolenkin ynnä kotimatkat. Huomasin voivani hipsutella jopa satoja metrejä yhteen pötkyyn. Kunnon kohentuminen on mysteeri. Hölmönä meinaan käydä lääkärissä sen takia, kun voin paremmin. Onko semmoinen moraalista, jos ei ole valittamista?
Kansalaistenkin järki näyttää entistä vähemmältä. Vouhottavat pikkuasioista.
Siitä päätellen, miltä televisiossa näytti, Mauri Pekkarinen toimi kohteliaasti.
Järjestäjien moka on, jos välineet eivät toimi ja ministerimiehen pitää korjailla. Monta kertaa harmittelin laitteiden asentajien tyhmyyttä. Pielaveden vestivaalin kovaääniset olivat, ei päin p.. vaan päin taivasta. Ja torvien laittajat olivat musiikkimiehiä. Kioskin katolla kolme torvea osoitti taivaalle, eikä ääni kunnolla kuulunut. Nousin katolle. Suuntasin yhden mölisijän alaviistoon tien suunnassa satamaan päin. Toisen suuntasin torin yli K-kaupan seinään. Ääni suuntautui niin kuin pitikin.
Rautalammilla laittoivat ulkotilaisuuteen "laulumikin". Taiteilijat, ammattilaiset puhuivat oikeassa suunnassa ja etäisyydessä. Mutta esim kunnanjohtajan puheesta kuului joka kolmas sana, hän käänteli päätäänsivuille. Vanha mies mumisi katsoen alaspäin.
Satuin kulkemaan ohi, kun Raimo jalkanen asetteli mikkiä, kysyi: "onko tämä nyt oikein?". Ei ollut.
Teatteria kuvatessani oli aina miksofoniongelma, mutta minulla ei ole riittävästi välineitä ja ohjaajan määräys rajoittaa.
Kuunellessani "vihreitä naisia" arvelen: onkohan kaikki kotona ? Vähän epäilyttää, ainakin haluavat tappaa huumorin. Naistakaan ei saa sanoa naiseksi, vaan henkilöksi, eikä muukalaisia saa kutsua alkuperää tarkoittavalla sanalla. Persuja saa kuitenkin haukkua ja mollata vapaasti.
Kunto
En pysty kunnolla juoksemaan. Näin yöllä unta: juosta hipsuttelin metsäpolulla jonkin matkaa. Toiveunta; ajattelin. Mutta. Eilen jaksoin uida 1400 metriä. Se on enemmän mitä kolmeen vuoteen jaksoin.
Tänään vaelsin vitosen hiihtolenkin ynnä kotimatkat. Huomasin voivani hipsutella jopa satoja metrejä yhteen pötkyyn. Kunnon kohentuminen on mysteeri. Hölmönä meinaan käydä lääkärissä sen takia, kun voin paremmin. Onko semmoinen moraalista, jos ei ole valittamista?
Kansalaistenkin järki näyttää entistä vähemmältä. Vouhottavat pikkuasioista.
Siitä päätellen, miltä televisiossa näytti, Mauri Pekkarinen toimi kohteliaasti.
Järjestäjien moka on, jos välineet eivät toimi ja ministerimiehen pitää korjailla. Monta kertaa harmittelin laitteiden asentajien tyhmyyttä. Pielaveden vestivaalin kovaääniset olivat, ei päin p.. vaan päin taivasta. Ja torvien laittajat olivat musiikkimiehiä. Kioskin katolla kolme torvea osoitti taivaalle, eikä ääni kunnolla kuulunut. Nousin katolle. Suuntasin yhden mölisijän alaviistoon tien suunnassa satamaan päin. Toisen suuntasin torin yli K-kaupan seinään. Ääni suuntautui niin kuin pitikin.
Rautalammilla laittoivat ulkotilaisuuteen "laulumikin". Taiteilijat, ammattilaiset puhuivat oikeassa suunnassa ja etäisyydessä. Mutta esim kunnanjohtajan puheesta kuului joka kolmas sana, hän käänteli päätäänsivuille. Vanha mies mumisi katsoen alaspäin.
Satuin kulkemaan ohi, kun Raimo jalkanen asetteli mikkiä, kysyi: "onko tämä nyt oikein?". Ei ollut.
Teatteria kuvatessani oli aina miksofoniongelma, mutta minulla ei ole riittävästi välineitä ja ohjaajan määräys rajoittaa.
Kuunellessani "vihreitä naisia" arvelen: onkohan kaikki kotona ? Vähän epäilyttää, ainakin haluavat tappaa huumorin. Naistakaan ei saa sanoa naiseksi, vaan henkilöksi, eikä muukalaisia saa kutsua alkuperää tarkoittavalla sanalla. Persuja saa kuitenkin haukkua ja mollata vapaasti.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Sapuska
Laitan ruokani pienin kustannuksin. Aaamupuuroon meni vajaa desi ryynejä. Matalassa leveäpohjaisessa kattilassa isoimmalla levyllä keitin marjasoppaa; mustikoita, ruokalusikalliset puolukka- ja luumuhilloa, riittää puuron höysteeksi viikon verran. Samalle levylle panin muhimaan hernesoppaa. Käytin lämmön hyväkseni.
Puoli kiloa herneitä ei maksanut paljon. 800 g viljapossun kasleria maksoi alennushinnalla 4,54 €. Kaksi sipulia; jokusen kymmensenttisen. Siellä ne kypsyvät. Heräsin liian aikaisin, enkä saanut enää unta, niinpä aloin askartelemaan.
Hernesoppaa syön tänään ja varaan huomiseksi, sitä on yli kolme litraa. Panen annosrasioihin pakastimeen, en sentään koko viikkoa syö pelkkää hernesoppaa, paistan välillä Leenan tuomaa haukifilettä.
Ruokavalioista vouhottavat kaikenlaista. En korviani lotkauta. Kiminkinen kimittää, että pitää syödä kuusi kourallista rehuja. En syö ensimmäistäkään. Useimmat ihmiset Kiminkisen ympärillä ovat lihavia. Eivät ole syöneet kuutta kourallista heiniä joka päivä.
Panen ruokaan nokkosta saadakseni rautaa. Syön joka päivä tomaatin, omenan ja joskus banaanin. Puolukkahilloa, rypäleitä ja eilen ostin kurkun.
En syö margariinia, se on teollinen tuote; olen vähän perillä valmistuksesta. Voimariinissa on hyväksi tunnustettu kylmäpuristettu rypsiöljy ja voin rasvaliukoiset vitamiinit. En juo Kurria, koulussa sitä häpesin.
Miksi maidosta otetaan pois vitamiinit ja sitten niitä pannaan kurriin? Tuohon voisi vastata Hölmöläisten tarinoilla.
Siitä on vuosia, kun kuulin radiosta kaksi esitelmää. Naisääni vaahtosi maidon rasvojen vahingollisuudesta. Samana päivänä samassa mediassa nainen puhui eräiden vitamiinien hyödyllisyydestä. Ohjelma päättyi lauseeseen: "Ne ovat rasvaliukoisia ja niitä on erittäin paljon maidon rasvassa".
Lojuessani KYSissä sain käsiini opuksen, jossa sanottiin sianlihassa olevan 60% hyviä rasvoja. Hanna Partasen taulukosta kurkistin; se kertoi samaa, mutta koulutettu nainen ei tuonut sitä esille.
Laihdutuksen ympärillä rehottaa uskomukset, dieetit ja lääkkeet. Kenenkään ns. asiantuntijan en ole kuullut kertovan yksinkertaisinta totuutta; älä syö liian paljon! Tuon ohjeen annoin itselleni ja se riittää. Puhuvat kylläisyyden tunteesta. Tarvitseeko olla kylläinen, ähky olo.
On todistettu rasvadieetin vaikutus laihtumiseen, mutta eihän se voi olla terveellistä. Niin kauan kuin muistan, on korostettu monipuolisen ruuan etua.
Olen lukenut arvostetun lääkärin lausuman: "Ravinnosta saatavan rasvan muuttumista kolesteroliksi ei ole kliinistä näyttöä, ainoastaan tilasto".
Kirjasto aukeaa kymmeneltä. Käyn vilkaisemassa aviisit ja tulen syömään terveellistä ruokaa.
Puoli kiloa herneitä ei maksanut paljon. 800 g viljapossun kasleria maksoi alennushinnalla 4,54 €. Kaksi sipulia; jokusen kymmensenttisen. Siellä ne kypsyvät. Heräsin liian aikaisin, enkä saanut enää unta, niinpä aloin askartelemaan.
Hernesoppaa syön tänään ja varaan huomiseksi, sitä on yli kolme litraa. Panen annosrasioihin pakastimeen, en sentään koko viikkoa syö pelkkää hernesoppaa, paistan välillä Leenan tuomaa haukifilettä.
Ruokavalioista vouhottavat kaikenlaista. En korviani lotkauta. Kiminkinen kimittää, että pitää syödä kuusi kourallista rehuja. En syö ensimmäistäkään. Useimmat ihmiset Kiminkisen ympärillä ovat lihavia. Eivät ole syöneet kuutta kourallista heiniä joka päivä.
Panen ruokaan nokkosta saadakseni rautaa. Syön joka päivä tomaatin, omenan ja joskus banaanin. Puolukkahilloa, rypäleitä ja eilen ostin kurkun.
En syö margariinia, se on teollinen tuote; olen vähän perillä valmistuksesta. Voimariinissa on hyväksi tunnustettu kylmäpuristettu rypsiöljy ja voin rasvaliukoiset vitamiinit. En juo Kurria, koulussa sitä häpesin.
Miksi maidosta otetaan pois vitamiinit ja sitten niitä pannaan kurriin? Tuohon voisi vastata Hölmöläisten tarinoilla.
Siitä on vuosia, kun kuulin radiosta kaksi esitelmää. Naisääni vaahtosi maidon rasvojen vahingollisuudesta. Samana päivänä samassa mediassa nainen puhui eräiden vitamiinien hyödyllisyydestä. Ohjelma päättyi lauseeseen: "Ne ovat rasvaliukoisia ja niitä on erittäin paljon maidon rasvassa".
Lojuessani KYSissä sain käsiini opuksen, jossa sanottiin sianlihassa olevan 60% hyviä rasvoja. Hanna Partasen taulukosta kurkistin; se kertoi samaa, mutta koulutettu nainen ei tuonut sitä esille.
Laihdutuksen ympärillä rehottaa uskomukset, dieetit ja lääkkeet. Kenenkään ns. asiantuntijan en ole kuullut kertovan yksinkertaisinta totuutta; älä syö liian paljon! Tuon ohjeen annoin itselleni ja se riittää. Puhuvat kylläisyyden tunteesta. Tarvitseeko olla kylläinen, ähky olo.
On todistettu rasvadieetin vaikutus laihtumiseen, mutta eihän se voi olla terveellistä. Niin kauan kuin muistan, on korostettu monipuolisen ruuan etua.
Olen lukenut arvostetun lääkärin lausuman: "Ravinnosta saatavan rasvan muuttumista kolesteroliksi ei ole kliinistä näyttöä, ainoastaan tilasto".
Kirjasto aukeaa kymmeneltä. Käyn vilkaisemassa aviisit ja tulen syömään terveellistä ruokaa.
torstai 27. lokakuuta 2011
Terveydestä
Tapahtui suunnilleen pulitoista vuotta taaksepäin. Aamulenkki jäi kesken, piti 200 metrin jälkeen kääntyä takaisin. Kävin lääkärillä, kävin Mehiläisessä, tehtiin rasituskoe, jossa uuvahdin totaalisesti. Kesä oli vaikeaa, eikä talvi ollut paljon parempi. Liikuin paljon, uimahallissa kävin tiuhaan. Sepelvaltimo-oire tuli joskus jo kolmen altaanmitan jälkeen ja piti nousta altaasta 300 metrin vaivaisen räpellyksen jälkeen.
En pystynyt juoksemaan kunnolla, ostin polkupyörän. alkukesästä pyöräilin ahkerasti ja uimassa kävin sitkeästi. Elokuussa pystyin uimaan vähän pitempään. Hiljalleen uiden oire tuli vasta 400 metrin jälkeen. Kuljeksin muutaman kerran hiihtolenkin, juosta hipsuttelin pienet vastamäet. Pystyin uimaan 700 metriä.
Sunnuntaina kiersin hiihtolenkin. Maanantaina uin 800 metriä. Tiistaina pyöräilin 20 kilometriä. 15 kilometrin kohdalla tuli totaalinen väsymys, piti vaihtaa hitaammalle.
Mutta eilen, keskiviikkona uin 1200 metriä. Matka ei ole ihmeellinen, mutta merkittävä seikka, ettei sepelvaltimo-oire tullut! Tuo kertoo kunnon kohentuneen oleellisesti. Tuntuu liian hyvältä. Onko kohentuminen todellista, vai lopun ennakointia? Tänään pidän lepopäivän.
Kouluruokailu
Menivät Amerikkaan laittamaan oppilaille ruokaa.
Ohemäen koulun videossa mainitaan jotain kouluruuasta ja äitini ollut jossain vaiheessa tekemässä.
Menin kouluun tammikuusa 1939. Koulu ei tarjonnut ruokaa, omat evääni oli kaksi palaa leipää, päällä läpinäkyvä keros voita, pullossa maitoa, josta toiset huomasivat: "Erkillä on vuan kurria, minulla on oekeeta maetoo".
Syksyllä 1943 alkoi ruuan antaminen. Olin silloin kuudennella luokalla, varsinaisen kansakoulun viimeisellä. Vietiin omat lusikat. Omat leivät vietiin edelleen, maitokin (kurria). Ensimmäinen ruoka oli lihakeittoa. Keitosta otetut lihat jakoi Ida Remes. Jokaiselle haarukan nenässä pieni annos keittolautaselle. Yhtenä talvena sain nauttia koulun tarjoilusta. Ruokalista oli niukka, vain yhtä lajia kerrallaan. Pottuja ja soossia joskus, joskus pelkkää puuroa. Puolukoita vietiin syksyllä. Kokki Lyyli Kiljunen keitti aamulla marjapuuron isossa padassa ja vei sen hankeen jäähtymään, menin katsomaan ja hämmentämään.
Syksyllä oli sienikastiketta; harmaata ruisjauhovelliä, jossa ui ruskeita rättejä. Että osasi olla pahanmakuista. Olinhan kerännyt ja syönyt sieniä, mutta en syönyt sitä kastiketta. Istuin ikkunan luona, josta heitin herkun ulos. Joku näytti syövänkin. Ei sitä tarjottu toista kertaa.
Kouluun mennessä näin Emil Vauhkosen vievän liistereellä kahta jauhosäkkiä koululle.
Keittivät ruispuuroa. Se oli kelvotonta, paakkuisista ja ummehtuneista jauhoista keitetty puuro ei kelvannut kellekään, jäi syömättä. Niistä jauhoista ei enempää keitelty, hävisivät vähin äänin.
Nuo kaksi kertaa jäivät ainoiksi lajiaan, useimmiten syötiin kaikki tarjottu.
En pystynyt juoksemaan kunnolla, ostin polkupyörän. alkukesästä pyöräilin ahkerasti ja uimassa kävin sitkeästi. Elokuussa pystyin uimaan vähän pitempään. Hiljalleen uiden oire tuli vasta 400 metrin jälkeen. Kuljeksin muutaman kerran hiihtolenkin, juosta hipsuttelin pienet vastamäet. Pystyin uimaan 700 metriä.
Sunnuntaina kiersin hiihtolenkin. Maanantaina uin 800 metriä. Tiistaina pyöräilin 20 kilometriä. 15 kilometrin kohdalla tuli totaalinen väsymys, piti vaihtaa hitaammalle.
Mutta eilen, keskiviikkona uin 1200 metriä. Matka ei ole ihmeellinen, mutta merkittävä seikka, ettei sepelvaltimo-oire tullut! Tuo kertoo kunnon kohentuneen oleellisesti. Tuntuu liian hyvältä. Onko kohentuminen todellista, vai lopun ennakointia? Tänään pidän lepopäivän.
Kouluruokailu
Menivät Amerikkaan laittamaan oppilaille ruokaa.
Ohemäen koulun videossa mainitaan jotain kouluruuasta ja äitini ollut jossain vaiheessa tekemässä.
Menin kouluun tammikuusa 1939. Koulu ei tarjonnut ruokaa, omat evääni oli kaksi palaa leipää, päällä läpinäkyvä keros voita, pullossa maitoa, josta toiset huomasivat: "Erkillä on vuan kurria, minulla on oekeeta maetoo".
Syksyllä 1943 alkoi ruuan antaminen. Olin silloin kuudennella luokalla, varsinaisen kansakoulun viimeisellä. Vietiin omat lusikat. Omat leivät vietiin edelleen, maitokin (kurria). Ensimmäinen ruoka oli lihakeittoa. Keitosta otetut lihat jakoi Ida Remes. Jokaiselle haarukan nenässä pieni annos keittolautaselle. Yhtenä talvena sain nauttia koulun tarjoilusta. Ruokalista oli niukka, vain yhtä lajia kerrallaan. Pottuja ja soossia joskus, joskus pelkkää puuroa. Puolukoita vietiin syksyllä. Kokki Lyyli Kiljunen keitti aamulla marjapuuron isossa padassa ja vei sen hankeen jäähtymään, menin katsomaan ja hämmentämään.
Syksyllä oli sienikastiketta; harmaata ruisjauhovelliä, jossa ui ruskeita rättejä. Että osasi olla pahanmakuista. Olinhan kerännyt ja syönyt sieniä, mutta en syönyt sitä kastiketta. Istuin ikkunan luona, josta heitin herkun ulos. Joku näytti syövänkin. Ei sitä tarjottu toista kertaa.
Kouluun mennessä näin Emil Vauhkosen vievän liistereellä kahta jauhosäkkiä koululle.
Keittivät ruispuuroa. Se oli kelvotonta, paakkuisista ja ummehtuneista jauhoista keitetty puuro ei kelvannut kellekään, jäi syömättä. Niistä jauhoista ei enempää keitelty, hävisivät vähin äänin.
Nuo kaksi kertaa jäivät ainoiksi lajiaan, useimmiten syötiin kaikki tarjottu.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Elämä
Jokaisella kerralla avatessani tv:n, mustalle ruudulle tulee valkoinen teksti:
Life's Good
Ainainen positiivinen asenne ärsyttää. Ensin ajattelen: kunpa oliskin. sitten kysyn televisiolta: onko?
Sitten vielä ruudussa Matti Nykänen tulee sanomaan: "Elämä on ihmisen parasta aikaa". (Laiffii)!
On ollut enimmäkseen raskasta. Piti hävetä olemassa oloaan ja sitä ettei osannut mitään. Sentään yksi asia, sujuvasti lukemaan opin nopeasti. Ei vaan ollut oikeaa lukemista, en syntynyt kirjaston viereen. Siinä yhdeksän kieppeillä luin Raamatun. Vanhan testamentin kokonaan ja uudenkin melkein. Johanneksen Ilmestyksen jätin kesken, sen kauheus pelotti. Murrosikäisenä jäi Dracula kesken, eläydyin liikaa ja jouduin paniikkiin.
Isoäidillä oli hartauskirja, josta opin fraktuuratekstin.
Raamatun tapahtumia luin kuin romaania. Uskoin todeksi. Suurin osa meni yli ymmärrykseni. Sen verran jäi mieleeni, että tajusin ristiriitaisuuden. Koulussakin opetettiin että Jumala siunasi Jaakobia. Hän sai Laabanilta palkakseen karjanhoidosta harvinaisen väriset vasikat omaan karjaansa. Palvelusuhteen jatkuessa syntyi yhä enemmän poikkeavia, Jaakobin karja kasvoi nopeasti. Se ei johtunut siunauksesta, vaan Jaakobin harrastamasta jalostuksesta, hän valitsi siitokseen vain määrätyn värisiä sonneja.
Elämässä en pitänyt puoliani, en toiminut itseäni hyödyttävästi, nyt olen vanha ja köyhä. Ei siunattu.
Ehkä kaikki ei ole vielä ohi. Jos kohtaan hyvää, katson sitä silmiin.
Life's Good
Ainainen positiivinen asenne ärsyttää. Ensin ajattelen: kunpa oliskin. sitten kysyn televisiolta: onko?
Sitten vielä ruudussa Matti Nykänen tulee sanomaan: "Elämä on ihmisen parasta aikaa". (Laiffii)!
On ollut enimmäkseen raskasta. Piti hävetä olemassa oloaan ja sitä ettei osannut mitään. Sentään yksi asia, sujuvasti lukemaan opin nopeasti. Ei vaan ollut oikeaa lukemista, en syntynyt kirjaston viereen. Siinä yhdeksän kieppeillä luin Raamatun. Vanhan testamentin kokonaan ja uudenkin melkein. Johanneksen Ilmestyksen jätin kesken, sen kauheus pelotti. Murrosikäisenä jäi Dracula kesken, eläydyin liikaa ja jouduin paniikkiin.
Isoäidillä oli hartauskirja, josta opin fraktuuratekstin.
Raamatun tapahtumia luin kuin romaania. Uskoin todeksi. Suurin osa meni yli ymmärrykseni. Sen verran jäi mieleeni, että tajusin ristiriitaisuuden. Koulussakin opetettiin että Jumala siunasi Jaakobia. Hän sai Laabanilta palkakseen karjanhoidosta harvinaisen väriset vasikat omaan karjaansa. Palvelusuhteen jatkuessa syntyi yhä enemmän poikkeavia, Jaakobin karja kasvoi nopeasti. Se ei johtunut siunauksesta, vaan Jaakobin harrastamasta jalostuksesta, hän valitsi siitokseen vain määrätyn värisiä sonneja.
Elämässä en pitänyt puoliani, en toiminut itseäni hyödyttävästi, nyt olen vanha ja köyhä. Ei siunattu.
Ehkä kaikki ei ole vielä ohi. Jos kohtaan hyvää, katson sitä silmiin.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)