En ole sukuselvä varsa. Siitä johtuen kiinnostukseni sukututkimukseen on vähäinen. Totuin ajatukseen, ettei sukulaisia ole. Jostakin elämänlanka kuitenkin on peräisin ja olen yksi solmu ketjussa. Äidin puolen sukulaisista ei ollut tietoa, ennen kuin sodan jälkeen.
Suomiseura ilmoitti lehtien välityksellä auttavansa sukulaisten etsinnässä. Äiti kirjoitti sinne. Yksi enonsa asui Amerikassa. Sitä kautta tuli tietoon, että Amerikkaan mennyt Emil Raak oli palannut Suomeen ja kadonnut kansalais-sodan aikana ja hänen perillisiään asuu Varkaudessa.
Nyt otti yhteyttä Keijo Raak. Vasta nyt havahduin, että hän on pikkuserkku. Elämän vaiheet kulkevat mutkittelevia polkuja. Keijon isä Väinö sekä muut sukulaiset eivät tienneet Mummonsa elävän ja asuvan Pielavedellä Korpelassa. Vasta 1948 tulivat katsomaan tätiään Akkaatta Rytköstä.
Korpelassa sanottiin Akkaattaa isoäidiksi ja Lottaa mummuksi. Tänä päivänä Mummun jälkeläisistä useimmat tulevat toimeen, jotkut hyvinkin. He eivät osaa kuvitella sitä kurjuutta, jonka Mummu koki elämässään. Tiedän siitä vain viimeiset vuodet jotka kaikessa karuudessaan eivät ehkä vaikeimmat olleet.
Sukunimeni tulee Akkaatan ensimmäiseltä mieheltä äitini kautta. Isättömälläkin on isä, äpärälläkin.
Kaikenlaisia tarinoita kerrotaan. Opettaja Ida Remes on kirjoittanut: Kiuruvedelle tuli Säviältä kaksimetriset veljekset, joista vanhempi Ana Jauhiainen oli Suomen painavin mies 246 kg. Oli se Ana näky! Sitten oli pikkuveli, joka painoi vain 175 kg."
ISÄNMAAN PUOLESTA. Tämän kirjoitin muutamia vuosia sitten.
Pekka Rytkönen sai tehtäväkseen armeijan tarpeisiin hevosen juottoämpärin. Sellaisen rautasankaisen puuastian, vetoisuudeltaan noin kaksi nykyistä muoviämpärillistä.
Sain tehtäväkseni viedä sanko Kumpuselle, jonne on matkaa Korpelasta noin neljä kilometriä.
Painavaa astiaa raahasin vaivalloisesti. Kädessä en voinut roikottaa, pohja ulottui maahan. Kannoin sankoa käsikoukussani, puolelta toiseen vaihtaen ja välillä lepäsin.
Lyhyt pilvinen talvipäivä jo hämärtyi, kun ennätin Kumpuselle. Lampussa ei olut tulta. Hämärässä tuvassa pöydän edessä penkillä istui Abel Tikkanen. Pöydän takana rönötti toinen ukko, jonka kasvoja en kunnolla tunnistanut.
Vein astian Tikkaselle, joka närkästyi nähdessään sangon kyljessä Pekan kirjoittaman: Hinta 15 markkaa.
- Mittee vasten seon hinnan pannu? Ilimasekshan se piti tehä.
Jälkeenpäin ajatellen silloin täytyi olla talvi -42 , koska Pekka kuoli syyskuussa 1942. Silloin hartioitani painoi yhdeksän vuotta.
Siihen mennessä vartuin vähän, kun isoäiti sanoi, että pitäisi mennä Kumpuselle talkoisiin; hakkaamaan pilkkeitä armeijan häkäpönttöihin. Varasin mukaan kassaran ja läksin asialle.
Kumpusen talon riihen katto peitti myös ladon ja siinä välissä saman katon alla oli avoin hevosella läpiajettava kuja, johon oli tuotu iso kuorma koivuhaloista viisisenttisiksi sirkkelöityjä pätkiä, jotka piti halkoa viisisenttisiksi ja pakata paperisäkkeihin.
Meitä tuli sinne muutamia poikasia ja melkein aikuinen Unto Pulkkinen. Pulkkinen pilkkoi suunnilleeen kujan keskivaiheilla ja heitti useasti sekaan kokonaisia pätkiä ja puhui retostaen: "pannaan sekkaan isoja, että piäsöö mäen piälle".
Pulkkisen mentyä syömään, sanoi Esa Karhunen: "niillähän sitä ei piäsekkään".
Urakassa kului kaksi kesäistä päivää. Isänmaan puolesta
Seuraavana talvena seurasin kahden häkäkaasulla käyvän kuorma-auton pyrkimässä ylös Tervarannan rinnettä. Edummaisen sattui ajamaan heikkotehoisempi auto, joka joutui useaan kertaan ottamaan "persmäen", voima ei piisannut. Jälkimmäisenä ajanut moitti: "kun sinä et ossoo ajjoo!"
Tilanne jatkui, kun poistuin ja mennessäni mietin, että missähän niillä kesällä hakatuilla pilkkeillä yrittävät mäen päälle?
Noista ajoista vierähti puoli vuosisataa, kun videoryhmän mukana Rukajärvellä veteraanit ja heodän sukulaiset tutkailivat taistelumaastoja, muistelivat rintaman tapahtumia. Lastenlapsensa kaivelivat viisimetriseksi katkenneesta jättihongasta kranaatin sirpaleita ja joku katkaisi puukkonsa.
Vaelsin joukossa varsin vaitonaisena. Sillä olen oikeastaan sotaorpo, vaikka en omista sotaorvon statusta. En syntynyt avioliitossa, vaan kuten isoäiti sanoi: "synnissä siinnyt ja synnissä syntynyt".
Lihallisen isäni henkilöllisyys tiedettiin yleisesti. Suuri osa Pielaveden miehistä soti Rukajärven suunnalla ja mietin itsekseni; mahtaako jossain täällä levätä sotamies Olavi Jauhiaisen luut?
Sain tietooni nettiosoitteen ja keräsin rohkeutta tutkimaan ja löysin tietoa.
Olavi Jauhiainen siunattiin kentälle jääneenä Pielaveden sankarihautaan.
Neljä miestä, joukossa Olavi Jauhiainen, jäivät saaroksiin ja sotavangiksi. Paikan kertovat tarkasti: Uusikirkko, Lahdenperä Lempiälän kylässä, Vammeljärven maasto.
Matkan päänä sotavankileiri 158 Tsherepovitsin kaupunki, Vologdan alue. Olavi Jauhiainen kuollut marraskuun lopulla v 1944 vatsakoleraan.
