Tapahtui suunnilleen pulitoista vuotta taaksepäin. Aamulenkki jäi kesken, piti 200 metrin jälkeen kääntyä takaisin. Kävin lääkärillä, kävin Mehiläisessä, tehtiin rasituskoe, jossa uuvahdin totaalisesti. Kesä oli vaikeaa, eikä talvi ollut paljon parempi. Liikuin paljon, uimahallissa kävin tiuhaan. Sepelvaltimo-oire tuli joskus jo kolmen altaanmitan jälkeen ja piti nousta altaasta 300 metrin vaivaisen räpellyksen jälkeen.
En pystynyt juoksemaan kunnolla, ostin polkupyörän. alkukesästä pyöräilin ahkerasti ja uimassa kävin sitkeästi. Elokuussa pystyin uimaan vähän pitempään. Hiljalleen uiden oire tuli vasta 400 metrin jälkeen. Kuljeksin muutaman kerran hiihtolenkin, juosta hipsuttelin pienet vastamäet. Pystyin uimaan 700 metriä.
Sunnuntaina kiersin hiihtolenkin. Maanantaina uin 800 metriä. Tiistaina pyöräilin 20 kilometriä. 15 kilometrin kohdalla tuli totaalinen väsymys, piti vaihtaa hitaammalle.
Mutta eilen, keskiviikkona uin 1200 metriä. Matka ei ole ihmeellinen, mutta merkittävä seikka, ettei sepelvaltimo-oire tullut! Tuo kertoo kunnon kohentuneen oleellisesti. Tuntuu liian hyvältä. Onko kohentuminen todellista, vai lopun ennakointia? Tänään pidän lepopäivän.
Kouluruokailu
Menivät Amerikkaan laittamaan oppilaille ruokaa.
Ohemäen koulun videossa mainitaan jotain kouluruuasta ja äitini ollut jossain vaiheessa tekemässä.
Menin kouluun tammikuusa 1939. Koulu ei tarjonnut ruokaa, omat evääni oli kaksi palaa leipää, päällä läpinäkyvä keros voita, pullossa maitoa, josta toiset huomasivat: "Erkillä on vuan kurria, minulla on oekeeta maetoo".
Syksyllä 1943 alkoi ruuan antaminen. Olin silloin kuudennella luokalla, varsinaisen kansakoulun viimeisellä. Vietiin omat lusikat. Omat leivät vietiin edelleen, maitokin (kurria). Ensimmäinen ruoka oli lihakeittoa. Keitosta otetut lihat jakoi Ida Remes. Jokaiselle haarukan nenässä pieni annos keittolautaselle. Yhtenä talvena sain nauttia koulun tarjoilusta. Ruokalista oli niukka, vain yhtä lajia kerrallaan. Pottuja ja soossia joskus, joskus pelkkää puuroa. Puolukoita vietiin syksyllä. Kokki Lyyli Kiljunen keitti aamulla marjapuuron isossa padassa ja vei sen hankeen jäähtymään, menin katsomaan ja hämmentämään.
Syksyllä oli sienikastiketta; harmaata ruisjauhovelliä, jossa ui ruskeita rättejä. Että osasi olla pahanmakuista. Olinhan kerännyt ja syönyt sieniä, mutta en syönyt sitä kastiketta. Istuin ikkunan luona, josta heitin herkun ulos. Joku näytti syövänkin. Ei sitä tarjottu toista kertaa.
Kouluun mennessä näin Emil Vauhkosen vievän liistereellä kahta jauhosäkkiä koululle.
Keittivät ruispuuroa. Se oli kelvotonta, paakkuisista ja ummehtuneista jauhoista keitetty puuro ei kelvannut kellekään, jäi syömättä. Niistä jauhoista ei enempää keitelty, hävisivät vähin äänin.
Nuo kaksi kertaa jäivät ainoiksi lajiaan, useimmiten syötiin kaikki tarjottu.
