Nousin makuuksesta seitsemän jälkeen. Sain aamupuuron eteeni ja aukaisin telkkarin. Syötyäni jäin nojatuoliin istumaan, kaadoin lasiin pienen siivun brändyä. TV-dokumentti vangitsi pitemmäksi aikaa.
Mustia ihmisiä, arvelin arabeiksi. Selvisi, että etiopialaisia. Sellaisesta en koskaan ennen tiennyt, en kirjoista, enkä TV:stä. Matkaan lähti isä, aikuinen poika ja pikkupoika. Matkaa sanottiin olevan parisataa kilometriä. Mukana kaksi kamelia ja vuohi. Enimmäkseen aavikkoa kulkivat päiväkausia, kunnes saapuivat suolajärvelle.
Suolan kerääminen miesjoukolla mustan järven pohjasta tuntuu järjettömältä, ei sellaista edes usko olevan. Puisilla kangeilla irroitetut mustat möhkäleet piti sukeltamalla nostaa pinnalle ja raahata rannalle. Vanhemmat ja heikentyneet pakkasivat säkkeihin. Tuntuu mahdottomalta selvitä hengissä, kuitenkin 18 vuotias poika kertoi vaarinsa tehneen siellä työtä 75 vuotiseksi.
Suolaa ostivat vietäväksi sata kiloa. Onnistuivat myymään haluamallaan hinnalla. Tuntipalkkojen laskijat voivat miettä?
Vesi on rajallinen luonnonvara. Reitin varrella rakennettu kaivosysteemi oli mainio osoitus olosuhteiden hyväksikäytöstä. Kaivon tekeminen ja siitä veden nostaminen ei ole laiskureiden hommaa. Monenlaisia vesi posteja on nähty elävissä kuvissa, mutta ei tuollaista.
Vaivalloisen matkan tavoitteena saada pidettyä tyttärelle kunnon häät. Saako sadan suolakilon hinnalla satuhäät?
Katsoin dokumenttia sillä ajatuksella, että se on totta. Huolella se oli tehty. Jokaisen katsomani ohjelman jälkeen, arvioidessani totuudellisuutta pohdin. Kerrontaa seuraan kuin tapahtuisi vain se mikä näkyy, mutta sitten tajuan, että siellähän touhusi kuvausryhmä ajoneuvoineen ja välineineen. Sillä on vaikutus. Ohjelman tekijät eivät varmaankaan anna kohteiden kärsiä janosta ja epäilen että välillä ovat vieneet kulkuneuvoilla. Pyrin katsomaan lopputekstistä vuosiluvun. Tällä kertaa unohdin, enkä tiedä minä vuotena se on tehty? Suurenmoinen dokumentti!
Hakematta suuntautui ajatukset kehitysapuun. En ymmärrä tapaa, kun viedään teknillisiä laitteita ihmisille, joiden kulttuuri poikkeaa täysin omastamme. Peilaan sitä vasten, miten suomalaiset kehittivät maansa ennen sotaa vallinneesta nykyiselle tasolle. Kansanosalla, johon itse kuulun, oli täysi työ, että sai rokaa. Minäkin Korpelan räkänokka olen ostanut jo neljä tietokonetta, vaikka luulin yhdenkin hankkimisen mahdottomaksi, enkä kiinnostunut ollenkaan.
Jälkikasvu toi romuja, ku olin jo yli-ikämies. Ensimmäisen ostaessani olin 67.
Tämän alan kehitys menee liian lujaa. Eihän siinä itsessään vikaa ole, mutta kun keväällä hankin entisiä huomattavasti paremman laitteen, siinä ei ole liitintä, jolla videokameroistani voisi siirtää materiaalin. Videokamerani ovat aikansa pienten kameroiden parhaimmistoa ja palvelevat tarkoituksiani. Ne hankin v 2004. Museotavaraksi niitä sanovat, mutta melko hyvälaatuista jälkeä tekevät. Niiden romuttaminen tuntuu hullulta.
Onneksi on vanhempi laite, jolla saan mini-dv-nauhoilta DVD:lle, jolta voin siirtää uusimmalle koneelle.
Lenni sanoi oleellisen: "Ikivanha pappa".
