Pihlajakadun alapäässä pihlajat kukoistavat vihreiden lehtien rinnalla hehkuvat punaiset marjat. Tässä iässä ei tulevaisuudelta voi paljoa odottaa. Sitä useammin ajatukset suuntaavat menneisiin.
Oli vuosi 1947. Edellisenä talvena sairastin, olin heiveröinen. Korpelan pihassa oli kaksi pihlajaa. Rehevä kaivopihlaja oli yhtä leveä kuin korkea. Sen vankat oksahaarat houkuttivat kiipeilemään. Iso-äiti kiesi kiipeämästä: "puttoot!". Kiipesin salaa, enkä pudonnut. Vuodet tulivat ja menivät, täytin viisitoista.
Kiipeily ei ollut enää ohjelmassa. Sinä syksynä pihlajat kasvattivat runsaan marjasadon. Jostain syystä linnut eivät tulleet syömään Korpelan pihlajista. Toisessa pihlajassa oli kaksi haaraa ja oksat korkealla latvassa täynnä marjoja. Äiti kasvatti kesällä kurpitsoita pihlajan juureen kompostoimassa mullassa.
Katkaisin alle puolimetrisen kepakon, sillä linkosin pihlajasta marjatertun alas. Siinä pihlajassa kasvoi maukkaammat marjat. Ne söin ensiksi. Sitten popsin kaivopihlajasta. Suunnilleen jouluun mennessä söin kaikki pakkasen kypsyttämät marjat.
Uskoin, ehkä se oli tottakin: Pihlajan marjat paransivat sairaat keuhkoni. Vahvistuin. 16-60 vuosien välin olin terve pihlajoiden antimien ansiosta.
