Rukajärven tiellä

Muutaman kerran Pielavetisten videoryhmän porukassa pääsin tutustumaan venäläiseen sotakirjaan, jossa sen puolen sotilaat kertoivat tapahtuneista.  Kirja sellaisenaan ei anna todellista kuvaa.  Yleensäkään sodista ei kerrota totuudenmukaisesti.  Oman puolen asioista kerrotaan sankaritarinoita ja propagantaa.  Ikäänkuin vastapuolella ei olisi ollut ihmisiä.  Samanlaisia nuorukaisia molemmilla puolilla.  Määrättynä isänmaalliseen tehtävään.  Pakotettuna vuodattamaan verta, menettämään terveyttään, ruumiinosiaan ja henkensä.  Vain fanaatisten typeryksien maailmanherruuden tavoittelun uhreina.

Luin kirjasta otteita Pielaveden veteraaneille.  Eivät he tykänneet siitä, että yleensä luin, eivät halunneet kuunnella.  Vaikutti kuin olisivat luulleen minun uskoneen kaiken todeksi.  En selitellyt, arvelin heidän ymmärtävän.

Yritin jotakin todeksi tajuamaani kertoa, mutta kumosivat heti, kun tiesivät paremmin.  Tiesivätkin todella, mutta eivät kaikkea.

Omelian motin kauheuden tiesivät, mutta ei sitä, mitä Venäjän puolella tapahtui.  En tiedä, onko lännen puolen historiassa sitä kuvattu.  Oleellista on, että korkeammat upseerit kirjoittavat "virallista" totuutta, mutta parhaiden selviää alempiarvoisten muistelmista.

Kun kerroin Pielaveteläisille Omelian motista päässeiden kertomuksista, miten olivat täysin hunningolla kuusi vuorokautta muun muassa ilman radiota.  Veteraanit kumosivat.  Kertoivat suomalaisten sieppaamasta radiosanomasta.   En käynyt kinaamaan. 
Todellakin, suomalaisten sieppaama sanoma täsmää venäläisten kertomaan.  Kirjassa katkonainen sanoma sisältää saman, mitä suomalaisissa lähdeissä kerrotaan.   Mutta   sitä eivät   suomalaiset tienneet, että se viesti oli viimeinen sillä radiolla.  Patterit loppuivat!   

Tunnen epävarmuutta kirjoittamaan näistä, mutta mieleni tekee, kun olen paljon omissa oloissani pohtinut laajempiakin kokonaisuuksia.  Siinä suhteessa olen erilainen, että varsinaisia sotakirjoja olen lukenut olemattoman vähän.  Sen sijaan taustoista kertovia luin niin paljon kuin kirjastosta löysin.  Moskovan neuvotteluista luin Paasikivestä alkaen ja kun sain tietooni ketä siellä kulloinkin oli, niin sellaisten henkilöiden muisteluja luin.  

Paasikivi kertoo usein tapaamisistaan "hyvän ystävänsä"  Rotsin suurlähettiläs Assarssonin kanssa.  Mielenkiintoni sai tyydytystä, kun Pielaveden kirjastossa oli Sven Assarssonin muistelmat.   Assarsson kertoo, miten hän taas oli Molotovin puhuttelussa.   Vaikeuksiin sanoo saaneensa lohtua lukiessaan Mcciavellin Ruhtinasta.
Koko kirjassa ei mainita sanallakaan Paasikivestä.  Eikä hyvästä ystävästä.  Assarssonin vaikeuksia ei voi verrata Paasikiven kokemiin.

Pielaveden kirjasto sisälsi yllättävän paljon mielenkiintoista.  Pakarisen ansiotako.  Löytyi Macciavelli, löytyi Taisteluni, löytyi Speer, löytyi von Bylow ja paljon merkittäviä.  Yhden ohitin; paksun kovakantisen: Tigersted   Vastavakoilu iskee. Iskevä nimi johti harhaan, luulin tavanmukaiseksi seikkailukirjaksi.   Kun todellinen sisältö tuli tietooni, sitä ei enää ollut.

Rauhansopimus sisälsi kirjojen hävittämisen.  Totta kai jotain talletettiin, mutta julkisissa kirjastoissa ei.  Sodan jälkeen varoivat.  Ohitin monta kertaa kirjan Aino Kuusinen  Jumala syöksee enkelinsä. 
Jostain kirjasta sain selville kyseessä olevan Otto Wille Kuusisen vaimon muistelmat?!

Nuorena uskoin lukemiini, Raamattuunkin.  Lukemaansa pitää aina suhtautua varauksella.  Kokemuksen lisääntyessä oppii arvioimaan muutamat paikkansapitämättömiksi.  Suoraan ei kannata tyrmätä mitään, eikä kritiikittömästi uskoa.  Olen erehtynyt monta kertaa kumpaankin suuntaan ja myöhemmin joutunut "kääntämään takkia".   "Takin kääntämistä" paheksuvat ja pilkkaavat, vaikka se kertoo kehityskyvystä.

Yhdeltä istumalta en jaksa kovin paljoa, selkä köyristyy.  Pistän kannen kiinni ja palaan "astialle".