Väylän varrella pilkotti punaista. Kappas vain, metsämansikat kypsyneet. En välttänyt kiusausta, siirryin sivuun, kumarruin keräämään kourallisen kesän ensimmäisiä mansikoita. Ehkä ne kaikkein puhtainpia eivät olleet ja sadekin sotkenut, etteivät erikoisen maukkaita olleet. Maistelin.
Sama vika kuin ennenkin, ajatukset harhautuivat lähes seitsemän vuosikymmenen takaisiin. Silloin oli mansikoita runsaasti. Ohemäen takana oli pieni aukio, sanoivat: vasikkahaka. Toinen paikka oli lähempänä, tervarannan rinteessä tien varressa pieni lehmien laidun, siinä kasvoi muutamia leppiä. Siinä oli mansikoita runsaasti. Lehmien lanta kait ne kasvatti suuriksi.
Sillä kertaa samoilin Ohemäen talon metsissä. Puukolla irrotin koivusta tuohilämpäreen, tein siitä tuokkosen. Meillä päin sitä sanottiin viskaimeksi. Luultavasti sen takia, kun sellaisella viskottiin veneestä vettä. Kuin äyskärillä. Tuokkoseni oli suunnilleen puolen litran.
Kävelin kotiin päin. Saavuin kanavan sillalle. Vastaan tuli opettaja Ida Remes ja nuorempi nainen. Nuorempi nainen näki kädessäni ropposen kukkuroillaan suuria punaisia mansikoita, täysin puhtaana kerättyjä.
--- Myytkö nuo mansikat?
--- Kyllä kaet.
--- Paljonko ne maksaa?
--- En minä tiijjä.
Nainen kaivoi laukustaan kaksi kymmenen markan seteliä: riittääkö nämä? --- Kyllä riittää! Tiesinhän minä resupekka rahan arvon; kaksi kymppiä oli ruhtinaallinen hinta!
