Koko alkutalven enimmäkseen harmaita päiviä. Semmoisina päivinä lumikaan ei näytä valkoiselta. Heti ylös noustuani näkyi lupaus kirkastuvasta päivästä. Askareiden lomassa näkyi kadun tuolta puolen huurteisten koivujen latvaosissa väritystä. Aurinko piileksi vielä horisontin takana, mutta aamuruskon kajo valaisi vienosti jättiläiskoivuja.
Aurinko kohosi hidastetulla liikkeellä. Vertaan puihin kerääntynyttä huurretta kukkiin. Auringon säteet sai ne hohtamaan loistavina. Alhaalla mateleva aurinko teki niille oikeutta.
Kirjoittelin äsken metsätöistä. Huurrekukkasia katsoessani tuli mieleeni jonkun kartanonrouvan sanoma: "Metsätyömies on onnellinen kun saa mennä huurteiseen metsään." Ikkunasta tarkastellessa talvista kauneutta, voi noinkin ajatella.
Mainio lenkkeilysää; ei tuule, mittari kertoo lämpötilaksi -20. Onnellistakin. Sekin on hyvä, että pystyy laittamaan tarpeeksi vaatetta ja sukkia sekä kenkiä. Kävelin rivakasti, muutamia juoksuaskeliakin löntystelin. Sairaalan lenkillä tuli vastaan vain yksi pienen koiran taluttaja. Nuorehko nainen. Ehkä pieni hymyn kare suupielessään.
Ainainen riesa vuotavasta nenästä. Paperiliinoja kuluu ja pitää ottaa käsine välillä toisesta kädestä. Vuotava aine tuntuu kuin vesi juoksisi leualle asti. Minkäpä sille.
Käänyin Siioninsillantieltä Pihlajakadulle. Aurinko ennätti jo hipomaan horisonttia. Viimeiset säteet valaisivat koivujen latvoja edessäpäin. Kahden koivun latvat olivat mustanaan. Varisparvi "otti aurinkoa". Mahtoiko säteet enää lämmittää? Tai lämmittivät kuitenkin lintujen sieluja?
Koko reitin pituudelta mainiota kuvausmateriaalia, mutta hieman liian kylmä. Terveenä ollessa en välittänyt, mutta enää en kykene kylmässä askaroimaan kameran kanssa. Mutta jonain päivänä!
