Totuttiin pitkän aikaa vihmovaan sateeseen, lumipyryyn, tuuleen ja tuiskeeseen, sekä joka aamuiseen lumiauran ryminään. Tänään on toisin. Aamu vaaleni harmaana. Pilvet ja lumiset puut näyttivät sulautuvan tasaiseksi verhoksi.
Käppäilin ostoksille. Osuuskaupan tornissa mittarilukema näytti - 15. Pumpulin keveitä lumihiutaleita leijaili alas kuin hidastettuna. Ei pienintäkään tuulen virettä. Pakkanen muovannut hiutaleista läpikuultavia koruja, joiden muoto sai ne ilmassa puikkelehtimaan, ikään kuin olisivat eläviä. Jäiselle pinnalle laskeutuivat untuvina ja muodostivat kepeän villapeitteen. Ohittui puolipäivä ja hiutaleet tulevat alas aavistuksen verran viistoon. Se kertoo ilmavirrasta, vaikka tuulta ei vielä tunnukaan.
Sapuskan lämpiämistä odottaessani katselin keittiön ikkunasta ulos. Asemakadun takana ränsistynyt autiotalo verhoutuu ujostellen lumiseen ympäristöön. Orava puikkelehtii. Kiipeää runkoa pitkin ylöspäin, hyppää oksalle ja siitä lumiselle katolle. Orava näkyy joka vuosi, sama vai eri? Miten vanhaksi orava elää? Viisi vuotta olen tässä majaani pitänyt.
Näkymä ei voi rauhallisemmaksi tulla. Autotkaan eivä pörrää, eikä junan jyske kuulu. Kuin olisin jossain maan korvessa, johon entinen tilan rakennus jäi autioksi lahoamaan. Pakkanen keräsi kostean ilman kukkasiksi puiden oksiin. Maailma pysähtyi hetkeksi.
Maailmanloppu voisi olla tämän tapainen: Kaikki hajoaisi pieniksi hiukkasiksi. Maa, meri, vuoret, rakennukset, eikä muuta jäisi kuin auringon valossa kimalteleva pilvi.
