Olenko minä rasisti?

Sinä kesänä oli Helsingin olympialaiset. Maaseudullakin kiersi ulkomaisia esiintyjiä. Paikkakunnalla viipyi tivoli kaksi päivää. En käynyt kertaakaan. Kaupan oven ja näyteikkunan läpi näkyi kohti kävelevä mustaihoinen nainen. Sen värisen ihmisen näin ensi kertaa. Outo semmoinen oli Kauppiaan Rouvallekin, joka peruutti takahuoneeseen, sanoi:
-  Tee Erkki tuon kanssa kauppoja!

Siihen maailman aikaan päivittäistavarakaupassa asiakas pyysi haluamaansa tarviketta haluamansa määrän, joka punnittiin, pantiin pakettiin ja rahastettiin.
 Jostain tulin tietämään, että tuo väki oli ranskalaista. Korven Erkki ei ymmärtänyt minkään vieraan kielen yhtään sanaa, aivan varmasti silloinen asiakas ei tajunnut yhtään enempää Savon murteesta. 

Mieleni liikkeitä en muista tarkasti, Semmoinen kaiku päässäni on, etten ihmeemmin jännittänyt, tein vain työtäni. Tulkoon mainituksi, että olen mahdottoman ujo ja pitkälle aikuisikään alemmuuskompleksinen. Tilanteen näen selvästi kuin videokuvan päässäni, mutta kaupanteon yksityskohdista muistan vain kaksi. Keskityin tilanteeseen kuten urheilusuoritukseen. Kommunikoimme viittomalla, osoittelemalla ja ilmehtimällä, selvittelimme hänen tarpeensa. Riisi tuotti vaikeuksia (rais). Hän otti kynäni ja piirsi valkoiselle paperille pieniä pyöryläisiä ja soikioita. Jossain vaiheessa otin koustikalla laarista riisiä joita näytin. Nainen sai kaiken haluamansa.

Nainen tuli seuraavana päivänä. Käveli arvelematta kuohdalleni tiskin toiselle puolelle. Hymyilimme, vanhat tutut! Perässä seurasi miehensä; pieni ja laiha ukonkäppänä. Nainen oli huomannut meidän siistin lihatiskimme. Ostoksien teko sujui eilistä paremmin. Olin tyytyväinen, tunsin onnistuvani työssäni.

Kunnes... minulla oli pieni väärikäsitys. Sianlihaviipaletta näytin. Nainen osoitti leikattavaksi sitä poikittain palasiksi. Leikkasin, mutta nainen halusi siitä vain kaksi palaa, jotka aioin laittaa pakettiin. Silloin mies näytti voimakkaalla eleellä, että pitää panna kaikki. Nainen katsoi mieheen ja sanoi jotakin, mikä oli helppo tulkita: "hullu". Olin kokematon ja lapsellinen, arvelin miehen säälineen jäljelle jäävien palasten hävikkiä. Mies huitasi vielä kädellään, kuin sanoisi: "pane pakettiin". 

Vieläkin muistan kuin elokuvasta ilmeet ja äänenpanot, mutta vasta pitkän ajan päästä voin tulkita tapahtunutta. Miksi mies oli mukana? Saattoi olla harvinaista naisen kohdata ystävällisyyttä Savon perukoilla, ennakkoluuloja kyllä. Ehkä kertoi edellispäivästä miehelleen. 

En helposti usko "kumitusjuttuihin", mutta ihmisten välillä tapahtuu asioita, jotka ainakin minulle ovat arvoituksia. Hän, maailmalla liikkunut nelikymppinen nainen ja minä, parikymppinen savolainen tollo: viihdyimme keskenämme. Silloisessa sanavarastossani ei ollut sanaa: synkkasi. Mies oli mustasukkainen.

En ollut rasisti. Johtui siitäkin, että Hän oli viehättävä nainen.

    

Murphyn laki

Parikymmentä vuotta siitä on mennyt, kun tyttäreni osti minulle kirjan Murphyn lain esimerkeistä. Huumoriksi sen kirjan ymmärsin, mutta ihmeellisesti Murphyn laki seuraa läpi koko elämäni. Nuoret tyttärenikin sen oivalsivat.

Tänäkin päivänä se toteutuu! Loppuviikolla kipeytyi selkä, vanha vaiva, ensimmäisen kerran v 1960.
Jotain taikaa siinä on. Sunnutaina vallitsi kesäinen sää, vaikka on syyskuu. En voinut mennä vesille, selän kipeys estää veneen käsittelyn. Tänään, maanantaina, selkä vaivaa edelleen, en mene vesille, enkä uskalla mennä uimahalliin. Eikä siinä kaikki!

Ahtaaseen pihaan peruutti valtava kuormaauto. Jätti siihen suuren kuormalavan. Avonaisesta pekettiauton kontista näkyi työvälineitä. Sanoivat huomenen.

Mitähän ne remontoivat? En kysynyt tyhmiä kysymyksiä; aikanaan selviää.

Vaivalloiselta kävelyltä tulin kotiin, parvekkeelta syytivät lavalle romua. Tiesin, että yläpuolellani asunto 14 oli myyty. Nyt sieltä kuului hirmuinen jyske. Iskuporakoneen jyrinä ja lekan paukutus kuului maanjäristyksenä. Talon rakenne on sen kaltainen, ettei puhe, eikä huohotus kuulu, mutta massiiviseen rakenteeseen kohdistuva kantautuu läpi talon.

Työläisenä tiedän, että työ on tehtävä, enkä siitä valita. Mutta mister Murphy! Miksi juuri nyt selkäni kipeytyi? Kirjastossa viihdyn, mutta en voinut istua pitempään kuin Savon Sanomien luku kesti.

Nyt murskaaminen tuntuu vaimentuneen, nyt jännittää, miten vaikeaa on nousu istumaasennosta?

Luonnon antimia

Pyöräilin muutamia kilometrejä lähimetsään. Rouskuja löytyi, muutamia kanttarelleja. Louhikkoinen ja kunttainen maasto sai ikivanhan papan hieman väsyksiin, jospa lähtisin kotiin? Panin jo sienisankon reppuun. Hetkeä aikaisemmin näin lampaankääpärypäleen. En kerännyt niitä, kun sanko oli jo lähes täysi eikä sienet sietäisi enää painavia lampaankääpiä päälleen.

Läksin etsimään paikkaa, merkitäkseni, jossa nuo sienet olivat, siinä tarkoituksessa, että käpäisen hakemassa ne huomenissa. En löytänyt heti, etsin liian kaukaa.

Kun vihdoin löysin kuusipuskan, jonka suojassa lampaankäävät lymysivät, tuli pakottava halu poimia ne. Mitenkä minä ne laitan reppuun, joka on riittävän iso (saatu lahjaksi seitenkymppisenä). Lampaankääpä on suosikkisieniä, enkä tavannut niitä moneen vuoteen. Se viihtyy vanhassa metsässä, jossa ei kasva paksulti sammalta.

Ohuista katajoista katkoin pätkiä "telineeksi" repussa olevan sankon päälle. Katajien päällä lepäävät sienet eivät litistäneet toisia. Tyytyväinen olin keksintööni. Paluumatkalla tuntui vähäinen väsymys. Pihlajakadun rinteen jaksoin ajaa pienellä vaihteella, mutta rasitus tuli liian suureksi.

Kotiin tultuani iski laiskamato. Vein repun sienisankoineen kylmäkellariin.
Huomenna, huomenna.

Kovempaakin kohtaloa kokevat

Nousin makuuksesta seitsemän jälkeen. Sain aamupuuron eteeni ja aukaisin telkkarin. Syötyäni jäin nojatuoliin istumaan, kaadoin lasiin pienen siivun brändyä. TV-dokumentti vangitsi pitemmäksi aikaa.

Mustia ihmisiä, arvelin arabeiksi. Selvisi, että etiopialaisia. Sellaisesta en koskaan ennen tiennyt, en kirjoista, enkä TV:stä. Matkaan lähti isä, aikuinen poika ja pikkupoika. Matkaa sanottiin olevan parisataa kilometriä. Mukana kaksi kamelia ja vuohi. Enimmäkseen aavikkoa kulkivat päiväkausia, kunnes saapuivat suolajärvelle.

Suolan kerääminen miesjoukolla mustan järven pohjasta tuntuu järjettömältä, ei sellaista edes usko olevan. Puisilla kangeilla irroitetut mustat möhkäleet piti sukeltamalla nostaa pinnalle ja raahata rannalle. Vanhemmat ja heikentyneet pakkasivat säkkeihin. Tuntuu mahdottomalta selvitä hengissä, kuitenkin 18 vuotias poika kertoi vaarinsa tehneen siellä työtä 75 vuotiseksi.

Suolaa ostivat vietäväksi sata kiloa. Onnistuivat myymään haluamallaan hinnalla. Tuntipalkkojen laskijat voivat miettä?

Vesi on rajallinen luonnonvara. Reitin varrella rakennettu kaivosysteemi oli mainio osoitus olosuhteiden hyväksikäytöstä. Kaivon tekeminen ja siitä veden nostaminen ei ole laiskureiden hommaa. Monenlaisia vesi posteja on nähty elävissä kuvissa, mutta ei tuollaista.

Vaivalloisen matkan tavoitteena saada pidettyä tyttärelle kunnon häät. Saako sadan suolakilon hinnalla satuhäät?

Katsoin dokumenttia sillä ajatuksella, että se on totta. Huolella se oli tehty. Jokaisen katsomani ohjelman jälkeen, arvioidessani totuudellisuutta pohdin. Kerrontaa seuraan kuin  tapahtuisi vain se mikä näkyy, mutta sitten tajuan, että siellähän touhusi kuvausryhmä ajoneuvoineen ja välineineen. Sillä on vaikutus. Ohjelman tekijät eivät varmaankaan anna kohteiden kärsiä janosta ja epäilen että välillä ovat vieneet kulkuneuvoilla. Pyrin katsomaan lopputekstistä vuosiluvun. Tällä kertaa unohdin, enkä tiedä minä vuotena se on tehty? Suurenmoinen dokumentti!

Hakematta suuntautui ajatukset kehitysapuun. En ymmärrä tapaa, kun viedään teknillisiä laitteita ihmisille, joiden kulttuuri poikkeaa täysin omastamme. Peilaan sitä vasten, miten suomalaiset kehittivät maansa ennen sotaa vallinneesta nykyiselle tasolle. Kansanosalla, johon itse kuulun, oli täysi työ, että sai rokaa. Minäkin Korpelan räkänokka olen ostanut jo neljä tietokonetta, vaikka luulin yhdenkin hankkimisen mahdottomaksi, enkä kiinnostunut ollenkaan. 

Jälkikasvu toi romuja, ku olin jo yli-ikämies. Ensimmäisen ostaessani olin 67.
Tämän alan kehitys menee liian lujaa. Eihän siinä itsessään vikaa ole, mutta kun keväällä hankin entisiä huomattavasti paremman laitteen, siinä ei ole liitintä, jolla videokameroistani voisi siirtää materiaalin. Videokamerani ovat aikansa pienten kameroiden parhaimmistoa ja palvelevat tarkoituksiani. Ne hankin v 2004. Museotavaraksi niitä sanovat, mutta melko hyvälaatuista jälkeä tekevät. Niiden romuttaminen tuntuu hullulta.

Onneksi on vanhempi laite, jolla saan mini-dv-nauhoilta DVD:lle, jolta voin siirtää uusimmalle koneelle. 

Lenni sanoi oleellisen: "Ikivanha pappa".        

Työ ja sen tekijät.

Mitä on semmoinen nuorisotyö, josta ollaan nuorisotyöttömiä? Semmoista ei tunnettu, oli vain työtä ja tekijöitä, ahkeria tai laiskoja. Tehtiin töitä, hanttihommia ja paskaduuneja mitättömällä palkalla. Puhuvat lapsityövoimasta väärissä yhteyksissä. 17-vuotias riuska nuorukainen ei saa tehdä kunnon työtä, mutta saa pelata jääkiekkoa ammattilaisena, silloin ei kukaan puhu lapsityövoimasta.
"Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan".

Sen kaksiviikoisen savotan alkaessa olin kolmentoista. Savotta loppui ennen kuin täytin neljätoista. Kuorittiin tukkeja Ristisjärven jäällä. Nuorimpana siellä tuhersin omalla lanssilla. Kaksi suunnilleen samanikäistä olivat, toinen isänsä, toinen aikuisen veljensä mukana, ei minulla sellaisia ollut tukemassa.

Ensimmäisenä aamuna mentiin Kari-Ahon kautta,  Augusti oli työnjohtaja. Tarvitsin rukkaset. Maksoivat satakuusikymmentä markkaa. Sodan jälkeen vaivasi ruokapula, mutta metsäyhtiöt myivät ruokatarvikkeita, sotakorvaukset piti suorittaa. Sain ensimmäisen kerran Koskenlaskijajuustoa. Siihen juustoon tunnen nostalkiaa. Pidin sitä niin arvokkaana, että myöhemmin vein sitä nuoremmalle siskolleni, kun hään oli sairaalassa. Oli myös mustaa savustettua lihäkönttiä, sanoivat olevan tanskalaista häränlihaa. Ukot sanoivat sen olevan hevosta. Niin tai näin, hyvältä se maistui nälkäisen suussa.

Aikuiset opastivat alkuun. Työkaluna petkele, jolla Pekka Rytkönen hakkasi hakkurissa kessuja, Pekka ei sitä enää tarvinnut, tupakehti Pietarin Portilla.
Kirveen kanssa värkkäsin kaksi puista kankia, joilla sain käänneltyä tukkeja.

Aamuin ja illoin matkaa jalkaisin kuljettavaksi viisi kilometriä. Taksa oli kymmenen markkaa tukilta. Ensimmäisenä vajaana päivänä kuorin neljätoista tukkia, ei ihan rukkasten hintaa. Parhaana päivänä sain kolmekymmentä tukkia.

Ensimmäisellä viikolla oli joka paikka kipeä, mutta vertyi pian. Pakkasaamuna sain tyrkkiä tosissani petäjän tyven paksua kuorta. Olin laiha ja aliravittu. Kun sain päällimmäisen puolen nirhattua, piti tukki kääntää. Voimani tuntui vähältä.
Tukit olivat lanssissa kahdessa kerroksessa ja kuorimisen jälkeen samassa asennossa.

Osuudellani oli sopiva määrä tukkeja, sain ne valmiiksi samaan aikaan toisten kanssa. Kai se oli lähes ylivoimainen homma, mutta en valittanut, eikä nytkään muistu pahalta.

Vielä urheilusta

Antti pääsi finaaliin viimeisenä. Nuorena olin urheiluhullu, räpiköin vähän itsekin. Keihäsfinaalin katson ilman sydämen tykytyksiä. Katteeton optimismi eikä toiveajattelu johda tulokseen. "Ei lentänyt parhaalla tavalla, jospa se finaalissa"???
Sitä en ymmärrä, kun suorituksen aikana pitää pohtia yksityiskohtia. Luulisi jokaisen tietävän, että kaikki pitää olla valmiiksi harjoiteltu ja suoritushetkellä keskittyy vain ja ainoastaan ottamaan kaiken irti, suoritus tulee "selkäytimestä".
Jospa se finaalissa?

Marjat

Pihlajakadun alapäässä pihlajat kukoistavat vihreiden lehtien rinnalla hehkuvat punaiset marjat. Tässä iässä ei tulevaisuudelta voi paljoa odottaa. Sitä useammin ajatukset suuntaavat menneisiin.

Oli vuosi 1947. Edellisenä talvena sairastin, olin heiveröinen. Korpelan pihassa oli kaksi pihlajaa. Rehevä kaivopihlaja oli yhtä leveä kuin korkea. Sen vankat oksahaarat houkuttivat kiipeilemään. Iso-äiti kiesi kiipeämästä: "puttoot!". Kiipesin salaa, enkä pudonnut. Vuodet tulivat ja menivät, täytin viisitoista.

Kiipeily ei ollut enää ohjelmassa. Sinä syksynä pihlajat kasvattivat runsaan marjasadon. Jostain syystä linnut eivät tulleet syömään Korpelan pihlajista. Toisessa pihlajassa oli kaksi haaraa ja oksat korkealla latvassa täynnä marjoja. Äiti kasvatti kesällä kurpitsoita pihlajan juureen kompostoimassa mullassa.  

Katkaisin alle puolimetrisen kepakon, sillä linkosin pihlajasta marjatertun alas. Siinä pihlajassa kasvoi maukkaammat marjat. Ne söin ensiksi. Sitten popsin kaivopihlajasta. Suunnilleen jouluun mennessä söin kaikki pakkasen kypsyttämät marjat.

Uskoin, ehkä se oli tottakin: Pihlajan marjat paransivat sairaat keuhkoni. Vahvistuin. 16-60 vuosien välin olin terve pihlajoiden antimien ansiosta.