Kasvatus

Kun meidän lapset kasvoivat, psyko-tantat ja tietoviisaat sanoivat, että kasvatus täytyy jättää ammattilaisille, vanhemmat eivät pysty, kun eivät ole koulutettuja. Meidän ne täytyi kuitenkin kasvattaa.
Omalla kohdallani ei kouluakäymättömyys ollut suurin puute. Puutteeksi muodostui kasvuympäristö. Puuttui järjenkäyttöä. Kasvatus oli puutteellista, niin fyysisesti, kuin psyykkisesti. Keho ja aivot kokivat vajaaravitsemusta. Nyt lähes aikuisena muistelen saamiani elämänohjeita. Kaikissa elämänvaiheissani sain elämänohjeiksi kelpaamattomia neuvoja, hyödyttömiä ja osan aivan vääriä.
Siltä pohjalta en voinut kehittyä tarpeeksi, eikä kasvatustaitoni voinut tulla kypsäksi. Tänä päivänä voisin opastaakin, mutta kukaan ei kuuntele, eikä kysy. 
Niillä vajavaisilla tiedoilla ja taidoilla saatoin lapsia maailmaan. Joissain seikoissa toimin koulutettujen ammattilaisten ohjeiden vastaisesti. Vanhin lapseni syntyi ja ohjeiden mukaan lasta täytyi imettää joka neljän tunnin välein. Mutta yöllä lapsi nukkui, niin sanoin: - anna nukkua. Lapsi heräsi kuuden aikaan ja sai tissiä. Lapsi nukkui kuin kello; ilta kymmenestä aamu kuuteen, eikä herätetty yhtenäkään yönä. Kasvoi sataseitsemänkymmentä senttiseksi naiseksi, vieläpä melko järkeväksi.
Mediasta tihkuu tietoa, että jotkut äidit turhautuvat, kun lapsensa ei kasva "käyrien" mukaan. "Käyriä" laativat koulutetut virkailijat. Suurimpina tietäjinä esiintyvät ne, joila ei ole yhtään lasta.

Nykyiset vanhemmat ovat koulutetumpia (opetettuja?), mutta pahankurisia jälkeläisiä kasvaa enemmän kuin meidän aikanamme. Paikkojen särkijöitä, ahdistuneita ja levottomia paljon. Rappion todellinen määrä näkyy asevelvollisissa. Aikaisemmin ei ollut niin paljon kelpaamattomia.
Ammattilaisten kasvatus kantaa huonosti hedelmää ja syytetään kotikasvatusta. Mitä koulussa opitaan? Käydäänkö koulua turhan pitkään? 
Lapsenlapsissani on poikia. Neljä kävi armeijan kohtuullisella menestyksellä, vielä on kolme nuorempaa.

Kirjoittamisiini suhtaudun kriittisesti, mutta opin armahtamaan itseäni. En muotoile, enkä "toimita" näitä tekstejäni. Kirjoitan kuitenkin. Enimmäkseen tajunnan virtaa, teksti tulee melkein automaattisesti. Lyöntivirheitä korjailen, jos huomaan. Sitä varten valitsin tämän fontin, heikenneet silmäni hahmottaa tämän paremmin. 
Leikkauksen jälkeen aivoni heikkeni. Puhuessa joudun hakemaan sanoja, mutta kirjoittaen löytyvät helpommin.

Syyskuun päivä. Aurinko värittää sädekynällään vaahteran lehtiä. Viehättävä näkymä ikkunassani. Tekee mieli ulos.    

Laulun sanoja

Puuta oli laivat ennen
ja miehet oli rautaa
hii o hoi

Puuta ovat miehet nyt
ja NAISET ovat rautaa
joopa joo

Lievää syrjintääkö?

Kirjallisten aiheiden opintopiireihin tuppauduin itseäni parempaan seuraan monta kertaa.
Nurmijärvellä Kosti Sirosen ohjaamassa piirissä Naishenkilö kysyi  Erkiltä:
- Millainen koulupohja sinulla on?
- Ohemäen kansakoulu.
- Kysyn vain siksi, kun on pilkut paikallaan.
En tuntenut mielihyvää, päinvastoin, pientä närää.

Venäjän kurssilla nuori juppi väheksyi:
- Jos sinä et tiedä, mikä on partisiippi.....

Kansakoulussakin oli kielioppikirja. Kirjassa oli nimitykset suomeksi ja "sivistyneeksi". Opettaja Ida Remes sanoi:
- Ei teidän tarvitse opetella noita vieraskielisiä, vain Suomen kieliset.
Ida Remes ei voinut kuvitella, että Korpelan takapajulassa kasvanut Erkki joskus askartelee vieraskielisten tekstien parissa.  Jos opettaja olisi arvannut, tai minä olisin ymmärtänyt ja opetellut, muistaisin ne tänäkin päivänä, siitä huolimatta, että vuosikymmeniin en niitä tarvinnut.

Varkaudessa venäjänkielen kurssilla sorvasin suomentamani lauseen. Heti joku tokaisi:
- Se on semmoinen itäsuomalainen ilmaisu.
Olenhan itäsuomalainen. Eero Autio, opettaja, nousi seisomaan ja puhui pitkään meidän kielellisen ilmaisumme puolesta; se on yhtä oikein kuin minkä tahansa ilmansuunnan kieli. Eero Autio oli Varkaudessa tunnettu kulttuuripersoona, on poistunut joukosta.  

Työväen akatemian kurssilla vieressäni istunut nuorehko nainen sanoi:
- Taidat olla vähän kylmä näissä hommissa.
Vuorotellen luettiin venäjänkielistä tekstiä ja opettaja väliilä pysäytti ja kysyi yksittäisen sanan kieliopillisen määritelmän.
Miten mahtoi sattua? Opettaja kysyi Erkiltä kaikkein vaikeinta vaikeinta sijamuotoa. Nopeana lukijana vilkaisin lauseen, tarvitsin pari sekuntia miettimisaikaa. Sana oli kuin nominatiivi, mutta sanoin: - Akkusatiivi.
- Hyvä Erkkì!

Kansalaisopisto järjesti viikonloppukurssina nopena lukemisen kurssin. Kiinnostuin. Perjantai-iltana menin sinne suoraan verstatyöstä. Olin väsynyt. 
Kokeessa sain vain kohtalaisen tuloksen. Kalevi Kantele selaili papereitaan ja lausahti muina miehinä:
- Tässä huoneessa on kaksi nopeaa lukijaa, minä olen se toinen.
Meitä oli kolmisenkymmentä, kaikki muut opetettuja, vain minä vähäinen.
Katselin ympärilleni ja nousevalla istuinrivillä olevia:
- Kukahan noista on se nopea?  Omanpitäjäläiset tunsin, mutta naapuripitäjäläisiä en.
Askartelimme kurssin loppuun. Sain testissä 485 sanaa minuutissa. Mistä Kantele tiesi? Ei oltu puhuttu, eikä kirjoitettu kuin se yksi testi, eikä testiä kukaan arvioinut! Eikä kukaan kurssilla olleista tiedä tänäkään päivänä Erkin olevan nopea lukija.
Luennoija arveli lopussa meidän olevan väsyneitä. Alussa olin väsynyt, verstastyö ei ole kevyintä. Lopussa olin virkistynyt. Kehoni sai levätä ja aivoni sai toimintaa.
Enää en ole nopea lukija; sepelvaltimotauti, leikkaus ja kahdeksan vuosikymmentä hidastivat havaintokykyä.

Aurinkoinen syyspäivä

Kesällä jäi vesillä seilaaminen vähälle. Aamuiset pilvet häipyivät airingon edestä. Sopiva keli lähteä järvelle. Pysäköin veneeni tiettyyn paikkaan. Yritin pilkkiä; ilman menestystä. Tartuin virvelin vapaan. Toisella heitolla nappasi. Harkitsin viskata pienen hauen takaisin, mutta pidin ja perkasin, ehkä en muuta saakaan. Enkä saanut. Eikä saaliin vähäisyys harmittanut. Järvellä viihtyi, tuuli puhalsi leppeästi ja auringon lämpö tuntui niskassa. Päristelin Tenhansaaren seutuville. Kalaa ei tullut, mutta tuli silmänruokaa. Noin viisikymmentä joutsenta koristi järven pintaa rannan lähellä. Mieluusti kuvaisin videolle järvellä näkemääni, mutta yksin seilatessani en ota kameraa mukaani. Toimiani ja liikkeitäni en enää hallitse hyvin. Tiedostan sen ja toimin varoen.

Pienestä hauesta, yhdestä isosta perunasta, keskikokoisesta sipulista ja tilkasta kermaa tuli keittoon energiaa. Tänään söin ja keittoa jäi vielä huomisen ateriaksi. Ruuan kallistuminen ei huolettanut.

Ruuan kallistumisen huoli tuli esille teeveessä. Siloin kun vouhkasivat biodieselin valmistuksesta, olin skeptinen. Jo silloin pränttäsin tekstin, jossa sanoin siitä tulevan maailmanlaajuinen katastrofi. Kuinka paljon maata tarvitaan raaka-aineen viljelemiseksi? Vasta nyt ovat huolissaan sokerin, maissin ym. hukkaamisesta moottorien polttoaineiksi. Lailla määrättiin lisättäväksi etanolia bensiiniin. Pian nähdään oliko se virhe? ja kuinka suuri. Sitä paitsi biopolttoaineita tuetaan, sitä vastoin mineraaliöljyt tuovat verotuloja.

Kuka mahtoi sanoa: "miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?". Suomenkin valtio ottaa koko ajan lisää velkaa. Korpifilosofi ei ymmärrä, että samaan aikaan vähennetään veroja, varsinkin hyvätuloisilta. "Mooses" Lipponenkin vähätteli budjetin vajetta. Herrat puolustelevat, että muilla valtioilla on vielä enemmän velkaa. Niin on. On USA:llakin. USA:n ja Euroopan valtioiden velka on "hirmuinen".  

Joutilaalla on jotakin

Öylöspäivänä piipahdin viinakaupassa. Kun tulin ulos, ropsutteli vettä isoilla pisaroilla. Seisahduin seinustalle sateelta suojaan. Aurinko paistoi talon takaa. Joku taisi laulaa: - Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä. Mutta nythän on jo syksy.
Auringon säteet osuivat asvalttiin rakennuksen sivulla. Harvakseen tulevat pisarat pomppivat kristallihelminä.
Vastapäiselle taivaalle kehittyi täydellinen sateenkaari. Pikkuhiljaa muotoutui sen yläpuolelle toinen vähän himmeämpi. Luonnonilmiöitä

Älypää teeveessä sanoi: Blogin pitäminen on tyhmää ja tarpeetonta.

Tietotekniikka

Tähän tultiin.
Kun puhuivat yksityisten henkilöiden tietokoneista, päätin olla kiinnittämättä huomiota kyseiseen tekniikkaan. Arvelin ettei minulla kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta niiden käyttämiseen. Hinta huimasi.
Ajattelin samoin silloinkin, kun VHS-nauhurit tulivat markkinoille. Paitsi korkeaa hintaa, myös turhana semmoista laitetta pidin. Kaikkia teeveen ohjelmiakaan ei tarvitse katsoa, miksi pitäisi ostaa vielä nauhaelokuvia? Kerroin olematta ostavani, ennenkuin minulla on videokamera.

Nyt omistan kaksi videokameraa, VHS-nauhurin ja DVD-laitteen. Kerkesin hankkimaan SVHS-kameran. käytin sitä ja sitten annoin lapsenlapselleni. Nykyiset kamerani ovat kolmekennoisia Panasonic-digivideokameroita. Ne ovat "museovehkeitä", seitsemän vuotta palvelleita ja toimintakunnossa. MUTTA! Uusimmassa koneessani ei ole dv in-liitintä, eikä kameroistani voi siirtää materiaalia suoraan koneelle, vaan pitää ajaa vanhemmalla laitteella DVD-levylle, josta siirrän uusimmalle koneelle. 
Miksi tämmöinen puljaaminen? Uusimman koneen ominaisuudet auttavat sujuvampaan editointiin.

Kirjoittelin sähkökoneella. Jälkeläiset alkoivat puhua tietokoneesta. Tekstinkäsittelylaitteitakin tiesin olevan. Raha ei riittänyt ja hyvä niin, vehkeet vanhenevat nopeammin kuin minä.
Toivat tietokoneen. Toivat toisenkin. Pelkkä tietokoneen status ei viehättänyt, eikä näillä saamillani saanut hyötyä, kömpelöitä olivat.
Ostin viidelläsadalla markalla koneen, jota kaupitteli nuorukainen. Sillä pystyi jo kirjoittamaan. Johonkin se ei pystynyt, vanha pääni ei muista, mitä se puute oli? 

Yhtiö ilmoitti myyvänsä käytettyjä koneita. Tietenkin oli tyhmää havitella semmoista, mutta enhän ymmärtänyt, eikä kukaan neuvonut, eivät tienneet.
Onneksi siellä ei ollut yhtään, oli vain uusia. Halvin hinta 9300 mk. Liikaa minulle. Samalla reissulla menin liikkeeseen, joka ilmoitti myyvänsä koneita hintaan 4900 mk. Tekniset Saarivainiolta ostin semmoisen, osa hinnasta jäi luotolle. Halpiskone temppuili, korjautin ja toimi siihen asti kunnes tuli kameran hankinta ajankohtaiseksi. Koneen kapasiteetti ei riittänyt editointiin. Koneen hankin v 2000. Kone meni menojaan, mutta nyt katselen sen mukana tullutta FUJITSU-SIEMENS monitoria.  Sen mukana tulleet kaiuttimetkin ovat käytössä. 

Ostin kameran v 2004; Panasonic MS 500. Samalla reissulla ostin koneen; Packard Bell. Tyttärenpojalta heltisi arviointi: - Nytpä on ukilla kone! Kellään poikakavereillanikaan ei ole tuollaista!
Siitä on yli seitsemän vuotta, kone on aikaa sitten vanhentunut, mutta toimintakuntoinen. Sillä koneella naputtelen tätä. Digivideoyhdistyksen sivulta tulin tietämään, että siinä on puutteita. Joskushan se temppuili.

Olin liikenteessä ja ostin läppärin. Sekin on kolme vuotta vanha, mutta voin hyödyntää, sitä. Se toimi editoinnissa paremmin kuin entinen pöytäkone. 
Nyt on pajassani uusi kone, jossa rittää ominaisuudet, eikä se vatuloi, kun lykkää valmiin tekeleen ulos, mutta nyt pitäisi ostaa kamera, joka pelaa kortilla! Toistaiseksi käytän "kiertotietä". "Hurja on ajan riento".     
  

Keskustelijat

Kritisoin aiemmin huonoja keskustelijoita. Viime viikolla puolustusvoimista puhujien joukossa esiintyi nainen: Kansanedustaja Hanna-Kaisa Hellsten, Sadankomitean jäsen. Hänet havaitsi asioihin perehtyneeksi. Kuunteli rauhallisesti, puhui omalla vuorollaan, selvitti sanomansa lyhyillä lauseilla, sanomatta yhtään turhaa sanaa. Asiantuntevien miesten piikittely kilpistyi pehmeään panssariin, vihjaileviin kysymyksiin heläytti hersyvän naurun. Ikävä vaan, että narsistiset edustajat eivät taivu asiallisuuteen.

Kaksi eri puolueen edustajaa vaativat sivistynyttä sanankäyttöä. Ei saa sanoa; Persu, eikä Kepu, mutta saa sanoa Demari. Sotkeentuvat lillukan varsiin. Vaativat teitittelyä. Olin suunnilleen murrosikäinen. Vastaan tuli Tervarannan Ieva.  Sanoin: päevee, minnekä työ mänettä? Ieva vastasi:
 - Iteksenhän minä oun, niin kun sinäkii!

Eduskunnassa muka esiinnytään paremmin kuin tavallisessa työpaikassa!?
Missään työpaikassa ei solvata toisia niin härskisti kuin eduskunnasta tulevissa TV-lähetyksissä. Niitä en kestä kuunnella, suljen toosan.

Rasismista

En ole rasisti...mutta. Ajatteluttaa vähän, nähdessäni tummien nuorten miesten kävellä "votkuttelevan" hyvinvoipina ja hyvissä kamppeissa, kun muistan oman olotilani nuorena.

Olin täyttänyt keväällä neljätoista. Kesällä näpräsin pisteaitaa Korpelan ja naapurin rajalle, ehkä parisataa metriä. Tarvikkeet hakkasin lähialueelta, joka oli suomaata. Kesälomalla käydessäni huomasin sen pysyneen pystyssä kaksikymmentäviisi vuotta.

Ihmettelin sitä, sillä taitoni ja kuntoni olivat vajavaiset. Huomasin katkaisseeni seipääksi näreen, joka oli liian pieni, kelvoton. Kirveellä viistoksi leikkautuneessa kohdassa näkyi vuosirenkaat. Niitä oli tiuhassa. Heräsi uteliaisuus: miten vanha?  Tiuhaan kasvaneet renkaat tuskin erottuivat, en pystynyt laskemaan. Resuisen puseroni isoimman liepeen olin sitonut hakaneulalla. Hakaneulan kärkeä siirtämällä renkaalta toiselle pystyin laskemaan. Sain laskettua iäksi seitsemänkymmentäneljä. Eikä lähtökohdasta saanut varmuutta. Todennäköisesti oli hieman vanhempi. Suolla kasvaa hitaasti. Miksi tuo tuli mieleeni? Siksikö. että nyt olen sen ikäinen kuin tuo vaivainen näre silloin.

Tummat nuorukaiset eivät tiedä, millaisilla ponnistuksilla Suomi rakennettiin, eivätkä meidän nuoret osaa sitä heille kertoa. Nyt meidät palkitsevat kansanedustajat laatimalla epäoikeudenmukaisia lakeja. Pieni eläke kutistuu hiljalleen. Numerot muuttuvat epätahtiin muiden rinnalla. Tämän vuoden alussa kansaneläkkeen osuutta nostivat 0,4% ja työeläkettä 1,35%. Keskiarvo alle prosentin. Palkat nousivat enemmän. Meillä eniten työtä tehneillä ei ole arvoa?!?! En valehtele, säilytän dokumentit. Joku palkansaaja sanoi, ettei heilläkään nousut enempää, mutta palkkoja tarkistavat parikin kertaa vuodessa eläkkeitämme vain kerran. 

Sääennuste

Muuan kylähullu ennusti säitä ja muitakin tapahtumia, mm Japanin maanjäristyksiä. Japanissa maanjäristykset ovat niin yleisiä, että joku ennustus toteutuu. Virnuilin hänelle:
- Säiden ennustus on 50 %, sattuu tahi ei.
Ennustaja närkästyi.

Useimmat säiden ennustajat, ns. kansan syvistä riveistä, tarkkailevat ennusmerkkejä luonnonilmiöistä. "Sammakkomies" oli humoristi. Siinä mielessä ei ollut pelkkä humoristi, että tarkkaili luonnon tapahtumia pitkältä ajalta, mutta virnuili ennustavansa sammakon avulla! Pääsi valtakunnalliseen julkisuuteen. Sitäkö tavoitteli? Vaiko ainoastaan piruili?

Mikään luonnosta löydettävä ei ennusta tulevia, vaan kertoo menneistä ajoista, sille joka ymmärtää. Jotka pitävät säiden vaihteluista kirjaa vuosikymmenien ajalta, perustavat ennusteensa keskiarvoihin ja vuosien rytmiin. Minäkin voin ennustaa ensi talvena satavan lunta ja pakkastakin tulevan, koska niin on ollut koko elämäni aikana. Mutta päivää jona ensilumi tulee, tai miten ankarat pakkaset kurittavat, en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä, mutta ennustaa voivat! 

Miksi tämmöistä lässytän, juontaa täksi päiväksi Teeveessä annetusta ennusteesta, joka lupaili auringon lämpöä. Saattaa tullakin, onhan tässä vielä päivääkin. Yhdentoista paikkeilla läksin lenkille. Ei tuullut etelän suunnasta, vaan luoteesta.  En pannut käsineitä, tuntui kylmältä. Mitä se muka haittaa?
Ei muuta kuin sen, että suunnittelin lähteväni vesille, se harraste jäi menneenä kesänä vähäksi. 
Mikä sitten mättää?
Ei muu kuin se, että sepelvaltimoiden ahtaumat rajoittavat kuntoilua. Aivotoiminta ja lihasten kunto ovat heikentyneet, enkä lähde vesille, jos olosuhteet vähänkin arveluttavat. Varman päälle.

Pitääkö vesille välttämättä päästä? Mikään ei ole välttämätöntä, vai lieneekö?

Useimmat uskoivat kaiken sanomalehdistä lukeneensa olevan totta. Television alkuaikoina uskoivat ruudusta tulevaa todeksi. Savon Sanomien marginaalissa näkyi huomiota herättävä teksti: Tiesitkö että? Että mitä? Siinä väitettiin Hong-gongilaiseen kuolleen miljardi ihmistä. Jotkut pölvästit saattavat uskoakin tuohon. Miljardi on niin suuri luku, ettei sitä pysty hahmottamaan. Jos miljardi olisi kuollut, ei seuraava miljardi olisi heti täyttynyt. Maapallon väkiluku ei vähentynyt miljardilla, mikä muistetaan. 

No, saivartelu sikseen. Luku voi hyvinkin olla miljoona,  miljardin tuhannesosa ei tunnu missään, tuskin huomataan semmoista vähennystä. Tämä olkoon esimerkki, harhaanjohtavaa tietoa levitetään myös tarkoituksella. Edellisessä on kyse painovirheestä, tai lipsahduksesta, ikävä vain, joku lukee tuonkin totena. 

Totena minäkin pidin aurinkoa ja lämmintä luvannutta sääennustetta. Kello on neljä iltapäivällä, eikä aurinkoa näkynyt pilvien takaa. Mikä minä olen suotuisia säitä toivomaan? Hyväksytään, mitä milloinkin saadaan!  

Alemmuuskompleksi

TV-haastattelussa henkilö sanoi hänelle olevan vaikeaa vastaanottaa tunnustusta. Tuttu tunne.

Muutin Joroisista toiselle paikkakunnalle edistymisen toivossa. Siihen astisessa elämässäni sain kokea enimmäkseen moitetta. Kokemani vähättely iskostui tajuntaani lähtemättömästi. Sitten eräänä kauniina päivänä kaupan tiskin asiakaspuolella kyläkunnan tyylikkäin rouva sanoi:
- Sehän on ikävää, että tällainen miellyttävä herrasmies lähtee paikkakunnalta.
Hämilläni ja tuppisuuna seisoin. Minäkö herrasmies? Kömpelö, ujo nuorukainen. Itselläni oli herrasmiehestä toisenlainen käsitys.

Viina

Teeveessä turisivat turhanpäiten. Tuuleen huutamista se on. Viinanjuonnista, oluen laimentamisesta, nuorison juopottelusta ja vanhempien vastuusta.
Vanhana sosialidemokraattina tekee häjyä nämä nykyiset edustajat. Maria Guzenina tuli eduskuntaan julkkiksena ja kohosi ministeriksi. Nolottaa, kun ei pysty keskustelemaan. Kuin omistaisi ainoan ehdottoman totuuden. Ei kuuntele, keskeyttää heti kun toinen sanoo sanan tai kaksi.

Viinaa juodaan liikaa, mutta kaikki eivät juo. Miten lie itse Loistava Maria? Ei kai vain hurskastele? Maria ei tiedä yhtään mitään edustamani kansanosan elämästä, eikä välitä tippaakaan ikäluokkani olosuhteista, eikä siitä raskaasta työstä, jota teimme lapsuudesta asti. Sosialidemokraatti?

Kasvatukseni anti lapsilleni jäi vajavaiseksi. Miten siinä olisin paremmin onnistunut, kun omat evääni jäivät vähäisiksi. Kun meidän lapset kasvoivat, silloin vasemmiston älyköt vaativat kasvatuksen jätettäväksi ammattilaisten tehtäväksi, sillä vanhemmat eivät pysty, kun eivät ole koulutettuja. Nyt saman suunnan edustajat, Guzenina etunenässä, peräänkuuluttavat vanhempien vastuuta. Tosin tänä päivänä isät ja äidit ovat koulutetumpia kuin me olimme. Luulisi heidän onnistuvan paremmin kuin meidän sukupolvi?

Juon minäkin viinaa. Eilen ostin Ibis-bräntyä. Semmoinen käsitys on, että lähes neljäänkymmeneen vuoteen ei kukaan ole nähnyt minua humalassa. Lääkäri Kari Haring kysyi tupakoinnista? Sanoin:
- Lopetin kolmetoistavuotiaana.  Lääkäri ei tajunnut.
-?!?!?
- En ole tupakoinut.
Kolmetoista vuotta painoi hartioitani, kun oivalsin muutamia asioita. Tupakointi on tyhmää ja tarpeetonta rahanmenoa. En tupakoi! Ympärilläni näin humalaisten käyttäytymistä. Martti Rytkönen rähjäsi ja särki paikkoja. Jonkun toisen käyttäytymisessä en huomannut mitään pahaa, mutta joku aikuinen sanoi hänen olleen "maistissa". Heräsi kysymyksiä; miksi?

Kypsyi päätös tupakoimattomuudesta ja siitä, etten maista viinaa, ennenkuin järkeni kehittyy. Silloin oli hedelmällistä aikaa tehdä muitakin tavoitteita, mutta kun en tiennyt mitä on? Ainoa tavoite oli saada ruokaa ja kunnon vaatteita. Elämäkerroista selviää, että ihminen, joka mahdollisimman aikaisin asettaa tavoitteen, mahdollisesti saavuttaa sen. Minäkin; en tupakoi, enkä ole alkoholisti (vielä?). Ruokaa ja vaatteitakin on tarpeeksi. Se vain harmittaa, kun en saanut mitään merkittävää aikaiseksi.       


  

Kalle

Kalle janhusen punainen mökki nökötti mökkiryhmäsä rinteellä. Pienellä tontilla kasvoi koko alalla perunaa. Kallen perunahalme kukoisti parhaiden koko kylällä. Kallen molemmat kädet olivat ranteesta poikki, kämmenosan tilalla metallikoukut, joilla käytti lapiota ja muita työkaluja.

Ensimmäisen kohtaamisen muistan hyvin. Pienehkö, laiha, kärsineen näköinen mies tuli kauppaan. Ostoskassi roikkui koukussa. Vaatimattomat ostokset panin tiskille. Kalle käänsi toista kylkeään; selitti siinä siistin pikkutakin taskussa olevan setelirahat ja toisen puolen taskussa kolikkopussi. Valitsin tarvittavan summan. Laitoin ostokset kassiin ja kassin koukkuun.
  - Kiitos! näkemiin. 

Kunnalliskodin pojat
Sillä tavalla heistä sanottiin. Jalaton mies istui kolmipyöräisessä ajoneuvossa, jossa oli käsin veivattava systeemi, kuten polkupyörän polkimet. Raskas rohjo tarvitsi voimaa. Voimanlähteenä toimi sokea mies.
Sokea työnsi kärryn jyrkkää mäkeä kaupan luokse. Matkustaja odotti ulkona kärryssä. Sokea mies tuli kauppaan, seisoi hikisestä urakasta huohottavana keskellä lattiaa, ylväsryhtisenä:
 - Saalla markalla teemakkaroo.

Kerran satuin näkemään miekkoset laskettelemassa jyrkkää mäkeä kunnalliskodin suuntaan. Pikkumies ohjasi ja sokea seisoi patsaana kärryn takaosassa. Vauhti hirvitti minua, liekkö vehkeessä ollut jarrulaitetta?
 Veikkoset nauttivat vauhdin hurmaa.

Nuori pari
Elintasoni nousi, sain hankittua rikkinäisen Wartburgin. Köröttelimme perheen kanssa Puijolle. Vanhassa tornissa katselimme maisemia. Sitäkään tornia ei enää ole. 

Meidän lisäksi torniin tuli nuoripari. Miehen molempia jalkoja tuki ulko- ja sisäsivuilla metallituet. Kainalosauvojen avulla pystyi liikuttamaan jalkojaan.
Pienehkön naisen hartiat oli painuneet kumaraan. Juttelivat iloisina. Katsoin heitä sopimattoman pitkään. En mahtanut tuntemuksilleni mitään; liikutuin ja tunsin mielihyvää nähdessäni kuinka toteutuu sananparsi: "Toinen toistanne tukien".

Menivät punaiseen autoon. Nainen istui kuskin paikalle ja auto lähti 
liukumaan rinnettä alas.

Ehkä sain nähdä todellisen rakkauden!

Olenko minä rasisti?

Sinä kesänä oli Helsingin olympialaiset. Maaseudullakin kiersi ulkomaisia esiintyjiä. Paikkakunnalla viipyi tivoli kaksi päivää. En käynyt kertaakaan. Kaupan oven ja näyteikkunan läpi näkyi kohti kävelevä mustaihoinen nainen. Sen värisen ihmisen näin ensi kertaa. Outo semmoinen oli Kauppiaan Rouvallekin, joka peruutti takahuoneeseen, sanoi:
-  Tee Erkki tuon kanssa kauppoja!

Siihen maailman aikaan päivittäistavarakaupassa asiakas pyysi haluamaansa tarviketta haluamansa määrän, joka punnittiin, pantiin pakettiin ja rahastettiin.
 Jostain tulin tietämään, että tuo väki oli ranskalaista. Korven Erkki ei ymmärtänyt minkään vieraan kielen yhtään sanaa, aivan varmasti silloinen asiakas ei tajunnut yhtään enempää Savon murteesta. 

Mieleni liikkeitä en muista tarkasti, Semmoinen kaiku päässäni on, etten ihmeemmin jännittänyt, tein vain työtäni. Tulkoon mainituksi, että olen mahdottoman ujo ja pitkälle aikuisikään alemmuuskompleksinen. Tilanteen näen selvästi kuin videokuvan päässäni, mutta kaupanteon yksityskohdista muistan vain kaksi. Keskityin tilanteeseen kuten urheilusuoritukseen. Kommunikoimme viittomalla, osoittelemalla ja ilmehtimällä, selvittelimme hänen tarpeensa. Riisi tuotti vaikeuksia (rais). Hän otti kynäni ja piirsi valkoiselle paperille pieniä pyöryläisiä ja soikioita. Jossain vaiheessa otin koustikalla laarista riisiä joita näytin. Nainen sai kaiken haluamansa.

Nainen tuli seuraavana päivänä. Käveli arvelematta kuohdalleni tiskin toiselle puolelle. Hymyilimme, vanhat tutut! Perässä seurasi miehensä; pieni ja laiha ukonkäppänä. Nainen oli huomannut meidän siistin lihatiskimme. Ostoksien teko sujui eilistä paremmin. Olin tyytyväinen, tunsin onnistuvani työssäni.

Kunnes... minulla oli pieni väärikäsitys. Sianlihaviipaletta näytin. Nainen osoitti leikattavaksi sitä poikittain palasiksi. Leikkasin, mutta nainen halusi siitä vain kaksi palaa, jotka aioin laittaa pakettiin. Silloin mies näytti voimakkaalla eleellä, että pitää panna kaikki. Nainen katsoi mieheen ja sanoi jotakin, mikä oli helppo tulkita: "hullu". Olin kokematon ja lapsellinen, arvelin miehen säälineen jäljelle jäävien palasten hävikkiä. Mies huitasi vielä kädellään, kuin sanoisi: "pane pakettiin". 

Vieläkin muistan kuin elokuvasta ilmeet ja äänenpanot, mutta vasta pitkän ajan päästä voin tulkita tapahtunutta. Miksi mies oli mukana? Saattoi olla harvinaista naisen kohdata ystävällisyyttä Savon perukoilla, ennakkoluuloja kyllä. Ehkä kertoi edellispäivästä miehelleen. 

En helposti usko "kumitusjuttuihin", mutta ihmisten välillä tapahtuu asioita, jotka ainakin minulle ovat arvoituksia. Hän, maailmalla liikkunut nelikymppinen nainen ja minä, parikymppinen savolainen tollo: viihdyimme keskenämme. Silloisessa sanavarastossani ei ollut sanaa: synkkasi. Mies oli mustasukkainen.

En ollut rasisti. Johtui siitäkin, että Hän oli viehättävä nainen.

    

Murphyn laki

Parikymmentä vuotta siitä on mennyt, kun tyttäreni osti minulle kirjan Murphyn lain esimerkeistä. Huumoriksi sen kirjan ymmärsin, mutta ihmeellisesti Murphyn laki seuraa läpi koko elämäni. Nuoret tyttärenikin sen oivalsivat.

Tänäkin päivänä se toteutuu! Loppuviikolla kipeytyi selkä, vanha vaiva, ensimmäisen kerran v 1960.
Jotain taikaa siinä on. Sunnutaina vallitsi kesäinen sää, vaikka on syyskuu. En voinut mennä vesille, selän kipeys estää veneen käsittelyn. Tänään, maanantaina, selkä vaivaa edelleen, en mene vesille, enkä uskalla mennä uimahalliin. Eikä siinä kaikki!

Ahtaaseen pihaan peruutti valtava kuormaauto. Jätti siihen suuren kuormalavan. Avonaisesta pekettiauton kontista näkyi työvälineitä. Sanoivat huomenen.

Mitähän ne remontoivat? En kysynyt tyhmiä kysymyksiä; aikanaan selviää.

Vaivalloiselta kävelyltä tulin kotiin, parvekkeelta syytivät lavalle romua. Tiesin, että yläpuolellani asunto 14 oli myyty. Nyt sieltä kuului hirmuinen jyske. Iskuporakoneen jyrinä ja lekan paukutus kuului maanjäristyksenä. Talon rakenne on sen kaltainen, ettei puhe, eikä huohotus kuulu, mutta massiiviseen rakenteeseen kohdistuva kantautuu läpi talon.

Työläisenä tiedän, että työ on tehtävä, enkä siitä valita. Mutta mister Murphy! Miksi juuri nyt selkäni kipeytyi? Kirjastossa viihdyn, mutta en voinut istua pitempään kuin Savon Sanomien luku kesti.

Nyt murskaaminen tuntuu vaimentuneen, nyt jännittää, miten vaikeaa on nousu istumaasennosta?

Luonnon antimia

Pyöräilin muutamia kilometrejä lähimetsään. Rouskuja löytyi, muutamia kanttarelleja. Louhikkoinen ja kunttainen maasto sai ikivanhan papan hieman väsyksiin, jospa lähtisin kotiin? Panin jo sienisankon reppuun. Hetkeä aikaisemmin näin lampaankääpärypäleen. En kerännyt niitä, kun sanko oli jo lähes täysi eikä sienet sietäisi enää painavia lampaankääpiä päälleen.

Läksin etsimään paikkaa, merkitäkseni, jossa nuo sienet olivat, siinä tarkoituksessa, että käpäisen hakemassa ne huomenissa. En löytänyt heti, etsin liian kaukaa.

Kun vihdoin löysin kuusipuskan, jonka suojassa lampaankäävät lymysivät, tuli pakottava halu poimia ne. Mitenkä minä ne laitan reppuun, joka on riittävän iso (saatu lahjaksi seitenkymppisenä). Lampaankääpä on suosikkisieniä, enkä tavannut niitä moneen vuoteen. Se viihtyy vanhassa metsässä, jossa ei kasva paksulti sammalta.

Ohuista katajoista katkoin pätkiä "telineeksi" repussa olevan sankon päälle. Katajien päällä lepäävät sienet eivät litistäneet toisia. Tyytyväinen olin keksintööni. Paluumatkalla tuntui vähäinen väsymys. Pihlajakadun rinteen jaksoin ajaa pienellä vaihteella, mutta rasitus tuli liian suureksi.

Kotiin tultuani iski laiskamato. Vein repun sienisankoineen kylmäkellariin.
Huomenna, huomenna.

Kovempaakin kohtaloa kokevat

Nousin makuuksesta seitsemän jälkeen. Sain aamupuuron eteeni ja aukaisin telkkarin. Syötyäni jäin nojatuoliin istumaan, kaadoin lasiin pienen siivun brändyä. TV-dokumentti vangitsi pitemmäksi aikaa.

Mustia ihmisiä, arvelin arabeiksi. Selvisi, että etiopialaisia. Sellaisesta en koskaan ennen tiennyt, en kirjoista, enkä TV:stä. Matkaan lähti isä, aikuinen poika ja pikkupoika. Matkaa sanottiin olevan parisataa kilometriä. Mukana kaksi kamelia ja vuohi. Enimmäkseen aavikkoa kulkivat päiväkausia, kunnes saapuivat suolajärvelle.

Suolan kerääminen miesjoukolla mustan järven pohjasta tuntuu järjettömältä, ei sellaista edes usko olevan. Puisilla kangeilla irroitetut mustat möhkäleet piti sukeltamalla nostaa pinnalle ja raahata rannalle. Vanhemmat ja heikentyneet pakkasivat säkkeihin. Tuntuu mahdottomalta selvitä hengissä, kuitenkin 18 vuotias poika kertoi vaarinsa tehneen siellä työtä 75 vuotiseksi.

Suolaa ostivat vietäväksi sata kiloa. Onnistuivat myymään haluamallaan hinnalla. Tuntipalkkojen laskijat voivat miettä?

Vesi on rajallinen luonnonvara. Reitin varrella rakennettu kaivosysteemi oli mainio osoitus olosuhteiden hyväksikäytöstä. Kaivon tekeminen ja siitä veden nostaminen ei ole laiskureiden hommaa. Monenlaisia vesi posteja on nähty elävissä kuvissa, mutta ei tuollaista.

Vaivalloisen matkan tavoitteena saada pidettyä tyttärelle kunnon häät. Saako sadan suolakilon hinnalla satuhäät?

Katsoin dokumenttia sillä ajatuksella, että se on totta. Huolella se oli tehty. Jokaisen katsomani ohjelman jälkeen, arvioidessani totuudellisuutta pohdin. Kerrontaa seuraan kuin  tapahtuisi vain se mikä näkyy, mutta sitten tajuan, että siellähän touhusi kuvausryhmä ajoneuvoineen ja välineineen. Sillä on vaikutus. Ohjelman tekijät eivät varmaankaan anna kohteiden kärsiä janosta ja epäilen että välillä ovat vieneet kulkuneuvoilla. Pyrin katsomaan lopputekstistä vuosiluvun. Tällä kertaa unohdin, enkä tiedä minä vuotena se on tehty? Suurenmoinen dokumentti!

Hakematta suuntautui ajatukset kehitysapuun. En ymmärrä tapaa, kun viedään teknillisiä laitteita ihmisille, joiden kulttuuri poikkeaa täysin omastamme. Peilaan sitä vasten, miten suomalaiset kehittivät maansa ennen sotaa vallinneesta nykyiselle tasolle. Kansanosalla, johon itse kuulun, oli täysi työ, että sai rokaa. Minäkin Korpelan räkänokka olen ostanut jo neljä tietokonetta, vaikka luulin yhdenkin hankkimisen mahdottomaksi, enkä kiinnostunut ollenkaan. 

Jälkikasvu toi romuja, ku olin jo yli-ikämies. Ensimmäisen ostaessani olin 67.
Tämän alan kehitys menee liian lujaa. Eihän siinä itsessään vikaa ole, mutta kun keväällä hankin entisiä huomattavasti paremman laitteen, siinä ei ole liitintä, jolla videokameroistani voisi siirtää materiaalin. Videokamerani ovat aikansa pienten kameroiden parhaimmistoa ja palvelevat tarkoituksiani. Ne hankin v 2004. Museotavaraksi niitä sanovat, mutta melko hyvälaatuista jälkeä tekevät. Niiden romuttaminen tuntuu hullulta.

Onneksi on vanhempi laite, jolla saan mini-dv-nauhoilta DVD:lle, jolta voin siirtää uusimmalle koneelle. 

Lenni sanoi oleellisen: "Ikivanha pappa".        

Työ ja sen tekijät.

Mitä on semmoinen nuorisotyö, josta ollaan nuorisotyöttömiä? Semmoista ei tunnettu, oli vain työtä ja tekijöitä, ahkeria tai laiskoja. Tehtiin töitä, hanttihommia ja paskaduuneja mitättömällä palkalla. Puhuvat lapsityövoimasta väärissä yhteyksissä. 17-vuotias riuska nuorukainen ei saa tehdä kunnon työtä, mutta saa pelata jääkiekkoa ammattilaisena, silloin ei kukaan puhu lapsityövoimasta.
"Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan".

Sen kaksiviikoisen savotan alkaessa olin kolmentoista. Savotta loppui ennen kuin täytin neljätoista. Kuorittiin tukkeja Ristisjärven jäällä. Nuorimpana siellä tuhersin omalla lanssilla. Kaksi suunnilleen samanikäistä olivat, toinen isänsä, toinen aikuisen veljensä mukana, ei minulla sellaisia ollut tukemassa.

Ensimmäisenä aamuna mentiin Kari-Ahon kautta,  Augusti oli työnjohtaja. Tarvitsin rukkaset. Maksoivat satakuusikymmentä markkaa. Sodan jälkeen vaivasi ruokapula, mutta metsäyhtiöt myivät ruokatarvikkeita, sotakorvaukset piti suorittaa. Sain ensimmäisen kerran Koskenlaskijajuustoa. Siihen juustoon tunnen nostalkiaa. Pidin sitä niin arvokkaana, että myöhemmin vein sitä nuoremmalle siskolleni, kun hään oli sairaalassa. Oli myös mustaa savustettua lihäkönttiä, sanoivat olevan tanskalaista häränlihaa. Ukot sanoivat sen olevan hevosta. Niin tai näin, hyvältä se maistui nälkäisen suussa.

Aikuiset opastivat alkuun. Työkaluna petkele, jolla Pekka Rytkönen hakkasi hakkurissa kessuja, Pekka ei sitä enää tarvinnut, tupakehti Pietarin Portilla.
Kirveen kanssa värkkäsin kaksi puista kankia, joilla sain käänneltyä tukkeja.

Aamuin ja illoin matkaa jalkaisin kuljettavaksi viisi kilometriä. Taksa oli kymmenen markkaa tukilta. Ensimmäisenä vajaana päivänä kuorin neljätoista tukkia, ei ihan rukkasten hintaa. Parhaana päivänä sain kolmekymmentä tukkia.

Ensimmäisellä viikolla oli joka paikka kipeä, mutta vertyi pian. Pakkasaamuna sain tyrkkiä tosissani petäjän tyven paksua kuorta. Olin laiha ja aliravittu. Kun sain päällimmäisen puolen nirhattua, piti tukki kääntää. Voimani tuntui vähältä.
Tukit olivat lanssissa kahdessa kerroksessa ja kuorimisen jälkeen samassa asennossa.

Osuudellani oli sopiva määrä tukkeja, sain ne valmiiksi samaan aikaan toisten kanssa. Kai se oli lähes ylivoimainen homma, mutta en valittanut, eikä nytkään muistu pahalta.

Vielä urheilusta

Antti pääsi finaaliin viimeisenä. Nuorena olin urheiluhullu, räpiköin vähän itsekin. Keihäsfinaalin katson ilman sydämen tykytyksiä. Katteeton optimismi eikä toiveajattelu johda tulokseen. "Ei lentänyt parhaalla tavalla, jospa se finaalissa"???
Sitä en ymmärrä, kun suorituksen aikana pitää pohtia yksityiskohtia. Luulisi jokaisen tietävän, että kaikki pitää olla valmiiksi harjoiteltu ja suoritushetkellä keskittyy vain ja ainoastaan ottamaan kaiken irti, suoritus tulee "selkäytimestä".
Jospa se finaalissa?

Marjat

Pihlajakadun alapäässä pihlajat kukoistavat vihreiden lehtien rinnalla hehkuvat punaiset marjat. Tässä iässä ei tulevaisuudelta voi paljoa odottaa. Sitä useammin ajatukset suuntaavat menneisiin.

Oli vuosi 1947. Edellisenä talvena sairastin, olin heiveröinen. Korpelan pihassa oli kaksi pihlajaa. Rehevä kaivopihlaja oli yhtä leveä kuin korkea. Sen vankat oksahaarat houkuttivat kiipeilemään. Iso-äiti kiesi kiipeämästä: "puttoot!". Kiipesin salaa, enkä pudonnut. Vuodet tulivat ja menivät, täytin viisitoista.

Kiipeily ei ollut enää ohjelmassa. Sinä syksynä pihlajat kasvattivat runsaan marjasadon. Jostain syystä linnut eivät tulleet syömään Korpelan pihlajista. Toisessa pihlajassa oli kaksi haaraa ja oksat korkealla latvassa täynnä marjoja. Äiti kasvatti kesällä kurpitsoita pihlajan juureen kompostoimassa mullassa.  

Katkaisin alle puolimetrisen kepakon, sillä linkosin pihlajasta marjatertun alas. Siinä pihlajassa kasvoi maukkaammat marjat. Ne söin ensiksi. Sitten popsin kaivopihlajasta. Suunnilleen jouluun mennessä söin kaikki pakkasen kypsyttämät marjat.

Uskoin, ehkä se oli tottakin: Pihlajan marjat paransivat sairaat keuhkoni. Vahvistuin. 16-60 vuosien välin olin terve pihlajoiden antimien ansiosta.