Vähän valotusta kokemuksiin.
Sain käsiini Lappeenrannassa tykistön aliupseerikoulusta todistuksen. Sitä katsoessani havaitsin: Minähän olisin halutessani ollut primus.!
Myöhemmin joku kiinnostui. Jos erehdyin kertomaan, tuli vastaan toteamus:
Olet sinä ollut melkoinen pinko!
Olinko?
Joidenkin tapahtumien takia olimme evakossa aliupseerikoululta. Tarvitsivat muihin tarkoituksiin.
Siitä seurasi sijoittelussa, että eri linjojen oppilaita oli vähän sekaisessa järjestyksessä.
Sattui silloiselle yläpetilleni tykkilinjan oppilas Torvela, fiksu mies.
Evakko päättyi. Aliupseerikoulu palasi päiväjärjestykseen. Päästiin päämäärään. Todistuksien jaon juhlatilaisuuteen.
Jokainen tietää itse, mihin asettuu paremmuusasteikolla. Siis suunnilleen. Kertoivat todistukset jaettavan ensiksi paremmuusjärjestyksessä ensimmäiselle kymmenelle ja sen jälkeen aakkosjärjestyksessä.
Arvelin itseni siihen hilkulle. Olenko kymmenen sakissa? "Pöljimmäksi" en itseäni uskonut.
Meitä oli 70.
"Oppilas Talo. Oppilas Rajewski. Oppilas Jauhiainen..... !!!!???"
Yllätyin niin kuin vain voi yllättyä!!
Yllättyminen vaikutti vielä viikkoja myöhemmin, kun jouduin ryhmän edessä ilmoittamaan vääpelille sotilasarvoni. En pystynyt sanomaan mitään järkevää.
AU-koulun todistusten jaon jälkeen alikersannti Torvela sanoi; --- En minä tiennytkään; millainen pinko minun yläpetilläni makaa!!
Torvela oli tykkilinjan oppilas, eikä tuntenut minua. AU-koulu oli kokonaisuus. Minä olin tiedustelulinjalla, tulenjohtueessa. Pilkallisesti "nuuskijoita".
Jonkinlainen kohahdus kävi todistuksien jaossa nimeni kuuluessa! Ei minua kukaan niin korkealle noteerannut.
Pelasin, tai en pelannut, matalalla profiililla. Ujouteni vaikutti.
Jälkeenpäin spekuloin mahdollisuuttani "primukseen". Jos olisin näissä heikoissa arvosanoissa pyrkinyt parempaan, olisivatko manipuloineet numeroita?
Eivät manipuloineet Lukkarin hyväksi! Lukkarilla oli kykyä ja pyrkyä. Kuitenkin minä matalan profiilin yksilö olin todistuksessa parempi.
Jos olisin arvannut kohoavani arvostelussa niin korkealle; olisinko motivoitunut? Kaksi asiaa: Kunnian himo ja kunniankipeys. En tiedä, mahdollisuus ei käynyt.
Sen aikainen normaali käytäntö nimitti linjansa parhaan apukouluttajaksi, "santsariksi". Kohdallani poikkesivat. Santsariksi valittiin Alikersantti Lukkari. Hänellä oli pyrkyä ja taitoa.
Linjan parhaalla Jauhiaisella "matala profiili". Lukkarin minäkin arvioin saavan tiedustelulinjalta parhaan todistuksen.
Santsarin paikkaa himoitsivat. Se oli "helpoin" osa armeija-aikaa.
*****
Harjoittelimme nopeaa murtoviivamittausta. Semmoinen urakka: Aamupäivällä mittasimme 7 kilometriä. Iltapäivällä 5 kilometriä. Semmoista ei ole tarvittu pitkään aikaan. Kehitys on huimaa. Onhan tuosta jo aikaakin 63 vuotta.
Piti kulkea maastossa ilman karttaa. Antoivat alkupisteen koordinaatit. Sitten mitattiin 50 m köydellä matka. "Kompassimies" katsoi käsisuuntakehällä suunnan. Minä piirsin mm-paperin päällä olevalle läpinäkyvälle levylle mm-paperilla 50 m vastaavan matkan. Viimein loppupisteen koordinaatit.
Joka kerta pysyttiin kartalla. Usein sallitun toleranssin sisällä.
Vasta tätä kirjoittaessani tulee mieleen, että määräsin "askeleiden" suunnan ilman "komentelua". Yleissilmäyksellä harkitsin parhaiten soveltuvan reitin. Kertaakaan en kuullut poikkeavia sanoja.
Alikersantti Jauhiaisen ryhmä oli paras. (pinko)?
Tykkimiehet toimivat aktiivisesti. Niinpä jäi tauoille pitempi aika. Lojuttiin kentällä rennosti.
Käsisuuntakehää käyttävä Rahikainen aprikoi, kysyi:
---Mitenkä sitä pystyy panemaan hanttiin? Olit niin kaukana, ettet varmaan nähnyt ja niinnii pien virhe? Vastasin täsmällisesti:
--- Köyden suunta kääntyi aavistuksen verran vasemmalle. Sinä annoit lukeman, mikä osoitti oikealle. Siitä tiesin.
Ahaa!
Käsisuuntakehä on (oli) vain hieman isompi kuin tikkuaski. Laitteen käyttäjä toimi moitteettomasti. Saatiin aina hyvä tulos.
Tapahtui näin: Rahikainen antoi lukeman. Sanoin: ---Katoppas uuvvestaan:
Nämä kaksi sanaa riitti: Rahikainen katsoi ja antoi uuden oikean lukeman. Emme vatuloineet.
Ryhmäni luotti täysin.
Tulkoon tässä valaiseva esimerkki.
Ryhmille annettua suunistustehtävää ei selostettu etukäteen, Vain ensimmäinen etappi.
Harjoitukseen lähtiessä harkitsemattomasti karsin välineistä pois kompassin. Tykkimies Pitkänen oli viides. Hänellä ei ollut varsinaista tehtävää. Varamies. Hänen kannettavanaan kiväärin lisäksi muuta "roinaa". Armeijan kompassi oli savoksi sanottuna "koloho". Lisähankaluutena rinnalla olevien hihnojen joukossa.
Helpottaakseni Pitkäsen kulkua maastossa, tein ohjesääntöjen vastaisen ratkaisun. Sanoin:
---- Jätetään kompassi pois, kolkkaa turhaan rinnalla. Minun käsisuuntakehäni riittää suunnistukseen.
Kuinkas sattuikaan: Erkillä oli onnea. Yleensä ei ole. Taivaalla loistava aurinko!
Tehtävä määräsi ryhmän kahtia. Kahden miehen ryhmän piti mennä määrättyyn koordinaatiopisteeseen. Mukaani jäi kolme tykkimiestä. Meidän piti mennä määrättyyn suuntaan 2200 m.
Tietenkin Pitkänen tarvitsi kompassin!? Ei jääty vatuloimaan. Annoin käsisuuntakehäni Pitkäselle.
Minulla ei ollut minkäänlaista kompassia! Niin voi olettaa. Kuitenkin: oli aurinko!! Kompasseista paras! Pitää vain tietää kellon aika.
Katsoin suunnan suhteessa aurinkoon. Annoin laitteen Pitkäselle: --- Alakakee männä!
Oletin seuraavan tehtävän sellaiseksi, jossa ei tarvitse kompassia. ???
Siinä kohtaa olimme määrätyssä pisteessä. Reitin laatija suunnitellut tarkasti, ovelasti. Paikka oli harjanteen rinteellä tiuhan katajikon keskellä. Ennen armeijaa en suunnistanut minkään laitteen avulla, ei ollut kokemusta. Piti oivaltaa se minkä suunnistajat tietävät. Suorin tie ei ole nopein.
Ensin nousimme harjanteelle. Otin näköpisteen puihin. Auringon avulla. Hyvä näkyvyys pitkälle.
Etenimme semmoista marssinopeutta. Harjanteelta näki hyvin: Lindin ryhmä räpiköi katajikossa niitä taivutellen. Tarkkaan harkittu reittisuunnitelma: Kuka älyää? lienee kokeiltu jokaisella ikäluokalla.
Ohitimme Lindin ryhmän kevyesti kävellen.
Mahdoton muistaa menetelmää, jota käytin. Luotinko vain arvioon, suunta oli varma. Nyt jälkeenpäin on vaikutelma, etten puhunut mitään: Ensimmäiset sanani: --- Alakeehan katella ympärille, pitäis olla hollilla:
Tykkimies hihkaisi:
--- Tuolla!
Rastimiehet näkyivät suoraan rintamasuunnassa vasemmalle noin 50 m.
En kiinnostunut tuloksista. Tulipahan tehtyä.
Mutta tykkimiehet! Olivatko he "pinkoja"? Mistä lie, tiesivät? Oma ryhmäni oli ylivoimaisesti nopein. "Tynkäryhmä" oman osuutensa nopein. Niin kertoivat.
En kovin perustanut, että olisin välittänyt, tein vain minkä piti.
Sitä en uskaltanut kertoa kellekään: Olin yhden vuorokauden PU:na. Kirjaimet tarkoittavat: Päivystävä Upseeri. Vietin määrätyn ajan määrätyssä paikassa. Vastasin puhelimeen:
---- Paikka, puhelimessa kersantti Jauhiainen.
---- Onkos meillä sen nimistä kersanttia?
---- Varusmieskersantti.
Otin opikseni. Sen jälkeen vastailin puhelimeen alikersanttina. Ettei tarvii selitellä.
PU:n laatta rinnalla olisi oikeuttanut arvovaltaan. Yleensä se oli upseerin rinnassa. Minä en ommellut edes kersantin natsoja.
Varusteita luovuttaessani tuttu nuorempi alikersantti huomasi:
--- Eipäs oo Jauhiainen ommellut kersantin natsoja?
--- Enpä kehannut.
Lepään, kirjoitan vielä kaksi aiheeseen liittyvää tilannetta. Nousuviikolla
