Istuin Tervarannan tuvassa penkillä. Oikealla puolellani penkillä lojui sanomalehti. Lehden vieressä Aukusti hienonsi petkeleellä hakkurissa kessuja. Nuorille ihmisille kessuhakkuri lienee outo. Liekö mokomia museossakaan?
Se näytti kirnulta. Muuten saman näköinen. Siinä vaan oli mahottoman paksu pohja. Kulutusta kestävä. Petkele oli sama työkalu, jonka kaltaisella kuorin tukkia myöhemmin. Tunsin hakkurin ennestään. Pekka Rytkösellä ja muillakin mökkien ukoilla samanlainen.
Kotihalmeella kasvattivat kessuja. Kaupasta sai siemeniä. Niitä oli kahta sorttia: Virginia ja Havanna.
Havanna oli pyöreämpi lehtinen, muistutti kaalin lehteä. Virginia suipompi.
Vanhemmat ukot polttivat piipulla. Pienenniemen Heikki kaivoi piipun pesästä palamatta jääneet perskat kämmenelleen ja kopisti suuhunsa pureksittavaksi. Nuoremmat tekivät sätkiä sanomalehtipaperiin.
Tervarannan Aukusti käytti petkelettä oikealla kädellään. Vasemman kätensä etusormella näytti lehden kirjaimia. Matkin, kun hän sanoi kirjaimen. Ei Aukusti arvannut, mihin minua usutti.
Hulluuteenko?
Korpelaan ei tullut joka vuosi Savon Sanomia. Pekka Rytkösen nimellä tuli Yhteishyvä ja Karjatalous. Kerttu Jauhiaiselle Kuluttajain Lehti. Kuluttajan sarjakuvaa Pekka Puupäätä en osannut vielä lukea.
Yhteishyvässä oli Tommi Typykkä ja Sattuman Ville.
Sattuman Villessä oli vain kuvia. Muistaakseni neliruutuinen sarjakuva. Ymmärsin.
Makasin tuvan lattialla. Puhelin ääneen Sattuman Villen tapahtumia. Tupaan tuli naapurista Paavo Rytkönen, tuumasi:
--- Aena kun minä tulen käämään, tuo poeka lukkoo Sattuman Villee.
Joitakin psykologien höpinöitä pidän joutavina. Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan mielen taipumukseen hävittää epämieluisia vaikeita tapahtumia. Minulla oli hyvä muisti, mutta sitä en muista, milloin opin lukemaan. Aukustin opetuksen muistan selvästi. Ja vähän muidenkin avustuksen.
Muistan vain, että kuusivuotisena paljon ennen kouluun menoa osasin lukea.
Myöhemmin pohtiessani ymmärsin selviä syitä.
Osasin lukea, kun Yhteishyvässä alkoi Antti Puuhaaran kiehtova tarina.
Luin kaiken minkä käsiini sain. Eilalle kantautui naapurien nuorilta naisilta romaaneja. Akaatta moitti roskaromaaneiksi. Vaikka ei niitä yhtään lukenut. Osasi lukea fraktuurakirjaimilla painettuja hartauskirjoja. Ei osannut kirjoittaa.
Akaatta oli siinä oikeassa, ne olivat todella roskaromaaneja, mutta enhän sitä ymmärtänyt.
Luin Raamattua. Se oli Akaatan mieleen.
Käytän ajan paaluna Pekka Rytkösen kuolemaa. Syksyllä 1942.
Luin Raamattua Pekka Rytkösen eläessä. Aloin lukemaan hämärässä. Korpelan tuvassa hellan luona. Sen puolen ikkunasta tuli hiukan valoa. Tilanne todistaa iäkseni yhdeksän vuotta.
Kuulin Akaatan tietona jonkun lukeneen Raamatun läpi. Kertoi ihmeenä. Mielessäni häivähti: josko minäkin?
Nopealle lukijalle tuo ei kummoinen urakka ole. Minkäänlaista käsitystä ei ole siitä milloin pääsin niin pitkälle, että piti lopettaa kesken. Lukeminen loppui Johanneksen Ilmestykseen. Se tuntui kauhistuttavalta. Koko ilmestyksestä jäi mieleen painostava synkkä pimeys. Se kummitteli mielessäni kohoavan taivaan yli.
Mutta eihän se ole Raamattua, vaan Uutta Testamenttia. Koulussa opin nimityksen Vanha Testamentti. Se on varsinainen Israelin eepos.
Sen luin kokonaan. Tietenkään en ymmärtänyt, enkä muista kuin muutamia kohtia.
Jotain kuitenkin ymmärsin, mikä vahvisti "uskomattomuuttani".
Raamattu kertoo Jumalan siunanneen Jaakobia, jonka karjan osuuteen syntyi määrätyn laisia vasikoita. Siitä seurasi Jaakobin osuuden kasvaminen. Vuoroon määräsi Laaban pilkulliset tai raidalliset tulevaksi Jaakobin karjaan. Vaikka Laaban muutti väritysehtoa, sitten alkoi tulla semmoisia vasikoita. Taas Jaakobin karja kasvoi. Siinäpä vasta karjapaimen.
Jumalan osuudesta tapahtumiin en tiedä, mutta Jaakobin osuuden tiesin lukiessani. Se on sanottu Sanassa selvästi.
Karjatalous-lehteä lukiessani opin karjanjalostuksesta.
Jaakob jalosti Laabanin karjasta itselleen sopivia. Siinäpä karjan jalostajan malli!
Oliko se petosta? Jaakob huijasi!
Ensin kiusasi Laaban: "Seitsemän vuotta Raakelin tähden". Ja vielä toinen mokoma!
Kansakoulussa oli kirjasto. Pienen komeron täysi. Kunnan kirjaston sivupiste oli Jokijärvellä
yksityisen kotona.
Kantokosken kämpällä oli Enso Guzeitin siirtokirjasto N:o 4.
Joroisissa oli Kunnan kirjasto. Sitä hoiti Hilja Holopainen omassa mökissään.
Nuo kirjastot luin suunnilleen läpi.
Kehitykseni kannalta kirjojen anti jäi vähäiseksi. Jokijärvellä Urheilun Pikku Jättiläinen oli kiinnostavin. Muistin pitkään siinä kerrotut urheilutapahtumat ja maailman ennätykset.
Guzeitin kämpällä oli Samuli Paulaharjua. En muista siitä mitään, vain sen minua kiehtoneen eksotiikan. Mieleinen oli Volmari Isohollon: Mailista maratoniin.
Meninpä minne tahansa, aina lukemiseni herätti kielteistä huomiota. Kukaan muu ei lukenut niin paljon.
Toistivat usein samaa: "Se luki paljon, tuli hulluksi". Semmoista kuulin Pielavedellä. Niin arvioivat nuoret miehetkin kämpällä.
Muurari Kauppinen huomasi: "Taejat olla himolukija. Lukemiseen tulloo himo! Minä luen sanomalehtiä".
Kiertelyn jälkeen palasin Pielavedelle. "Meni rahahommat pieleen". Jäi aikaa lukemiselle. Ja minä luin. Kirjaston hoitaja Pakarinen paimensi kirjoja Rannankylän koulun yhteydessä. Yllätyin suuresti kirjojen laadusta. Näin jälkeenpäin totesin: Minähän opiskelin!
Välillä Piipahdin "Pääkallon paikalla". Jälleen Pielavedelle. Hommat eivät poikineet. Aloin kirjoittelemaan.
Lisääntyykö hulluus? Kirjoittamista karsastavat vielä enemmän. Kunnanjohtaja sanonut: "--Erkin kirjotukset pitää saada kuriin."
Sillä lailla!
