Olen osaavinani kirjoittaa. Bloggerin "sielunelämää" en tajua. Ajattelin kirjoittaa Ida Remeksen kirjeiden perään omia sepustuksiani, mutta ei onnistu. Kun teen korjauksia tuoreseen tekstiini, se vaikuttaa koko sarjaan alusta asti. Arvelin vain kompuroineeni, mutta nyt uskon. Tein korjaukset koko sarjaan ja päivitin. Seuravat saman aiheen postaukset panen toisen otsikon alle. Perkatessani kului aikaa ja voimia. Jätän toiseen hetkeen.
Ehdotuksestani järjestivät koululla viimeisen äitienpäivä-juhlan. Esitin silloin seuraavanlaisen:
- Että minä nyt seison tässä, siihen on syyllinen Esa Jääskeläinen sen perusteella, kun olen kirjoitellut muutaman pakinan vanhan koulun ajoilta. Vuosien ja tapahumien luettelon sijasta paneudun koulun historian inhimilliseen puoleen ja tuon esille Opettaja Ida Remeksen tuntoja, häntä on muisteltu julkisesti kovin vähän. Olen käynyt kouluni vanhassa koulussa, mutta tyttäreni kävivät tätä koulua yhden lukuvuoden ja silloin jäi sellainen tuntuma, että sellaisia opilaiden välisiä kielteisiä ilmiöitä ei esiintynyt, mitä oli seuraavana vuonna toisessa koulussa. Me, jotka olimme päättäneet kansakoulun vähän aikaisemmin,emme ymmärtäneet, miksi koulu rakennettiin tälle paikalle, meidän mielestämme ainoa oikea paikka oli mäen päällä. Sitä kutsuttiin silloin vuoreksi. tulipalon jälkeen oppilas a. a. kirjoittaa tuntemukset julki: "Hyvästi siis sinä rakas! Nouse tuhastasi, ole pian samalla kummulla, uutena ja kuitenkin entisenä! Anna meidän vielä katsella koivujasi, näköalojasi ja kaikkea!" Että koulua ei rakennettu mäelle, selitettiin järkisyillä: Tarvikkeiden kuljetus hevospelillä pitkässä vastamäessä oli hankalaa. Varsinkin halkojen rahtaus kysyi hevoselta voimia, eikä suurta kuormaa voinut viedä. Eikä silloin voinut kuvitella, että uudelle koululle ei monta kuormaa hevosella tuoda. Koulun paikasta käytiin melkoinen kissanhännän veto. Meidän kulmakunnan mielestä sopiva paikka olisi ollut Tervarannan tienoo, ellei rakenneta mäelle. (jälkeen päin sanoi Ossi Rinne: "Ohetiehaara.")
Kuunnellaanpa mitä Opetaja Ida remes muistelee v. 1964: " Koulupiirissä oli monta mieltä- koulu piti saada melkein joka talon kujansuuhun. Haaveiltiinpa yhdestä suuresta kahden kunnan omistamasta koulutalosta. Siihen kunta kuitenkin suhtautui, kuin tarinan mummojen yhteiseen lehmään, jonka hoito jaettiin poikkisuunnassa. Näin sovussa riidellen menetettiin vuosi." Remes jatkaa: "Viimein marssivat kunnanisät tänne; pitäjän kartta ja mittakepit kourissaan ja etsivät Ohemäen koulupiirin keskipisteen - ja kas - tähän koulu nousee!" - Voi, miten kolkko ja ruma paikka! Siihen se vaan tehtiin".
Oppilas on kirjoittanut keväällä - 50 ainevihkoonsa uudesta koulusta: "Sitä rakennetaan ja meidän isä on vedättänyt sinne hiekkaa. Siitä tulee hyvin hieno, kaksikerroksinen kivitalo ja siihen tulee seitsemän luokkaa ja kolme opettajaa ja keskuslämmitys ja vesijohto ja likaviemäri ja veesee ja vahtimestari ja sauna ja urheilukenttä ja puutarha. Olisi hyvä, ettei koulu ihan syksyllä tulisi vielä valmiiksi, vaan vasta marraskuulla. Oppilas sai odottaa rauhassa vielä pari vuotta.
Ida Remes kertoo: "Ja niin siihen vain kasvoi yksi kerros koulutaloa - maan alle. Savu sieltä sen kuin tuprusi kuin tulivuoresta kokonaisen talven. Mutta rakennustarvikkeet loppuivat, elettiin vielä vaikean ajan maininkeja. Tarvittiin korkeita tuttavuuksia, ja olihan niitä - tässä suurmiesten syntymäpitäjässä, näillä ovat konstit tiedossaan ja he neuvoivat. Koulu alkoi kohota ja jälki oli hyvää".
"Kun tänne luojan selän taakse rakennettiin tällainen upeus, aiheutti se ulkokyläläisissä hyvin pahaa verta, varsinkin Pirttiahon isäntä taisi saada korvanvoiteesta osansa."
Opettaja Veikko Huuskonen on kirjoittanut näin: "Ohemäen koulu herätti upeudellaan melkoista huomiota, ihastellen ja kadehtien sitä katseltiin, ja vallankin niitä opettajien asuntoja."
Remes ihmettelee: "Ollaanko täällä niin mitättömiä, ettei tänne kannata mitään kunnollista edes laittaa? Ei toki! Aines on hyvää." Remes jatkaa: "Kunnanisät luulivat olevansa kaukonäköisiä, kun teettivät koulun kasvunvaralle. Eivät osanneet aavistaa uutta ongelmaa: maaltapakoa. Toivotaan, ettei tämä kulkutauti aiheuta tälle lempilapselle aivan kuolettavaa näivetystä."
Tervehdyksessään v 1974 kirjoittaa Ida Remes: "Linnamaisen uupeana seisot siinä keitaallasi erämaassa ja katselet suurilla, kirkkailla ikkunasilmilläsi ympärillä liikehtivää, perin vähäiseksi harvennutta taimitarhaa - muistellen alkuvuosien satapäistä laumaa."
Koulun valmistuminen sattui kulminaatiopisteeseen. Asutustoiminta toi lapsiperheitä, mutta ilmiö oli kuin muuttolintujen; tulivat, hoitivat pesinnän ja poikaset lensivät pois.
Veikko Huuskonen kirjoittaa: "Ohemäen ja Jokijärven kouluissa oli v 1958 noin 160 oppilasta, nyt koulupiirien yhdistämisen jälkeen on noin 20 oppilasta. Huonolle näyttää, ja huonolle näyttää tässä valossa koko kunnan "huusholli"."
Tänä päivänä jännitetään kunnanvaltuuston asettamaa 20 oppilaan rajaa. Kun tarkastellaan oppilasmääriä: v1985: 25 , - 84: 20 , - 85; 18 , niin laskevan trendin mukaan oppilaat olisivat loppuneet aikoja sitten, mutta parikymmentä vuotta on pysytty tuolla tasolla.
Opetaja Leena Laasonen on merkinnyt muistiin: "Mainittakoon, että vuosi 1979 oli koulun tulevaisuuden kannalta erittäin valoisa, sillä koulupiirissämme syntyi peräti viisi lasta."
Uusien asukkaiden tuloa tänne pidetään melkein luonnonlakien vastaisena, mutta sellaistakin on tapahtunut, kuten Leena Laasonen kertoo syksyllä -84: "Luulimme aloittavamme 16 oppilaan kanssa, mutta yllätys, yllätys; koulupiiriimme oli muuttanut peräti neljä uutta oppilasta."
Tuollaiset tapahtumat ovat harvinaisia. "Kiskot vievät etelään" ja liian monella on vain menolippu. Muitakin pessimistejä on, kuin Veikko Huuskonen.
Koulun syrjäinen sijainti ei houkutellut opettajia, sekä oppilaiden väheneminen aiheutti epävarmuutta, jouduttiin turvautumaan lukuisiin sijaisuuksiin.
Remes kirjoittaa v 1964: "Olisin toivonut tänne jäävien virkatoverieni myös jatkuvasti pysyvän täällä. Samoin uudet opettajat, toivon teidän viihtyvän hyvin ja viettävän täällä - 60 -vuotispäiväänne. Ei ole onneksi koululle alituinen vaihdos."
Seurava merkintä on todennäköisesti Sinikka Koljosen: "Vihdoinkin - 65 saatiin pätevä ja vakinainen opettaja Ossi Rinne."
Tälle koululle tyypillisestä ongelmasta kertoo Ossi Rinne: "Lukuvuosi 67-68 oli koulussa aika vaikea, sen takia, että sekä opettaja Leena Piironen, että opettaja Sinikka Koljonen opiskelivat Helsingin yliopistossa kevätlulukauden."
Koululaitoksessa on ollut muutoksia kaiken aikaa. Niistä mainitsee Ossi Rinne: "Peruskoulu lähestyy, eikä oikein tiedä, mitä se tuo tullessaan."
Merkintä vuodelta - 72: "Viisipäiväiseen työviikkoon siirryttiin tämän vuoden alusta ja täytyy ihmetellä, miten ennen on jaksettu tehdä työtä kuutena."
Päivätty 29. 05 - 74: "Viimeiset kansakolulaiset poistuvat Ohemäen koulusta kevätjuhlan jälkeen ja osa heistä palaa syksyllä peruskoululaisina, samalla poistuu kuvasta myös näiden rivien kirjoittaja. Toivottavasti joku jatkaa näidenkin rivien kirjoittelemista."
Sen jälkeen on päiväys 21. 05 - 80: "On venähtänyt melkein kuusi vuotta siitä, kun Ossi Rinne on lähtiessään tähän kirjaan "piirrellyt". " Kirjoittaja on Leena Laasonen, joka kertoo paljon toiminnasta ja retkistä. Siltä ajalta on merkittävä optimistinen ilmiö; useat äitiyslomat. Syksyllä - 83 Leena on ollut jälleen äitiyslomalla, sijaisia on tarvittu. Siitä on tällainen merkintä; "Äitiyslomani jatkui. Malisen Kirsin saimme sijaiseksi. (Kävi mielessä, että tästäkö vanhuus alkaa, kun entiset oppilaat voivat tulla sijaiseksi?)"
On myös maininta pientä harmia tuoneesta sivuseikasta: "Kesällä -85 myöskin Kahelinit muuttivat pois koululta ja niin alkoi vuokralaisruljanssi." Ruljanssia on kuulemma piisannut.
Pienoinen vahinko, etteivät opettajat ole jaksaneet kirjoittaa koko ajalta. Dokumenttien varaan laadittu historia elävöityy yksityisten ihmisten subjektiivisista näkemyksistä. Ja ihminen paljastaa kirjoittamalla sisintään selvemmin kuin haastateltuna.
Opettaja Ida Remes kirjoittaa olessaan vielä opettaja: "Koulun tähänastisen toiminnan aikana on kyläkuva koulupiirissä muuttunut täydellisesti. Noin puolisataa asumusta, monet hyvin heikossa kunnossa ja ahtaita, sijaitsi ennen hajallaan metsäpolkujen ja huonon kylätien varsilla. Oltiin kaikesta syrjässä. elintaso oli heikko. Elämänmuodot monessa kohden kielteistä laatua. Koulua vieroksuttiin. Työ oli vaikeaa ja jäi monen oppilaan kohdalla välttävään tulokseen."
Koulunkäyntiä hän myöhemmin muistelee näin: "Käytiin koulu, tai jätettiin käymättä. Keskeytettiin milloin haluttiin. Osattiin läksyt ja opittiin, tai lyötiin kaikki laimin. Toteltiin tai ei toteltu koulun sääntöjä - kukin omien riitinkiensä mukaan."
Meidän ikäluokallemme Ohemäen koulu ja opettaja Ida Remes on kuin yksi ja sama asia. Olihan hän pitkäaikaisin opettaja.
Meitä paimennettavia oli yhdessä luokkahuoneessa nelisenkymmentä. Nykytermeillä ylisuuri luokka. Opetus oli jaettu kahteen ryhmään, alaluokat ja yläluokat. kahta luokkaa vietiin samanaikaisesti. Sisältö vaihtui joka toinen vuosi. Alakoulussa Miettisellä oli parikymmentä oppilasta.
Alakoulunopettaja Katri Miettisen ja opettaja Ida Remeksen suhde ei ollut lämpöinen, eivät olleet puheväleissä. Koulun palaminen muutti tilanteen. Tulin kotiin jostakin, sanoivat, että koulu on palanut. Kun menin koululle se oli jo täysin tuhoutunut, tavaroita kasassa pihalla, palokunta ja muuta väkeä toimettomana katselemassa. Katri Miettinen käyskenteli kaiken omaisuutensa menettäneenä allapäin käsivarret rinnoillaan. Ida Remes oli ollut poissa koululta, tuli paikalle vähän minua myöhemmin. Hänen päivitellesään tuhoa järkyttyneenä, lohduttivat, että saatiin sentään kaikki opettajan tavarat pelastettua alakerrasta. Silloin kuulin ensimmäisen kerran Remeksen lausuvan murheellisena Miettisen etunimen: - Entäs Katrin tavarat? Vihamielisyyden poistamiseen tarvittiin katastrofi.
Muistioon on kirjoitettu: "Opettaja Ida Remes, joka kaikkensa on Ohemäelle antanut, siirtyi eläkkeelle. 32 vuoteen sisältyi varmaan monenlaisia päiviä, monenlaisia suruja, iloja, jotka hän yksin tietää. Henkilökohtaisesti muistan Remestä sovun ylläpitäjänä ja kaiken parhain päin selittäjänä".
Nämä opettajat olivat tulleet opettajiksi itsenäisyytemme alkuaikoina, Ida Remeksen asenteessa se ilmeni korkeana ihanteellisuutena ja isänmaallisuutena. Hän koki voimakkaan tunneperäisesti kouluaikamme kohtalokkaat vuodet. Maaliskuun 13 v 1941 melkein itku silmässä pahoitteli, kun kukaan oppilaista ei tiennyt päivän merkitystä talvisodan päättymisen vuosipäivänä. Hän kunnioitti kaikkia sotilashenkilöitä. Puhui liikuttuneena entisestä oppilaastaan Jussi Nousiaisesta, joka menehtyi. Meitä vanhemmasta luokasta heidän viimeisenä talvenaan kirjoittanut, muistan siitä vain yhden kohdan: - Valto, Viljo, siinä kaks on tulevaa sotilasta!
Hän arvosti vaurasta talonpoikaisluokkaa ja sivistyneistöä. Me olimme useimmat matalien pikkumökkien alhaiselta tasolta, eikä meidän nuppeihimme helposti uponnut, ihanteet tai kauniit arvot. Annettuamme typeriä vastauksia, opettaja saattoi usein tuhahtaa: - Se on sitä taipalelaista! Ohemäki sijaitsee Taipaleen kylässä.
Kehotukseen kerätä opilaista elävää historiaa, Remes toteaa. "Mutta kun tämän koulun oppilaista tuskin tulee suurmiehiä jos ei pahantekijöitäkään, tavallisia ihmisiä vain, on sekin asia jäänyt vähälle.
Siihen aikaan opettajan ammatille oli asetettu ankarat normit. Opettajan tuli olla nuhteeton ja siveä, mallikelpoinen esimerkki kasvatetavilleen ja ympäristölle. Harva on tulut pohtineeksi, millaista on ollut tulla nuorena naisena syrjäkylälle, ihmisten pariin, joiden mielestä oli parempi tehdä työtä sinäkin aikana, mikä hukkaantui koulunkäyntiin.
Nykyisten opettajien on vaikea kuvitella itseään Ida Remeksen tilalle. Kun toinen puoli oppilaista teki hiljaisia tehtäviä, toinen puolikas toimitti suullisia. Se tarkoittaa, että opettajalla ei ollut lepohetkeä koulupäivän aikana. Neljänkymmenen oppilaan vihkoja ei ennätä käsitellä kaikkia välitunnin aikana. sittenvielä kahtena iltana viikossa jatkokolua, joka tuli pakolliseksi. Ja oppilaissa toivomisen varaa. Jotkut hyvinkin uppiniskaisia.
Kuitenkaan en muista yhtään todella häijyä oppilasta koko aikana. Epäsäännöllistä koulunkäyntiä, tyhmyytä ja pientä pullikointia oli. Koulukiusaamistakin oli. Opettajan mielestä piti osata pitää puoliaan, esimerkkinä mainitsi spartalaiset.
Karttakeppi toimi opinto-ohjaajana. Joskus se napsahteli pulpetin päällä lepääville sormille. Kerran melko isokokoinen poika Eljas Kuronen oli opettajpöydän edessä, opettaja painoi pojan pään pöytää vasten, taputteli takamuksille, sanoi vakuuttavasti - ei tämä ole kipiätä, mutta häpiätä! Puristeli kerran minua niskasta vihaisena - nyt ei olla Korpelassa! Syytä en muista, kaiketi sitä oli. Laskennon tunilla tein laskuvirheen. Siitä sain sapiskaa: - Älä sinä Erkki johda toisia harhaan! Koko luokalla oli sama virhe.
Kieliopin tunnilla harjoiteltiin, miten snan taipuessa t muuttuu d;ksi. Tapioa osasi: - Ita Idan. Opettaja ei ymmärtänyt semmoista huumoria. Saimme läksytyksen, miten kirjoitetaan Ida, Mandi jne. Tiuskaisi vihaisena - Minun nimeäni älkää vetäkö! Olen kuullut tänä koulun oppilaiden puhuttelevan Marita opettajaa etunimeltä.
Olli Leinonen sairastui, nousi äkkiä korkea kuume. Opettaja sijoitti Ollin johonkin seinustalle pitkälleen. Viimeinen oppitunti jatkui loppuun asti. Olli oli niin heikko, ettei pystynyt seisomaan. Kahdella puolella taluttaen läksimme kuljettamaan kotiinsa. Väliltä lainasimme kelkan, johon jonkinlaisen vaatteen päälle panimme hänet makaamaan. Siinä oli kevyt vetää Kivimäelle. Sen verran oli älliä, että käskin siskonsa juoksemaan edeltä kertomaan äidilleen, ettei säikähdä liikaa, kun viemme hänet sillä tavalla. Että sellainen ambulanssi, potilas sekä kuljettaja iältään yhdentoista.
En kovin paljon häpeä tuota esitystäni. Livenä se oli sujuvampi, kuin nyt kirjoitettuna.
Tarinaa Ohemäen koulun ruokailusta. Äitini on ollut Ohemäen koululla keittäjänä. Asian olin unohtanut, kunnes se putkahti esiin Ohemäen koulun videota kuvattaessa. Minun kouluaikanani äitini sai sosiaalisen näkökohdan takia yhdeksi vuodeksi koulun siivouksen, siihen kuului myös lämmitys. Se ei sujunut hyvin ja toimi kesti vain yhden lukuvuoden.
Luultavasti äiti oli silloin virkeämpi ja osaavampi. Se oli opettajapari Longan aikaa, eikä heillä liene ollut äidistä vallan toivotonta kuvaa, koska kirjoittivat Pohjois-Karjalasta. Halusivat äidin kotiapulaisekseen ja lupasivat ottaa kymmenvuotisen pojan mukaansa. Ajan kuluessa meitä oli tullut kaksi lisää, jota eivät tienneet, eikä äitistä muutenkaan olisi enää sellaiseen ollut. Longan aikuiset tyttäret kävivät Korpelassakin, kun vierailivat paikkakunnalla. Muistan käyntinsä, mutta vuotta en voi ajoittaa, kuitenkin sodan jälkeen.
Koulunkäyntini osui Ida Remeksen ja sodan aikaan. Ida Remes ilmaisi selvästi halveksuntaa rupusakkia kohtaan. Kirjoittaa näin: "Jauhiainen oli valtasukunimi. Muutamana vuotena heitä oli kolmasosa oppilaista ja monella vielä äitinsä tyttönimi.
Nykyään sukunimi saa olla mikä tahansa ja kenen tahansa mukaan annettu, mutta siihen aikaan huoripennut olivat syntisempiä kuin nykyään.
Koulukeittola oli toimettomana kun aloitin koulunkäynnin. Syötiin omia eväitä. Omat evääni olivat niukat; kaksi palaa leipää, niiden päällä ohuelti voita ja pullossa maitoa, jonka toiset tunnistivat pullon lasin läpikin: "Erkillä on vuan kurria, minulla on oekeeta maetoo." Lehdessä luki, että kasvaville pitää olla joka päivä puoli litraa kokomaitoa. Hassu sattuma, että nykyään käsketään syömään puoli kiloa heiniä ja maito vain kurrina.
Ohemäen koulun keittola käynnistettiin syksyllä 1943, saatiin ensi kertaa kouluruokaa. Koulun keitäjäksi otettiin Lyyli Kiljunen, karjalainen evakko, pulska maatuska. Vuosia kestäneen vainon ajan takia tarvikkeita oli niukalti. Meidän piti viedä omia välineitä, ainakin lusikat. Ensimmäinen ruuanjako oli melkein juhlallinen. Lihakeitosta oli otettu vähät lihat erikseen, joita opettaja Remes jakoi jkaiselle pienen murun haarukan nokassa, kun ensin saatiin soppa lautaselle. Juhlaa ei riittänyt joka aamuksi. Omat leipäpalat ja maitopullo kulkivat edelleen repussa ja ihmettelimme; vaikkka söimme omat eväät ja koulun keiton, silti kotiin mennessä oli yhtälailla nälkä kuin ennen koulun keittoa.
Syksyllä keräsimme keittolan tarpeiksi puolukoita. Kun Kiljuska keitti puolukkapuuroa, hän valmisti sen aikaisin, sillä olimme tottuneet syömään sellaisen kylmänä ja maidon kera. Talvella kokki kantoi ison patansa lumihankeen jäähtymään, sitä menimme uteliaina katsomaan ja ehkä autoimmekin hämmentämisessä.
Olin kerännyt sieniä ja äiti laittanut niistä syötävää, mutta koulun sienikastike oli elämys. Kuorineen keitetyt perunat olivat hyviä, mutta kastike ei. Se oli harmaata ja suolaista ruisjahovelliä, jossa ui kitkerän makuisia inhottavia riekaleita, sienenkappaleet muistuttivat rättejä ja maistuivat kamalalle. Jotkut näyttivät syövänkin, vaikka kaikki irvistelivät. Istumapaikkani oli ikkunan vieressä, josta heitin koko herkkuannoksen ulos. Edelispäivänä olin nähnyt sienien lojuvan vesisammiossa, tuskimpa ryöppäsivät. Toista kertaa eivät tarjonneet sieniherkkua. Ruispuuroa oli usein. Näin Emil Vauhkosen kuljettavan hevosella liistereellä kahta jauhosäkkiä koulun suuntaan. Menivät puuroaineksiksi. Saimme aamulla lievästi sanoen huonoa puuroa. Jauhot olivat ummehtuneita ja paakkuisia, ehkä homeisiakin. Kai joku arveli syrjäkylän kakaroille kaiken kelpaavan. Niistä keittivät vain yhden puuron. Ei syyllinen ollut Pienenniemen Eemeli, hän vain toi, mitä oli saanut. Puurot olivat yleensä kunnollisia, samoin perunat ja kastikkeet, nuo kaksi kelvotonta sapuskaa muistan hyvin, siksi omanlaisiaan ne olivat.
u
paneudun
paneudun pane
