maanantai 2. huhtikuuta 2012

Elokuva

Näläkäpeli on elokuvan nimi. Tuommoiselle taiteenlajille saisivat keksiä oman nimityksensä. Varsinaista elokuvaa siinä on hyvin vähän sellaisena kuin elokuvan käsitän. Animaatioilla rakennettuja kulisseja ja laitteita. Prameilevaa ympäristöä. Pauketta ja räiskettä. Näyttäviä ja äänekkäitä tehosteita. Tämmöisen muumioituneen entisajan jäänteen näkökulmasta tuo ei viihdytä. Miksi katsoin?  Uteliaisuudesta. Tiesin jo mennessäni etten kuulu kohderyhmään.
Oli siinä tarinakin. Mutta alku ei täsmännyt. Taisteluun lähteväksi naiseksi arvottiin hento teinityttö. Taistelussa piti jäädä henkiin vain yksi 24:stä. Eihän lasta saa panna edes arvontaan?! Fantasiaa ja taikatemppuja tarvittiin selviämiseen.
Elokuvayrittäjä lupasi tulevan vielä meikäläiselle sopivaa.

Vuosikymmeniin en omistanut radiota. Ostin alehintaisen, heikkolaatuisen. Yllätyin, kun sitä voi kuunnella paristoilla. Sopii veneilyyn. Kotiaskareiden aikana sopii kuunnella radiota. Kun sattuu sopivaa ohjelmaa.
Tänä aamuna kuulin kerrottavan sata vuotta vanhasta iskelmästä, joka ei kelvannut esitettäväksi kuin "keräilyerässä". Lähes parikymmentä vuotta myöhemmin. Levyn kääntöpuolella. Kuinka sattuikaan: yleisö tykkäsi siitä. Hyvä-äänisen miehen matalavolyyminen laulu kuulosti hyvältä. Säestys niin vaimeaa, että laulajan artikuloinnin kuulin selvästi, vaikka en amerikkalaisen sanoja ymmärräkään.
Miksi tästä pakisen?
Radiosta kuuluu enimmäkseen "musaa". "Biisi" sisältää metallista melusaastetta ja surkeaa vinkumista.
Nuorten autoista kuuluu jumputus koko Asemakadun matkalle. Mielenterveys koetuksella? Nuoriso ei esitä eikä kuuntele rauhoittavaa musiikkia.