Tänään televisiossa kaksi nuorta ihmistä puhui omista aivoinfarkteistaan. Naisella ei toimi oikea käsi. Miehellä takkusi puhe. Niistä palautui mieleeni omat lievät häiriöni.
Ennen leikkausta olin hyväkuntoinen, minkä totesi lääkäriopiskelija, jonka ohjauksella oltiin liikuntapiirissä. Kuusvitosena pystyin kävelemään käsilläni. Juoksin satasen viiteentoista. Nostin penkistä 80 kg. Kävin kesällä kaksi kertaa kentällä, korkeutta meni 140 cm. Juoksin omatekoisen Cooperin maantiellä, noin 2300 m. Juoksun lopulla tunsin oireet, joita luulin hengityksen vaivaksi. Mutta hapenpuute johtui sepelvaltimoiden ahtaumasta, selvisi aikanaan varjoainekuvaiksessa. 55 vuotisena pystyin suorittamaan silloiset palomiesten koulun liikunnalliset päästövaatimukset.
Tuota taustaa vasten koin järkytyksenä leikkauksen aikana tulleet muutokset. Leikkaus onnistui erinomaisesti. Kun ensimmäisenä aamuna osastolla nostivat pystyyn, tunsin riemua, miten helppo oli hengittää; kuin olisin saanut isommat keuhkot ja väljemmän henkitorven! Oireista muisto vain.
Kotona keskityin toipumiseeni, enkä kommelluksista välittänyt, ihmettelin vain. Herkistyin, mielipaha tuli voimakkaana pienistäkin haitoista. Opettelin välttämään konflikteja, harjoittelin mielen tyyneyttä.
Käsilläkävelijän tasapaino oli tipotiessään. Leikkaus tapahtui keväällä. Menin metsään mieliessäni sieniä. Kun jalka tavoitti pieneenkin esteeseen kaaduin holtittomana, pelkäsin rintakehäni puolesta. Se oli jo luutunut vahvaksi. Vielä seuraavana talvena kahlatessani lumessa, kaaduin. Jäiset koivun oksat raapivat kasvojani, silmälasit sinkoutuivat hangelle, linssi irtosi, se piti tonkia lumesta. Harjoittelin uutterasti tasapainoilua. Edistyin. Käsien voima katosi. Sormet tottelivat huonosti, vielä nytkin; paljon lyöntivirheitä. Tottuivat aiemmin, että toivat vaikeasti avautuvat purkin kannet minulle. Toivat edelleen, mutta en ollut tehokas. Erikoista, että oikealla kädellä tuntui saavan huonomman otteen, kuin en saisi puristettua kunnolla. Vasen käsi oli vahvempi ja on edelleen, vaikka olen oikeakätinen.
Myös muita oireita ihmettelin. Kunnes sain lukea lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin 60 prosentilla ohitusleikatuista olevan neurologisia häiriöitä. Syyksi sanottiin keinokeuhkojen kautta virtaavan veren. Aivot voivat jäädä vajaalle hapelle. Helpotti kummasti! Siinäpä se! Enkä enempi huolehtinut. Pelkäsin jotain pahempaa vikaa itsessäni.
Sain käsiini lappusen, jossa kuvailtiin aivoinfarktia ennakoivia oireita. Yhtä lukuun ottamatta, kaikki muut ilmenivät minulla leikauksen jälkeen. Semmoinenkin kuin toispuolinen heikentyminen. Oikealla kädellä purkin aukaisu. Saunassa vuosia myöhemmin saippuoin rintakehääni, hätkähdin: onko oikea rintalihas pienempi kuin vasen?? Kyllä on! Selvästi. Entä käsivarsi? Herneen kokoinen vasen hauis jännittyi normaalisti kovaksi. Oikean puoleinen jäi puolta pehmeämmäksi, vaikka kuinka pinnistin. Kun sain luvan rasittaa, jaksoin ensimmäisellä kerralla nostaa 8 kg käsipainoa oikealla kädellä 16 kertaa ja vasemmalla 26 kertaa. Painoilla harjoittelen jatkuvasti. Vähän isommilla.
Hyvä muistini lamaantui. Menin toiseen huoneseen, enkä kynnyksen ylitettyäni muistanut mitä varten? Sanoivat johtuvan vanhuudesta. Tulipa vanhuus äkkiä; muutamassa kuukaudessa! sotkeennuin sanoissa, unohdin, jouduin hakemaan. Sitä ihmettelin että kirjoittaminen ei häiriintynyt yhtä paljon kuin puhe. Kun sain tietooni, ettei häiriöt johtuneet pelkästään lihaksista, eikä muista elimistä vaan myös aivoista, päätin käyttää päätäni niin paljon kuin mahdollista. Tämä on yksi tapa.
Pari vuotta sitten höperehdin. Järki pelasi ja ei pelannut. Siihen saumaan osui keuhkoputkentulehdus ja hemoglobiiniarvon aleneminen. Hoidin veriarvon normaaliksi ja pää, kuten muutkin osastot kohentuivat. Kiitollisena totean; hyvä kun tämmöisessäkin kunnossa.
