Maantien toiselta puolelta kunnan mailta hakkasivat suuren aukon. Kaatoivat jättikuuset ja menetin sienipaikan. Opin tuntemaan suomuorakkaan, kun tyttäreni kysyi: "oletko nähnyt suomuorakkaita?" Niitä sieniä en tunnistanut: -- mitähän nuo ovat? En ainakaan syötäviksi kerää. Tyttäreni kysymys valaisi: niitähän ne! Olinhan kirjoista katsonut, vasta nyt oivalsin. --- Mitä niillä teet ja paljonko tarvitset? "Niillä saa sinistä väriä, ei haittaa, vaikka ovat pilaantuneitakin." --- Saat ainakin viisi kiloa! Lampaankäävät keräsin, mutta vanhojen puiden hävittyä ei tarvinnut vaivautua.
Helteinen jakso jatkui pitkään. Suurten kuusten oksien alla ollut karike kuivi tummaksi, siihen ei kasvanut mitään.
Keskipäivällä tallustelin postilaatikolle. Tähyilin taivaalle. Pilviä ei näkynyt, vaan taivas näytti jotenkin läpinäkymättömältä, kirkkaudesta huolimatta hämyiseltä. Otin lehden ja aioin palata sisälle. Katsahdin kuitenkin kuusen kannon suuntaan, välähti tummaa, siipi heilahti; varisko? Siipi heilahti toisen kerran; kaunis liike, ei voi olla varis! Toisen siivenheilautuksen jälkeen lintu hieman kallisti itseään. Ensin toiselle sivulle sitten toiseen suuntaan. Hiirihaukka! Enempää eivät siivet liikkuneetkaan. Muutaman kerran kallisteltuaan kohosi leijailemaan ympyrää.
Jäin ihailemaan linnun kykyä.
Poikasena seurasin usein ihmettä, kun lintu nousee siipiään heilauttamatta korkeuksiin. Melko pian, ennen kahdentoista täytymistä tuli ihmeeseen selitys. Koulun keittäjän Lyyli Kiljusen poika kersantti Reino Kiljunen lomalla käydessään piti pojille yhden tunnin, aiheena purjelento. Muistan hyvin tuon oppitunnin; Lentokoneen siivestä taululle piirretty kuva säilyy aivoissani.
Asuin suurimman ajan taajamissa, enkä nähnyt vuosikymmeniin hiirihaukkaa, luulin kuolleen sukupuuttoon. Katselin lumoutuneena kauan kateissa piileksinyttä tapahtumaa. Liikkumatta, silmää räpäyttämättä seurasin linnun kohoamista. Ylemmäs ja ylemmäs. En tietenkään pysty arvioimaan korkeutta, jossa pieneksi kutistunut piste viimein hävisi.
Suuntasin katseeni alas. Aivoissani näkyi videokuvana Korpelan pihapiirin yllä leijaileva lintu, sanoivat poutahavukaksi.
Sitten räjähti taivas! Kaukana puiden latvojen takaa kuului meteli. Neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kohosi lentokone. Muutamassa sekunnissa se eteni paikkaan, jossa silmieni havaitsema piste hävisi. Linnun tuoma lumous katosi. Tunsin surua.
Kirjoitin lyhyen pakinan paikallislehteen, otsikolla; Kaksi lentäjää. Toimittaja muuttanut sen muotoon; Kaksi taitavaa lentäjää. Harmistuin! En kuitenkaan antanut toimittajalle palautetta, vaikka lentäjistä taitava oli hiirihaukka. Toinen käytti hirvittävää tuhon esinettä; Mig-hävittäjää. Vihasin niitä. Syrjäseudun rauhaa häiritsivät.
