Ruustinna Brofeld sanoi Kauppis-Heikistä: Hänestä olisi tullut kelpo työmies, tai kenties torpan isäntä, mutta sattui pappilaan rengiksi, niin tehtiin kirjailija.
Tästä kertoi Aarno Kelperg. Kertoi Juhani Ahon arvostaneen Kauppis-Heikkiä. Aho antanut käsikirjoituksensa Heikin luettavaksi. Heikki arvostellut:
--- Sinä pilkkaat köyhiä ihmisiä.
Aho ryhtynyt välittömästi korjaamaan.
Mainio esimerkki olosuhteiden vaikutuksesta. Äpäränä syntynyt Joel Lehtonen päässyt pienenä hyvään hoitoon ja oli mahdollissus kehittyä.
Muutama nousee kaikesta huolimatta. Minä en pystynyt. Entäpä jos? Vasta melko iäkkäänä oivalsin: jos olisin kasvanut hyvän kirjaston vieressä, olisin kehittynyt toisenlaiseksi. Opin varhain lukemaan, muistin lukemani, oivalsin nopeasti, Lukunopeuteni testattiin ylitettyäni jo neljännen kymmeneni: 485 sanaa minuutissa. Pystyn tekemään tekstiä. Sellaisenkin havainnon tein leikkauksen jälkeen, että muisti huononi totaalisesti. Kun menen toiseen huoneeseen en muista, mitä varten? Joudun tapailemaan, hakemaan sanoja, mutta kirjoittaessa sanat löytyvät paremmin. Mainitessani muistamattomuuttani, sanovat sen iän syyksi. Ikä on vain osasyy, sillä muutos tapahtui niin äkkiä leikkauksen yhteydessä, että huomasin itse ja hämmästyin.
Nämä tuumailuni juontuvat tyttärieni antamista kirjoista. Juhani Niemi Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja. EeroMarttinen Ilmari Kianto korpikirjailijan elämä.
Ilmari Kiannon Punainen Viiva teki vaikutuksen. Ryysyrannan Jooseppi menetteli huumorin takia, mikä huumori on kuitenkin pilkkaavaa ja ihmisarvoa alentavaa. Lukiessani olin nuori. Liian nuori tajutakseni.
Lukiessani Joel Lehtosen Putkinotkoa olin jo vanhempi ja kirjan pillkka sattui kipeästi. Niin paljon on ryysyrantaa, kurjuutta ja häpeää lapsuudessani ollut, ympäristössä ja elämässäni. Sekavat tunteet valtaavat joka kerran kun mainitaan Putkinotko mestariteoksena. Elokuvan muistan irvokkaana, ei yhtään naurattanut.
Erehdyn liian usein tuppautumaan itseäni parempaan seuraan. Kuten kirjoittajakursseille. Oriveden Opistossa Kaija Valkosen kurssilla oli enemmistö naisia. Naisten tasa-arvon perään huudetaan, mutta tuolla kurssilla en ollut tasa-arvoinen joukossa. Oppiarvoja omistavat naiset katsoivat sivuviistoon, olin epähenkilö, en kuulunut joukkoon. Ainut läheltä "säätyäni" oli ikäiseni entinen maatilan emäntä, mutta hän sai huomiota, kun häntä tuki oppinut tyttärensä. Tiesin silloin ja tiedän tänä päivänä kirjoittamiskykyni olevan yli sen porukan keskiarvon.
Paikalla oli lisäkseni kaksi miestä, arkkitehtejä, toinen heistä ohjaajamme mies. Istuin heidän välissään. Ohjaajan mies läksi ennen loppua pois.
En salannut taustaani. Voisin hyvin esittää olevani insinööri, kun vain valitsisin sopivan alan. En teeskentele. Persoonani tuli esiin teksteistäni.
Paikalle jäänyt arkkitehti sanoi:
--- Kun minulla ei ole kosketusta tuohon (köyhien?) elämään, niin on hyvä, että kirjailijat ovat sitä kuvanneet, että tietää siitäkin.
Ei hyvältä tuntunut.
Rahaa tuhlasin turhaan Marja Myyryläisen kurssilla. Hankaluutta aiheutti huonetoverin kuorsaus, joka jyrisi lähes aamuun. En kertakaikkiaan pystynyt nukkumaan kuin pari tuntia, kun moottori hiljeni hetkeksi. Jälkeen päin on turha pohdiskella, miksi en vaihtanut huonetta. Omasta huoneesta olisi mennyt lisämaksu ja entisestä maksamani olisi myös mennyt. Etsin sellaista soppea, jossa voisi nukkua, mutta paljaalla lattialla en tietenkään saa unta, eikä missään ollut sohvaa. Yhden yön käppäilin maastossa.
Viikosta jäi sekava vaikutus. Ohjeista en ymmärtänyt mitään, enkä muistanut. Lupasivat opastaa kurssin jälkeen kaksi vuotta, että saadaan kirja. Paskan marjat. Yritin tehdä opettajan ohjeiden mukaan. Metsään meni. Kriitikko Laitinen lyttäsi lyttyyn sekavan sopan. Heidän takia se oli sekava.
Myöhemmin jonkin lehden palstalla esiintyi Marja Myyryläinen sen huonetoverini Eeron kanssa. Hymyilin vinosti.
Tämän kurssin ja Oriveden kurssin yhdistää tunteiden kuvaus. Arkkitehdin ymmärrys köyhiä kohtaan jää pintapuoliseksi, tunnetta ei voi kuvitella. Ei pysty kokemaan koskaan semmoista tunnetilaa, mikä meikäläistä ahdisti.
Sen sijaan kriitikko Laitinen moitti tekstissäni esiintyvää katkeruutta. En kertaakaan kirjoittanut sanaa: katkeruus, enkä edes ajatellut sitä. Kuitenkin kriitikko Laitinen pystyi sen lukemaan tekstin yhteydessä. Ylellisesti elävä kirjailija ei siihen pysty.
