Olen kukkanen varhaisen toukokuun
ja lapsonen auringon naurusuun.
Aina en muista, ovatko lasit silmilläni tai jossain muualla, mutta nuo säkeet muistan yli seisemän vuosikymmenen takaa, opin silloin lukemaan. Kuitenkaan en muista, milloin oppiminen tarkalleen tapahtui. Kotipsykologina voisin arvella silloin vallinneen vaikea ajanjakso ja muistini sulki sen ajan pois.
Mieleen tulee kuvat voikukkaseppeleestä tytön päässä ja hahtuvia puhaltelevasta pojasta. Korpelassa oli voikukkia vähän, karu maaperä. Ohemäessä kukoisti pihamaa ja navetan ympärys valtoimenaan keltaista. Ohemäki muodosti mielessäni rikkauden huipentumaa. Tykkäsin voikukista ja ajattelin Korpelan köyhyyttä myös niiden vähäisyydessä. Rikkaassa Ohemäessä oli voikukkiakin yllin kyllin, kuten kaikkea muutakin. Sodan aikana kaivoin voikukan juuria, joita paahdettiin kahvin korvikkeeksi. Sikuria ostettiin kaupasta siihen tarkoitukseen. Juuret korvasivat sikurin. En tiedä, mitä ainetta sikuri oli. Mustaa ainetta myivät pyöreänä pötkynä tummansinisessä pakkauksessa.
Mies kertoi sukulaisensa kertoneen Ruotsista: -- Ne jugoslaavit ovat ihan hulluja; kaivavat voikukan juuria ja syövät niitä! Noin ajattelee ahdasmielinen. Onko noiden juurien syöjä sen hullumpi kuin perunansyöjä? Veli valmisti voikukkaviiniä. Sen mausta en tykännyt. Lehdet maistuu salaattina. En ole kerännyt, pitääkö parantaa tavat?
Voikukka on kaunis, eikä minun kauneustajuani häiritse untuvakenttäkään. Luonto toimii lakiensa mukaan.
Runouden harrastaja; kirjoittava ja lausuva Laina Tossavainen, viehättävä ihminen, kertoi vahingosta:
Laina vieraili Huosaalla. Ensi sanoikseen toi julki ihastuksensa valtavan voikukkameren kauneuteen.
Isäntä pahoitti mielensä: -- Niitä yritetään tuhota kaikin keinoin, mutta ei mahda mitään! Runoilijan sielu ja silmä vastaan maanviljelijän kokemusta!
