Muutamia kertoja erehdyin menemään kirjoittajakurssille. Yhtä tyhjän kanssa. Vain rahanmenoa. Mitenkä tyhmä oppisi? Yksi "kriitikko" sanoi paikalleen; haukkui pystyyn surkean tekeleeni. Luin kirjoja. Stephen King vihaa adverbejä. Suorastaan jankuttaa. Kaija Valkonen Oriveden kurssilla moitti adjektiiveja. Muitakin adjektiivien vihaajia olen todennut.
Entä sitten! Kielikurssin harjoituslukemistona oli pieniä vihkosia vanhojen venäläisten mestareiden tekstejä. Niissä oli runsaasti adjektiiveja. Sain hiljattain julkaistun kirjan Juhani Ahosta. Ensimmäinen lause: "ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy." Kouluja käymätön korpifilosofi luulee tuossa olevan neljä adjektiivia ja yksi nominatiivi. Kait erehdyn? Vähän myöhemmin samalla sivulla lause: "Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää." Kumma juttu, tuntuu kuin koko lause olisi muodostettu adjektiiveista? Taasko erehdyn? Ei se mitään; erehdykseni ei tuota vahinkoa kellekään. Nuorempi mies arvosteli minua: "Jos et sinä tiedä, mikä on patisiippi, niin..." Partisiippia tietämättömänä kirjoitan uhallakin.
Väinö Linna: "Suomen kesä on kaunis, mutta lyhyt." Tuommoinen lause Korpifilosofin värkkäämänä ei ole mitään. Mutta Mestarin tekstinä oikeaan paikkaan sijoitettuna se on suurta kirjallisuutta. Voin kirjoittaa: Suomen kesä on kaunis ja vähäluminen. Tuonkin lainasin.
