Nurmijärvellä Kosti Sirosen kirjallisuuspiirissä saimme tehtävän kirjoittaa kaksi juttua; tositarina ja keksitty. Luulin kirjoittaneeni tarinan, jota eivät usko. Kun luin tarinani loppuun, heti pisteen kohdalla naishenkilö huudahti: --- Tuo on niin uskomaton tarina, että täytyy olla totta! Pränttään nyt saman tarinan.
Asuin tilapäisesti Ristinummella. Matkustin töihin junalla. Sinä päivänä tein puoli tuntia ylitöitä. Hernepellonkujalta tulin bussilla asemalle. Paikallisjunat kulkivat tunnin välein. Tavalliseti käyttämäni juna oli juuri mennyt, niin ajattelin. Seuraavan lähtöön jäi aikaa. Syyspäivän aurinko lämmitti kivipinnat. Kävelin liioitellun hitaasti ajatuksissani katse maahan luotuna. Sellaisena hetkenä tuskin reagoin ympäristöäni. Rentouduin
Kaivokadun puolelta nousin asemarakennukseen. Ovesta mentyä oli vasemmalla puolella lippuluukku. Lippuluukun suojassa seisoi poliisi. Vilkaisin häneen ja saapastelin ohi. Kuljin niin hajamielisenä, etten tajunnut mitään outoa, vaan jatkoin matkaani. Havaitsin myyjät lasikopeissaan, mutta kävelin "laput silmillä".
Työnsin auki ison oven asema-alueelle. Havahduin hämmästykseen! Ei yhtään junaa, eikä yhtään matkustajaa. Niin kauan olin äimän käkenä, kunnes kuului komento: HUOMIO! Katse oikeaan päin!
Näin pienen sotilasosaston ja junan tulemassa ikkunat peitettyinä. Siloin muistin: Jumalauta! Bresnev tulee! Jäin seisomaan siihen paikkaan. Eväslaukkuani pidin selkäni takana.
Juna pysähtyi sellaisen matkan päähän, että vastaanottajat jäi näkyviini. Moskovan juna ajoi reunimmaiselle raiteelle. Siihen jäi raide väliin ja siinä laiturilla olin "vastaanottamassa". Koko lyhyen seremonian näin aitiopaikalta.
Breshnev näytti ruhtinaalta. Pystypäin, hymyilevänä ryhtikäs mies käveli avosylin, otti kukkakimpun vastaan tulevalta pikkutytöltä, joka valkeassa mekossaan näytti prinsessalta. Kuului komento: Lepo!
Vieras ja vastaanottaja poistuivat nopeasti sisälle.
Lähtevät junat vartosivat näkymättömissä sivuraiteilla. Sieltä löytyi kyytini. Mustaa alustaa vasten auringon lämmittämät junat täynnä kiusaantuneita matkustajia.
Silloin se jäi täysin arvoitukseksi se poliisin virhe: miksi ei käännyttänyt minua ovelta ja miksi minä yleensä pääsin sinne asti? Vähitellen ounastelin mahdollisen syyn.
Tämä tapahtui v 1961. Syntymäpaikastani lähtiessäni ei ollut kunnon vaatteita. v 1951 ostin hyvät kamppeet. 10 vuoden jälkeen ne eivät enää loistaneet. Käytin niitä työmatkalla. Harmaa raitapuku, matalat kengät, aikoinaan laadukas berberitakki ja päässä "borsalino". Tulin pari vuotta aikaisemmin Helsinkiin. En näyttänyt tyypilliseltä Helsingin nuorukaiselta.
