Kaikki kirjoittamani on tajunnan virtaa!
LASIMALJAKKO
Sateisen syyspäivän ilta jo hämärtyi. Elettiin vuotta 1954 kun seisoin palkintopallilla Varkauden urheilukentällä. Urheilutamineet olimme riisuneet ja sateen suojaksi panin päälleni popliinitakin.
Seisoin kakkospaikalla, meitä oli vain kaksi. Mestari sai jonkinlaisen kauhan. Palkintojen jakaja hymyili ovelasti ja paiskasi käteeni painavan murikan. Yllätyin ja käteni valahti alas, mutta jakaja suojasi panemalla toisen kätensä käteni alle, eikä murikka päässyt putoamaan. Jakaja suojasi esinettä pitkän sadetakkinsa sisällä, enkä hämärän takia havainnut, mitä hän otti esille.
Tykkäsin saamastani esineestä, mielestäni palkintoni oli arvokkaampi kuin mestarin saama. Viisikymmentäneljä vuotta se kulki mukanani lukuisissa asuinpaikoissa. Arvottomiksi arvioimiani palkintojani en säilyttänyt.
Lasiesine on suunnilleen nyrkin kokoinen, painaa noin kilon. Tyylitellyn sydämen muotoisessa esineessä on herttakuvion keskellä reikä, kynttilälle sopiva, joka laajenee sisälle pyöreäksi kuplaksi. Pystyssä pysyy tasaisen kärkiosan varassa.
Kului kolme vuosikymmentä ja silmiini osui jostakin mediavälineestä kuva. Kuvan esine näytti samanlaiselta kuin palkintoni. Mieltäni askarrutti, kun teksti kertoi sen olevan Timo Sarpanevan Lasisydän, joka julkaistiin v 1956. Saman näköisen esineen sain kaksi vuotta aiemmin. Siinä ei ole muuta signeerausta kuin pohjassa naulankantojen jättämät jäljet; nuori rouva käytti sitä vasarana.
Jälleen vierähti aikaa, parikymmentä vuotta ja näin Retretissä aidon Timo Sarpanevan Lasisydämen. Muoto ja koko täsmäsi verrattuna omaani, mutta se näytti keveämmältä. Luulin sisäistä kuplaa eri tavalla muotoilluksi, se näytti tyylitellyltä.
Säilytimme lasimaljaa hyllyssä tai hyllyn päällä, niin ettei valo käynyt sen takaa. Muutettuani suonenjoelle asetin sen leveälle ikkunalaudalle ja ikkunasta tuleva valo läpäisi sen. Sisustan kupla muotoutui samanlaiseksi kuin aidolla Lasisydämellä Retretissä. Kupla muuttaa muotoaan, kun sitä katsoo eri suunnasta ja eri valaistuksessa. Lasimurikka sai odottaa puoli vuosisataa, ennenkuin sain nähdä sen kauneuden.
Tyttären poika Mikael näki teoksen mummolassa kirjahyllyn päällä; sanoi: --- Antiikkia, antiikkia, kolmesataa euroa. Mikael näki television ohjelmassa arvioitavan semmoista esinettä. Omistamallani tuskin on arvoa, kun signeeraus puuttuu. Kuitenkin ehkä siksi saattaisi olla toisinkin, varsinkin kun sain sen kaksi vuotta liian aikaisin, jolloin sitä ei pitänyt vielä olla olemassa.
Sarpanevan taiteilijaveljesten äiti oli seppä hujasen tytär Pielaveden Taipaleenkylästä. Sarpanevat mainitsivat omaavansa kyläsepän perinteitä. Hujasen paja oli noin kolmen kilometrin päässä kasvupaikastani. Silloin ei tiedetty, miten kuuluisaksi tuli pieni paja ja vaatimaton hirsimökki. Perilliset kunnostivat mökin ja siinä joku asuu.
Ulosottomies kertonut menneensä perimään verojäämiä ja kysynyt Hujaselta, josko olisi mitään tavaraa ulosmitattavaksi? Hujanen vastannut hänelle. --- Ei ole muuta kuin tuossa uunin ranssilla pokien potteroita. Poikien potterot ovat arvossaan.
Molkan tiehaarassa kuorin propsia, olin ehkä viisitoistavuotinen. Vuoluraudasta katkesi kädensijan ruoto. Ihmettelin, mitenkäs nyt työtä tehdään. Miehet neuvoivat menemään Hujasen pajalle, ehkä siellä korjaavat.
Seppä Hujanen oli kuollut. Paikalla asuivat hänen poikansa Erkki ja Eelis. En tiedä miksi, mutta veljekset eivät paljon sepän töitä tehneet, viitakkeitakin käytettiin Rakolassa tai Tanskinmäellä.
Erkki Hujanen istui tuvassa ja läksi kanssani pajaan. Pian syttyivät hiilet hehkumaan. Seppä kuumensi muutaman sentin terän päätä punahehkuun ja venytti takomalla ruodoksi. Seppä pani minut lyömään päälle, piti vasaraa hehkuvan raudan päällä, minä löin isommalla vasaralla päälle. Seppä kehui, että minusta tulisi hyvä sepänsälli, osaan lyödä sopivasti.
Työkalu lyheni hiukan, mutta sillä ei ollut merkitystä. Sain kiinnitettyä siihen puisen kädensijan.
Nuorten piti lähteä maailmalle leipäänsä tienaamaan, minunkin. Uskoin jotain osaavani ja palasin Pielavedelle, perustin korjaamon. Paikallinen väki sanoi minua sepäksi. Yritin oikaista, mutta en onnistunut.
Sillä välin Sarpanevat tulivat kuuluisiksi Pielavedelläkin. Pentti Sarpanevalla oli huvila Nilakan rannalla. Sarpanevan Chevrolet-autossa oli kiusallinen ongelma, jonka ratkaisin. Sain huolehtiakseni seuraavan katsastuksen. Lähetin vaimoni Pirkon viemään auton Iisalmeen katsastettavaksi. Auto oli rekisteröity Pirkko Sarpanevan nimiin. Katsastusmies luuli Pirkkoa Sarpanevaksi ja heittäytyi ystävälliseksi; kyseli kuulumisia ja viihtymisestä kesänvietossa Pielavedellä.
Tämä Pirkko oikaisi, ettei ole rouva Sarpaneva, vaan verstamiehen vaimo hoitamassa katsastusta. Loppui ystävällisyyden teeskentely ja toimitus jatkui sinä aikana vallinneen tiukan ynseän kaavan mukaan.
Oli tapana sanoa: "Asiasta toiseen". Sitä sanotaan myös "Aasinsillaksi". Kuka lie ilmaisun keksinyt?
Teksteissäni käytän usein tämmöisiä "siltoja". "Kaikki vaikuttaa kaikkeen". Jokin tapahtuma johtaa aina johonkin toiseen. Ajatuksilla ei tunnu olevan rajoja. Nuorempana ajatukset olivat rajoittuneita. Jonain päivänä huomasin sen. Vuosien vieriessä tulee tietoa, näkökulmaa ja arviointikykyä. Tälläkin hetkellä tapahtuu jotain sellaista. Edellä olevan tekstin vaiheilta johtuu mieleen monia haarautumia.
Olen herkkä assosiaatioille. Tämäkin tarinointi vie ajatuksiani, kuin sitä kuuluisaa narun pässiä. Urheilusta: SVUL:n ja TUL:n keskeiseen "rasismiin". Sukututkimuksessa Kauko Raakin lapsuuteen vanhainkodissa, jossa kasvoi olympiaedustaja. Paavo Nurmi siirtyi "oikeaan" seuraan. Varmisti pääsyn Olympialaisiin. Kauko Raakin kasvin kumppanin kerrotaan Sanoneen: "..jonka isä on ammuttu Huruslahden jäällä, ei voi koskaan kuulua porvariseuraan." Ivalliset Tullilaiset "aatteen veljet" ilkkuivat hänen myyneen itsensä rannekellosta.
Aki Tammisto pääsi olympialaisiin. TUL:n edustajat ei.
Ymmärrän aiheellisen kysymyksen: "Mitä noilla on tekemistä Sarpanevan Lasisydämen kanssa?". Paljonkin. Senkin, että minä sen sain. Ja miten ne juontuvat Suomen Historiasta!?
Poiketaan hieman toiselle polulle. Sarpanevan auton ongelmaan. Pentti Sarpanevan "Letukassa" luisti kytkin. Kytkin korjattu vain vähän aiemmin. Tilasin liikkeestä ns. "Tarvikeosat".
Kytkin meni sököksi melko pian. Purin kytkimen ja mietin syytä. Sain ajatuksen. Iisalmelaisessa purkaamossa sattui olemaan isompi "Amerikan rauta". Painavampi "runko" ja voimakkaampi moottori. Sen kytkinlevyn ja painelevyn ostin.
Painelevy oli isompi kuin Sarpanevan Letukassa. Irroitin Sarpanevan Letukasta vauhtipyörän. Sorvissa piirsin vauhtipyörään ympyräviivan; kehämitaltaan isompaa painelevyä vastaavan. Sille viivalle tein kiinnityspulteille kierteet. Tasapaino säilyi ja kytkin kesti.
Mitäköhän tein, ellei hajottamosta löytynyt tarvittavia? Sattumaa se oli, ei "nerouttani". Osuuteni rajoittui siihen, että käytin hyväkseni. Letukan varaosat tulivat Amerikasta ja Suomea lähin GM:n varasto oli silloin Köpenhaminassa. Ja olimme Pielavedellä.
Laitan sapuskaa. "Jatkuu seuraavassa numerossa".
